Kohtaamisia

Saunan jälkeen


Ensimmäiset pakkasaamut


Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan


Jouluinen


Varovainen kevään valo

+35

Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.

Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:

"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."

Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.

Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?

No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.

Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.

No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.

It's freaking hot

Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.

Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:


Not bad, huh?

Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?


Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.

Viimeinen hengenveto

Yritin nähdä sen hetken jolloin henki poistuu ruumiista. Se ei ole huokaus, se on sydämen hetkellinen kouristus, joka pysäyttää veren suoniin kunnes raja on ylitetty ja elämä pulppuaa ulos. Sitten vasta, henkäys, silmistä katoava katse, kun kaikki on jo ohi.

Jatkumoo

Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.

Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja pitäis tuuttaa proteiinipatukkaa.

Mutta tältä siis on näyttänyt:


Semmonen. Jotenkin tässä on tuon työn kehitystä itekin vaan seurannut sivusta ja katsellut, että mitäs mä oikeen oon tekemässä tälläkertaa. Siis että ajatuksen oon jättänyt tietyllä tapaa narikkaan, ja yrittänyt antaa oman ominaisluonteen tehdä työtä. Ajattelematta siis sen kummemmin tekniikkkaa, vaan ennemminkin katsoo mitä se työ tarvitsee, ja sitten laittaa se sinne, pohtimatta sen kummemmin että millä ja miten. Piirtimet onkin vaihtuneet luonnikkaasti usean eri hiilityypin välillä, paljon olen myös maalannut hiiltä vedellä ja siveltimellä ja pyyhkinyt kuivalla siveltimellä. Siis etsien vaan jälkeä joka tuntuu hyvältä juuri siihen kohtaan. Samoin kuin Henrin muotokuvassa; joskin tässä työssä kokonaisuutta joutuu välillä hiippailla katsomaan kauempaa. Tai eihän sitä mikään pakko olisi kyllä tehdä. Epämuotokuvahan tämänkin lähtökohtana oli, mutta jotenkin se vaan luiskahti sellaisen pipertämisen ja luonnikkuuden tavoittelun puolelle. Jos se on tänään mun ominaispiirre niin sitten se on se.

Oon ajatellut paljon Eevaa siellä ranskassa, heippa Eeva jos luet. Oon ajatellut sitä että miten osaisit ite valjastaa sun ominaisluonteen töihin. Sun olemus on räiskyvä ja elinvoimainen, mutta kuitenkin usein päädyt maalaamaan ja piirtämään pientä, ja mustavalkoista. Musteella. Kun selkeesti sun omaan tyyliin ja olemukseen sopis kaksmetrinen pohja ja 25cm leveät pensselit. Sun luonne huutaa abstraktii, räiskyvää, värii ja elämää, ja sitten sä tuskailet Ranskassa musteen kanssa. Päästä irti vaan tyttö ja anna palaa.. hallitset materiaalit, ja sulla on halu tehdä, niin mikä siinä on estämässä? Tää toivoo että et anna luomisen tuskalle valtaa vaan puhkeet kukkan, ihanaa!

Mutta takaisin minuun, koska tää on mun blogi, hi hi. Tätä on muuten ollut mukava vuosia kirjoittaa, ja ehkä siksi, että tätä kirjoittaessa tuntuu kuin kirjoittaisi kirjettä jollekin jota oikeasti kiinnostaa mun asiat. En oleta että kukaan lukee tätä, mutta kirjoitan kuitenkin selkeästi jollekin muulle kuin itselleni. Mielikuvitusystävälle kirje Rymättylästä.

Oli muuten herttainen Tarja Halosen haastattelu 45minuuttia - ohjelmassa. Presidentti puhui siellä taiteen merkityksestä muunmuassa. Sellainen perinteinen ja pehmeä, esteettinen ajattelutapa. Sitä oli jotenkin huojentava kuunnella, siitä tässä kuitenkin pohjimmiltaan, ja loppujenlopuksi on kysymys. Visuaalisista arvoista.


Takas tähän kaveriin.
Aloitin tätä samoin kun Henrin kuvaa, rennolla otteella. Rentous alkaa kyllä olla tästä kuvasta pikkuhiljaa kaikonnut ja pakkomielle ottaa valtaa, se saatanan taiteellinen autismi. Siksi se imeekin kaikki voimat. Siksi oon nyt kotona. Ja illalla Auran Galleriassa Joelin avajaisissa, ja sitten vähän iltaa viettämässä. Irti arjesta! muttei kuitenkaan kovin kauas siitä.

Jatkuu

Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.

Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja proteiinipatukkaa.

Mutta tässä siis mennään:

Orastavan kevään nosteessa..

Oon viimeaikoina saanut ihan hämmentävän paljon hyvää palautetta töistä. Siis, ihan että on tultu erikseen sanomaan että kuule, näyttää hyvältä. Hyvillä mielin siis! Ja on jotenkin ollutkin todella rento meininki tehä. Luontevasti tuntuu kehittyvän asiat eteenpäin ja työskentely on ohjautunut omalle hyvälle uralle. Tosi selkeet sävelet, ja tuntuu sujuvan. Rento olo. Hyvä olo tehä. Sujuu!

Aloittelin uutta juttua tässä. Löysin kirpparilta läjän vanhoja perhealbumiotoksia jostain.. noin 30-luvulta jonnekin 70-luvun korville. Niitä olen plarannut ja valikoinut läjästä yhden. Siitä nyt lähden tekemään muotokuvaa. Hivenen on eri lähtökohta kuin ennen, kun olen käyttänyt vain omia kuvia. Tätä ihmistä en edes tunne. Ketä hän on? mitä hän on tehnyt elämällään? millainen historia hänellä on, tai oli, tuskin on enää hengissä kuvan henkilö. Muissa kuvissa seikkailee ainakin henkilö nimeltään Eenok Ettanen, että jos joku hänet tuntee tai kuvista jotain tietää niin passaa ottaa yhteyttä, jututtaisin mielelläni.
Jotenkin jännittävää tämän kaltainen muotokuvan tekeminen. Mikään henkilökohtainen ei ole vaikuttamassa tekemiseen muuten kuin noiden albumikuvien kautta, enkä edes tiedä sitä onko hän samaa perhettä kuin muut kuvissa olevat. Luon vaan jotain oletuksia, ja piirrän pelkkää ulkoista olemusta, minkään tuntemuksen vaikuttamatta kuvan rakentumiseen. Tyypillisesti aina on ollut jonkinlainen henkilökohtainen lähtökohta kuvaan. Nyt ei mitään.

Tässä alku.. luonnostelin gessolla maalaten, ja alan vetään hiiltä päälle.




Ja luonnos, jotain tämän henkistä olis tarkoitus saada aikaan: