Taas on vähän tutkittu pääkoppaa. Tarkkaavaisuushäiriötä kaiketi tässä nyt sitten on pukkaamassa tästäkin tutkimuksesta, ja bonuksena nyt arvellaan olevan jonkinlaista synnynnäistä kehityshäiriötä matematiikan ja kielellisen hahmotuskyvyn saralla. Aina on tullut heitettyä itsestä tällaista läppää että on joku varhaisiän dalmatia, kun ei muista mitään. Siitäkin on herjaa heitetty että sairastan jonkinnäköistä matemaattista lukihäiriötä. Sekaisin menee 2 ja 5, 1 ja 7, 6 ja 9 ja vähän muutkin jos ovat kirjoitettu toistensa näköisesti. En oikein hahmota lukujen määriä ja summia ja kymmenyksiä ja satoja. Miljoonat ja miljardit, megat ja gigat ja terat ja sensemmoiset ovat vain sanoja joiden sisällöstä ei ole mitään haisua. Ihan simppelit plus- ja miinuslaskut vielä menee mutta jos luvut on suuria tai niitä on monta, tipahdan. Kielellinen puoli ilmenee siten, että kaikenlainen nippelitietoa sisältävä puhe, tieto tai teksti ei jää kaaliin jos en pysty sitä visualisoimaan. Nimimerkillä 9 vuotta taidekouluissa enkä vieläkään muista taidehistoriasta mitään. En osaa hahmottaa vuosisatoja ja kymmeniä tai mitä ne ovat pitäneet sisällään. Ei vaikka kuinka pänttää ja kelaa niin ei. Suurin hahmotuksellinen ongelma tuntuu omasta mielestä olevan tosin tässä 2000-luvussa ja siitä eteenpäin. Että millä kymmenyksellä mennään tai mikä vuosi ja päivä nyt on. Ihan täyttä puuroa.
Mieleen ei siis vaan painu kaikki kuulemani tai lukemani, tai itseasiassa suurin osa tuntuisi menevän ohi. Ilman kynää ja paperia olen aseeton.
Visuaalinen hahmotuskyky sen sijaan on täyttä timangia. Pärjään sellaisissa muistitehtävissä hienosti missä pystyn annetuista asioista muodostamaan valokuvan päähän. Itse asiassa hahmotan visuaalisesti kaikkea. Jopa musiikin. Tästä syystä en oppinut koskaan musiikin teoriaa, nuotteja, sävellajeja.. mutta opin silti soittamaan. Nuotit olivat muistuttamassa mihin suuntaan musiikki kulkee visuaalisena janana. Itse biisin opettelin korvakuulolta ulkoa. Sama kielissä: opin korvakuulolta mutta en kielioppia. Ei mitään hajua mistään ablatiiviakkusatiiveista (tai edes siitä mikä on verbi..).
Mietiskelen, että kuinkahan monella taiteilijalla asia on itseasiassa näin. Kun se visuaalinen keskus on ainut joka tyyliin toimii kunnolla tai vähän liiankin vallitsevasti, niin tuleehan sitä sitten tallusteltua taiteen tielle. Olen aina sanonut että en osaa muuta. No en oikeasti sitten osaakkaan. Aika karmivaa. Toisaalta helpottavaa. Kun on aina pitänyt itseään vähän vajaana niin ei tarvitse miettiä sitä enää. Kun nyt se on varmaa ja mustaa valkoisella :-D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti