Raisa: kiitos!

http://www.puolilehti.fi/2016/01/20/istun-tassa-ja-yritan-kirjoittaa-taiteesta/

Minulla on ikävä taidekriitikoita.
Tuntuu, että kunnon - tai minkäänlaista - kritiikkiä ei juuri enää saa. Jutut näyttelyistä ovat tiedotteita ja haastatteluja, jos sitäkään

Se on kaikkein pahinta. Teet hirveän duunin eikä kukaan kuule, näe tai koe. Kun kritiikki jää saamatta, jää peiliin katsomatta: näkemättä se konteksti johon itse ei osaa työtään laittaa. Kaanon ja mittakaava. Ymmärrys tai epäilyskin siitä että menikö nyt ihan niinku piti.

Kovin läheltä itse taiteilua vaikuttaa kriitikointi olevan. Itsensä perusteleminen, ajatusten valtava pääoma, työ jota ei ole ja jolla ei tienaa, mutta pakko sitä on silti tehä. Ajatukset on samalla kehällä, kuvissa, ilmeissä, muodoissa, väreissä. Siinä missä yksi kirjottaa niistä, toinen tuottaa siihen materiaalin.

Ulkona  on -20 pakkasta ja olen kapaloinut itseni peittoihin sohvalle. Meneillään on etä-metatyöpäivä (viikko) ja lueskelen alan kirjallisuutta ja fundeeraan. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin niin se on osa tätä työtä. Tämä työ ei ole työtä sinänsä mitä mennään ja tehdään, vaan sitä eletään. Jos lakkaa elämästä ja käy vaan tekemässä, lakkaa luomasta ja ajattelemasta. Veikkaan että tässä piilee uuvahtamiseni ydin.

Nyt pitäisi vaan lakata potemasta huonoa omaatuntoa kun ei ole 'tekemässä mitään' ja lukea rauhassa. Viikonloppuna käydä parit näyttelyt. Olla ja antaa asioiden upota. Alkaisi tyhjyys täyttymään.

Moni sanoo että olenpa onnekas kun saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan, kun voi vaan tehdä mistä nauttii (ja saattaa lisätä: ja olla käymättä töissä). Onhan se (tyhmän)rohkeaa. Jää nimittäin ilman ansioita siinä samassa. Tällä 'vapaudella' on kova hinta. Siitä huolimatta että tässä art/work - kirjassa neuvotaan hankkimaan ansiotyö kun taiteella ei elä. No joo. Mutta vähiin jää paukut omistautuvalle taiteelliselle työskentelylle.

Valintakysymyksiä.

Haluan tässä paljastaa myös yhden salaisuuden lisää. Viime syksynä kun hain sen toimeentulotuen, kuten täällä kirjoittelin sen vaikeudesta Turussa, tein myös yhden linjanvedon mitä olen nykyisellään pohtinut näiden taiteilijan työttömyysturva-asioiden keskellä. Minä nimittäin kieltäydyin kutsumasta itseäni työttömäksi ja laittamaan työnhakua voimaan jotta voisin saada työttömyyspäivärahaa. Taiteilija ei ole työtön. En ole työtön. Luovan alan duunareiden pitäisi pysyä te-toimistosta kaukana. Koska ammattiylpeys. (Ok riippuu luovasta alasta ja miten sitä harjoittaa). Maalarin näkökulmasta tähän on löydettävä jokin toinen ratkaisu, sillä sossukaan ei ylläpidä 'kannattamatonta yritystoimintaa'. Silti käännyn mielummin sen kuin työkkärin puoleen. Se, että kokoajan taiteellista työtään tekevät taiteilijat notkuu samalla kortistossa lisää entisestään sitä tyhjäntoimittajan stigmaa mikä taiteilijalla muutenkin on. Nih. Väitän tekeväni työtä nytkin kun bloggaan, luen, aatostelen, alkaakseni tekemään siitä visuaalista. Työttömäksi en suostu itseäni kutsumaan niin kauan kun akassa henki pihisee.

Pitäisi alkaa näkemään taide jonain. Muunakin kuin kannattamattomana yritystoimintana. Rikkautena ja pääomana mitä pitää tukea. Niin että taiteilijat pysyy hengissä ja pystyvät tukeutumaan tiukkana aikana johonkin. Tarvitsemme taiteilijain (ja vissiin kriitikkoin ja historioitsioin) toimeentulotuen.