Täällä ei ole mitään nähtävää.
Paitsi tuo yllä oleva kuva ihastuttavasta Alexandrasta. Pikkuinen keijukainen.
Tarttis varmaan pikkuhiljaa olla jotain taiteellista kirjoitettavaa? Vaan eipä ole. Tässä on viimeaikoina tullut painittua monenlaisten asioiden äärellä, mutta taide ei ole kuulunut niihin. Yleensä tällaisina aikoina kaipaa työhuoneen rauhaa ja ajatusten keskittämistä vain yhteen asiaan kerrallaan, mutta nyt ei kykene edes siihen. Enpä olisi kuvitellut tällaisia aikoja olevankaan. Bipoystäväni on ollut laitoshoidossa ja elämä hänen tukenaan (tai ainakin perseelleen menneet tukemisen yritykset) on/ovat tehnyt päivistä hernerokkasumua. Askel painaa. Mieli painaa. Taide tuntuu juuri nyt niin turhalta. Kun pitäisi pystyä ensisijaisesti elämään kunnolla. Lisätään kakkuun vielä stressin kärjistämät avio-ongelmat. Onkohan kenellekään muulle taiteilijalle tullut vastaan tilannetta jossa puoliso kuittailee työstä joka ei tuota mitään? Heh heh! Retorinen vitsi joka saa varmasti artistin purskauttamaan aamukahvinsa näytölle hillittömän (itku)naurun siivittämänä. Ai että onko! Onko vähän joskus ehkä! Ja tuleeko ehkä kuulemaan saman joka riidan aikana? Kyllä. Taiteilijan ammatti on ehkä sosiaalisesti jostain syystä hyväksyttävää mutta aviollisesti ei aina olekkaan (vaikka kuinka suhteen alkuhuumassa vakuutellaan että juujuu se on ihan ok että olet taiteilija ja tulet aina olemaan. Asia joka paljastetaan vähän samalla vakavuudella kuin kertoisi sairastavansa HIV:ta). Taidetulokortin vetäminen esiin on varma resepti totaaliseen räjähdykseen, jota kohdallani voisi luonnehtia kuvallisesti seuraavalla tavalla:
Eli en ota asiaa kauhean hyvin. Kehoitan vastapuolta usein kuvan osoittamin, värikkäin sanankääntein, suksimaan vaikkapa vittuun. Se saattaa tuottaa pientä kitkaa parisuhteeseen pidemmän päälle. Mutta niin kyllä edellä esitetty puolison perseilykin.
Mutta niin se on: työ, joka on ainaista itsensä kritisoimista, epävarmuustekijöitä, onko tämä nyt mistään kotoisin - pohdintaa, kritiikkituskissa kieriskelyä, suuria tai edes keskikokoisia odotuksia ja massiivisia pettymyksiä, (ja ajoittain myös pieniä onnistumisia ehkä) vaatii kyllä huikeasti puolison tukea. No, saanhan mä sitä, mutta on se selkeästi myös aika herkullinen ase kesken mehevän perheriidan.
No mutta asiasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti "siihen työhön josta ei edes tienaa mitään mutta rahaa kyllä menee": On mulla yksi pohja liimattu vaan ei gessottu. Ja mielessä on kuva, ei tosin ihan vielä kaikki värit. Mutta ajatus on ja se on tärkein, tiedän mihin pyrkiä. Muuallekin kuin salen kassalle rahaa tienaamaan. Rahaa! R A H A A AAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrgghhh.
Yksi pyrkimys on nämä: Sarjamurhaaja Alcalan valokuvat. Jostain kumman syystä haluaisin maalata noita. Varmaan samasta syystä miksi maalasin kirpparikuvista. Koin nekin tyypit jotenkin kadonneiksi ja keksin niille mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja tarinoita piirrellessäni ja tuijotellessani niitä kuvia. Sama tunne yllättään Alcalan kuvien parissa.
Jotenkin aiheen pohdinta tuntuu pliisulta edellisen kappaleen avautumisen jälkeen. Mutta elämä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti