Taiteilijan työ

Kuva on sivulta taiteilijantyö.fi

Yksi hommeli loistaa poissaolollaan täältä työhuoneelta, ja se on tauko. Aina on muka kauhea kiire. Enää noin ja noin monta tuntia aikaa. Pakko äkkiä tehdä jotain, eikä se ole kovinkaan hyvä resepti millekään hyvälle. Kuitenkin se hyvä jälki syntyy, nimenomaan syntyy. Siihen kuljettaa prosessi josta sitten alkaa se maalaamisen prosessi. Paikallaan pyöriskely. Tämä kirjoittelu. Musiikin kuuntelu. Pullan syöminen. Värien sekoittelu. Pohjan hypistely. Kaikenlaista, kunnes hypätään maalaukseen ja parhaimmillaan se tuntuu Felix Baumgartnerin vapaahypyltä. Siinä kaikki kohtaa: fiilis, latautuneisuus, oikea musiikki ja pensselin kulku. Se on nopea työskentely jossa ei pidetä taukoja. Tulee putkinäkö maalaukseen. Se imee rutosti energiaa. On sitten niitä hetkiä myös jolloin kuunnellaan Damien Riceä ja hissutellaan kynällä tai maalillakin mutta pohdiskellen. Ei se työ kovasti siinä edisty mutta ollaan sen äärellä.

Sitten on näitä päiviä kun pitää itsestäänselvyytenä että tänään menee yhtä putkeen kun eilen, koska miksei menisi, koska eilenkin meni. Jotkut tähdet ovat vaan taivaalla menneet väärään järjestykseen. Tai ehkä kaupassa oli väärää pullaa. Musiikki oli väärää. Liian suuri itsevarmuus. Ei tullut Felix - momenttia vaan ilmalento oli korkeintaan sen pituinen mikä vietetään ilmassa liukastuessa legoon. Fiilis tavoittelee sitä liukastuksen jälkeistä hetkeä kun päätä jomottaa ja vituttaa siellä legomeren keskellä. Silloin tarvitaan tauko.

Sitä vartenhan mulla on täällä sohva. Aivan liian vähällä käytöllä ollut. Oikaisen siihen ja katson lyhytelokuvan taiteilijan työstä osoitteesta http://www.taiteilijantyo.fi . Siinä on nimittäin Henry Wuorila-Stenberg. Henryllä on sana hallussa eikä tuota pettymystä sillä saralla tälläkään kertaa. Tämä on jotain sellaista joka pitäisi katsoa kyllä useamman kertaa. Aina silloin kun kyselee itseltään sitä tuskaista kuita. Miksi istun täällä ja mikä järki tässä on.

Mitä viisautta tuo pätkä jakaakaan. Ihan melkein itkettää miten hienosti asiat on osattu pukea sanoiksi. Jotenkaan en itse ihan osaa tai lauseet on liian pitkiä. Pitäisi katsoa uudestaan ja kirjoittaa ylös parhaat.

 

Tuossa todetaan hyvin jotain sinnepäin että pahinta taiteilijan työssä on se että joutuu olemaan paljon yksikseen itsensä kanssa.  Kai sitten harjoitan jotain eskapismia siitä tämä blogin kautta. Harvemmin nämä työhuoneen tapahtumat jää vain itselle. Tai mikään muukaan. Siinä mielessä olen kyllä melkoinen exhibitionisti. Jos en kerro täällä, niin facebookissa, ja lopputuotoshan sitten tietysti pyritään esittämään julkisesti. No, ei se pelkkään taiteeseen jää se kertoilu. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sano. En oikein pysty siihen että tyrkytän vain kuvia enkä mitään sen takaa. Kaikki tai ei mitään.