Taidepuhetta Edisonissa

Olis siivottavaa.

Tänään päivällä töissä ja illalla kulttuuririennoissa Saaroksen Eevan kanssa. Eeva opiskeli samalla luokalla Turun taideakatemiassa, valmistui myös, ja käänsi takkinsa ja alkoi opiskelemaan Oikeaan Ammattiin toimintaterapeutiksi. Tänään oli Å:ssa vanhan opettajattaremme Anu Vaiston avajaiset jonka pyyhälsimme läpi. Tämän jälkeen kahville Ediin, ja välittömästi taidepuhe pöytään. Eeva nimittäin esitti polttavan kysymyksen: MIKSI haen maisteriohjelmaan. Onko kyseessä silkka eskapismi vai mitä haluan tavoittaa? Keskustelu ohjautui tähän kun muisteloimme opiskeluaikoja. Vanhojen opettajien ja oppilastovereiden näkeminen kuljetti taas muutaman vuoden taaksepäin ja takaisin valmistumiseen. Kun Eeva oli valmistumassa, oli Vaisto kysynyt häneltä että mitäs meinaat tällä paperilla tehdä. Eeva piti puheessaan pohdiskelevan taidetauon ja totesi jotain tyyliin "Tällä saa opetustöistä vähän parempaa liksaa". Ja niinhän se on. Puhutaan eri asioista kun kysytään että mitä meinaa tehdä sillä paperilla, siis valmistumisella. Ja sillä, että mitä hyötyä on itse siitä ajasta jonka oppilaitoksessa viettää.

Taideakatemian ongelma oli opintojen repaileisuus. Kunnon jaksot loistivat poissaolollaan joten mihinkään ei oikeastaan päässyt kunnolla pureutumaan. Teemaviikot, ts. työpajajaksot, olivat herkkua. Sai viikon keskittyä yhteen asiaan. Totesimme että sellainen loikkelehtiminen ei saa käynnistymään kypsymistä, kypsyttämään ajatusta, ajattelemaan kokonaisuutta. Ajattelemiseen jäikin tarve. Siksi maisterihaku. Huomaan itse enemmän ja enemmän ajattelevani sijaintiani kartalla. Maisteriohjelmassa tarkastellaan taidetta nyky-yhteiskunnassa. Tuntuu siltä että juuri nyt olisi hyvä yrittää tiedostaa tätä. Vaikka täytyy myöntää että ajatus on myös hiukan pelottava. Toisaalta en halua tietää liikaa etten ala sen kautta ajattelemaan taasen LIIKAA sitä mitä PITÄISI tehdä. Mutta maisteriohjelmassa ei ole kyse siitä paperista. Oletan että minulta vedetään, tai minä vedän itseltäni, jalat alta kuin Kåhrelta galleriassa ja sitä ja vain sitä oletan siltä ajalta, mikäli se aika minulle suodaan. Ylleni langetkoon autuas tietoisuus.

Mitä tulee toissakirjoituksen takatöölön guggikseen, hän penää tässä ajassa tiukasti kiinni oloa ja Kåhre toisaalta haluaa nähdä duuneissa jo huomisen. Se mikä kiinnostaa minua on se linjanveto että missä kohtaa tänä päivänä tehty taide lakkaa olemasta tässä päivässä kiinni. Ja eikö ole ongelmallista asettaa arvoja joihin taiteilijan pitää napsahtaa. Erityisesti näitä kruunuja ollaan sovittelemassa nuorten taiteilijoiden otsalle, joiden olisi vimmatusti edustettava tätä päivää, tulevaisuutta ja otettava kantaa Arhinmäen vimmalla. Onko tässä päivässä kiinni oleminen sitten tiivistä samaistumista, ja tulevaisuuteen näkeminen sitä jalat alta vetävää innovatiivista uutuutta joka salpaa hengityksen? Jollain tapaahan nämä ovat toisissaan kiinni. Jos nyt aloittaa duunia jonka esittää vuoden päästä, ja se on silloin omaa aikaansa, on nyt pitänyt nähdä sinne tulevaisuuteen ja innovoida jotain erityistä ja uutta ja ennennäkemätöntä ja oivaltavaa. Toki jo tehtyjä juttuja ei kannata eikä voi toisintaa, kun ne on jo niiiin nähty eikä siinä ole omaleimaisuuden kanssa mitään tekemistä. Täytyy olla joku oma näkemys. Mutta paineita, paineita. Miten tämän tavoittaa niin että sen muutkin näkee, kuin itse? Kukaan nyt työhuoneelle lähde mielessään ajatus siitä että lähdempäs työhuoneelle maalailemaan jotain mikä on nähty tuhanteen kertaan, koska en halua tehdä mitään omaa. Ainakaan jos työskentelee vakavissaan ja tosissaan.

Kaikki vaatimukset ja oletukset johtaa vääjäämättä tilanteessa jossa taiteilija ahdistuu arvioidessaan työnsä jälkeä, että onko se nyt tarpeeksi ajan hermolla. Eikä riitä että taiteen on oltava tietynlaista, sitä on myös esitettävä tietyllä tapaa tai guggikselta tulee pataan. Ei saa olla kuoharia avajaisissa, ettei leimaudu (tai galleristi leimaudu) kaupalliseksi. Avajaisiin ei saa tulla ryyppäämään tai muutenkaan pitämään hauskaa ettei taiteen ihailu häiriinny. Höpö höpö. Kyllä minä digaan eniten avajaisista joissa on hauskaa, ruokaa, musiikkia ja mikäettei kuohariakin. Silleen hipsterillä ja nuorella tavalla ja se se vasta on tätä aikaa! Gugis ei vaan ymmärrä hyvän päälle.