Tuo mainitsemani näyttelynjälkeinen tyhjyys pääsi hiipimään. Paitsi että tällä kertaa se ei ollutkaan näyttelynjälkeinen tila. Tuossa G12 - näyttelyä tehdessä tuli mentyä aika äärimmilleen omien voimavarojen kanssa. Opetukset ja muut työt maalaamisen päälle, tuli vietettyä täällä viikonloppujakin ja aivan liian pitkiä päiviä. Väsymys oli ilmeistä. No, se tyhjyys tuli, oletin että viikon lepo auttaa, vaan ei auttanut. Aloin unohtelemaan, keskivertoa enemmän. Aina olen ollut hajamielinen mutta nyt ei enää pysynyt mikään päässä. Olo alkoi olla niin tuskainen että varasin salaa ajan neurologille. Osittain siksi että halusin kuulla että ei tässä mitään, stressiä vaan, unta palloon ja kaikki on ok. Osittain siksi, että pelkäsin toisaalta että saan juuri tuon vastauksen, että ei sulla mitään ole ja kuvittelet vaan. Olen nimittäin useita vuosia epäillyt että minulla saattaa olla ADHD.
Hommat ovat pysyneet suhtkoht aisoissa kun painetta ei ole ollut liikaa, nyt sitä on ollut liiemman kanssa ja pakka alkoi hajota käsiin. Unohtelu, aloitekyvyttömyys... järjestyksen ja aikataulujen pitäminen, laskujen maksaminen.. aina olleet aivan mahdottomia osa-alueita, ja nyt täysin käsistä riistäytyneitä. Olo on muutenkin raskas ja uupunut.
Neurologille siis. Saman tien tuli arvio että tämä on mitä todennäköisimmin, ei ADHD vaan ADD. Toiseen tutkimukseen. Kävin hakemassa tutkimuksia varten vanhat todistukset vanhemmilta. Lääkäriin lähtiessä unohdin ne kotiin. Unohdin lähetteet työhuoneelle. Parkkihallissa unohdin laittaa auton parkin päälle. Kun tulin lääkäriltä oli auto vyörynyt parkkihallin seinään. Unohdin maksaa pysäköinnin ja sain peruuttaa muiden ohi takaisin parkkihalliin siitä puomilta. Unohtelu jatkui, en enää muista mitä muuta unohdin. Sitä ja tätä sinne ja tänne. Pää on täysin paksussa usvassa.
ADD - diagnoosia tuki myös tapaamani neuropsykiatri. Totesi myös että minulla on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hänen mukaansa masennus on vaivannut veljen kuolemasta asti, siis jo 11 vuotta, ja on varsin tyypillistä ADD - tapaukselle. No, sitä en ihan odottanut, mutta kun masennuksesta lukee, niin no, pitäähän se paikkaansa. Tila on ehkä vaan niin kroonistunut että en edes erota sitä normaalista.
Tässä on lyhyen ajan sisällä haudattu kummitäti ja oma ukki. Vaikka hän sairasti kauan ja kipeästi, kuolema oli silti todella kova paikka. Nämä ovat nyt osaltaan aktivoineet masentuneisuutta ja pahentaneet ADD - oireita niin paljon että lääkärille oli pakko mennä. Hyvä että menin. Harmi etten ole mennyt aiemmin.
Siihen ADD-lääkitys ehkä tuo jotain apua, sekä tähän, että kello on 11:51 enkä vieläkään ole aloittanut maalaamaan. Se tässä on hyvänä puolena että saa lääkityksen. "Tulee normaaliksi". Kuinka monta kertaa sitä on saanut kuulla olevansa laiska ja saamaton ja sitä ja tätä eikä saa mitään aikaan. Ja ajatellut itse että on tehnyt tasan parhaansa, siis kaiken minkä tällä päällä nyt voi tehdä. Vaan kun se ei riitä.
Helpottavaa sinänsä että kaikelle löytyy syy. Ei tarvitse kieriskellä itsesyytöksissä ja ajatella että mikä hitto minua vaivaa kun en saa yksinkertaista asiaa tehtyä. Vaatteita viikattua. Tiskejä laitettua. Miksen vaan tee sitä? Se on sama kuin yrittäisi hypätä aurajoen yli. Ei se vaan onnistu.
Mutta samalla kun tämä on helpottavaa, on myös todella masentavaa kuulla että tämä on pysyvää. SE sitten vasta maksentaakin.
On tässä yksi toive (toistan:)
“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”
Pienen poikaseni 3v - synttärit on tänään. En oikein tiedä tuntuuko siltä että on viimeiset 3v kiivennyt mäkeä ylös vai lentänyt pää edellä sitä pitkin alas. Joku rasitusmurtuma on sitten näköjään kuitenkin tullut. Sitä parannellessa. Tytärtäni lainatakseni: "vaikka tulisikin itku, niin tiedätkö mikä auttaa? Kakku. Kakku auttaa aina."
4 kommenttia:
Taas hyvin elämänmakuinen ja avoin kirjoitus, kiitos siitä.
Mulla on noita samoja oireita ja olen miettinyt samaa että onko mulla ADHD tms. Kuitenkin minulle kävi teini-iän masennuslääke mömmöilyn jälkeen niin etten usko enää noihin lääkkeisiin, psykoterapiaan tai mihinkään. Niistä tulee ihan turtunut ja paska olo kun ei ole normaaleja mielialan vaihteluja. Myös netin syövereistä löytynee se että ko. sairauksien keksijä olisi tunnustanut vetäneensä ko. diagnoosit jo alun perin hatustaan. Mielestäni kuvataiteilija kun itsekin olen ja samoja oireita läpikäynyt niin masennuksen syy voisi olla epäluonnollinen ammatti josta ei saa riittävästi rahaa. Taiteilijan pitää usein todistella olevansa pätevä ja paras koko joukosta vain saadakseen minimipalkkaa. Lisäksi ammatissa joutuu olemaan todella paljon yksin ja vastuussa kaikesta. Kollegat on usein alhaisia ja ylikriittisiä toistensa töitä kohtaan jos ei olla kavereita. Kaikki tämä on omiaan masentamaan vähemmänkin herkkää yksilöä. Ja masennus sitten aiheuttaa ne keskittymishäiriöt ja aloittamisen vaikeudet. Toki muissakin huonopalkkaisissa ammateissa varmasti tulee samat ongelmat vastaan. Tsemppiä nyt kuitenkin! Ehkä ne lääkkeet sitten sopii sulle paremmin kuin mulle.
Maria, tuon asian kanssa pärjää kyllä. Joko lääkityksen avulla taikka ilman. Meidän perheen kaikilla miehillä joko ADD tai ADHD joten olen elänyt noiden kirjainyhdistelmien varjoissa jo pitkään . Vaikka ADD tuo toisinaan elämään haasteita ja epätoivoa se tuo myös paljon kaunista ja aitoa. Voimia ja valoisuutta sulle näihin päiviin. Nähdään viimeistään F-kurssilla maaliskuussa. - Nina H.
Kiitokset tsempeistä! ADD/Adhd:n ja masennuksen ero lienee siinä, että nämä kirjainyhdistelmät (hyvä termi) ovat synnynnäisiä ja lapsesta asti, kun taas masennus voi aiheuttaa niiden kaltaisia oireita sitten myöhemmin yllättäen. Helposti kuulemma kyllä menee niin päin että add/adhd masentuu pölöilystään. Eittämättä masentuukin jos ihan vatipäänä töhöttää kaikkea todella typerää. Tai missaa asioita ja unohtaa kaiken maan ja taivaan väliltä ja ajattelee vaan olevansa jotenkin huono.
Itse vähän vastustan tuota masennusajatusta kohdallani, tai siis varmasti luita murtuu kun rekan alle jää ja alle on tässä jääty ja se piru vielä peruutti uudelleen päälle, mutta enemmän lääkityksen tarpeessa olisi jos mitenkään ei hyytyisi vaikka ottaakin vähän tai vähän enemmänkin pataan. Joskus sen on loputtava tämänkin turbulenssin, tuumaan, ja toivottavasti ainakin oma elämänlaatu paranee jos saa add-tropit käyttöön ainakin sitten niille päiville kun pitäisi saada jotain muutakin tehtyä kuin sidottua kengännauhat. Toivottavasti tuo myös muutosta tähän unirytmiin. Aamut tuntuu piikkisian pehmeiltä kun uni ei tule ennen aamukolmea.
Sitä olen kyllä miettinyt että mitä jos maalausflow ja raivomaalaaminen katoaa taivaan tuuliin kun yhtäkkiä keskittyykin ja on skarppi? Parasta on kuitenkin se kun voi rauhassa jumittaa ja tipahtaa jonnekin taidesuonsilmäkkeeseen ja möyriä joskus 6 tunnin päästä ulos.
Jotenkin kauhean houkuttava ajatus kyllä, olla skarppi! Ajatusta tässä kypsytellessä alkaa olla jo jonkin verran vapautunut olo mikäli tämä kolmaskin päälääkäri tukee samaa diagnoosia. Nimike, selitys, ja selviytymiskeinot, viimein!
Eipä tuo sattumaa ole, että taiteilijat on usein vähän latvasta lahoja (näin leikkisästi karrikoiden). En usko että se välttämättä (aina) menee niinpäin että vähän erikoisemmat tapaukset ryhtyy taiteilijoiksi, vaan niinkin, että taiteilijuus saattaa sitten tehdä "vähän erikoiseksi" juuri noista anonyymin kirjoittamista syistä. Kamalat paineet, ulkopuolelta ja itseltä, mikään ei riitä, ja se jatkuva, krooninen rahapula. Ja sitten että vapaaehtoisesti vielä jatkaa, tai ei välttämättä edes pysty muuta tekemään edes mukamas. Sitä ikäänkuin taideinvalidisoituu.
Pitää vaihtaa Nina ajatuksia miten tämmösen hommelin kanssa elelee!
Lähetä kommentti