Lepää rauhassa Rakel Maria

Perjantaina isotätini, Rebekka-mammani sisko, saateltiin viimeiselle matkalle sisarustensa luokse, tän elämän toiselle puolelle. Hänen sulhasensa kuoli sota-aikana, ja "Maija-täti" eleli elämänsä yksin. Työskenteli mm. messityttönä sisäsaariston laivoissa, selvisi haaksirikostakin, kun perunalastissa ollut laiva jossa Maija-täti työskenteli upposi meren aaltoihin. Olipa myös viimeisiä raitiovaunurahastajia Turussa!

Itse parhaiten Maijan muistan puolukoista joita istuin mussuttamassa täällä Nurmelassa jossa nykyisin maalaan. Maija-täti noukki ämpäritolkulla pulleita meheviä puolukoita joita söin mahani kipeäksi. Maija kikatti ja kihersi aina omalla persoonallisella tavallaan. Maijalla oli oma kämppä tässä Nurmelan pihalla, joka ansaitsee Maijan muistolle oman pienen kuvausreissunsa kunhan tulee hyvä valoisa päivä.

Sitä kuvaussessiota odotellessa, kaivelin Nurmelan valokuva-albumeita ja yritin etsiä kuvia Maijasta. Tuo tuossa ylenpänä lienee hän. Tummatukkainen, tummasilmäinen, kuten mammani, ja muutkin Nylundin perheessä. Heidän isänsä piti muistaakseni stuerttikoulua täällä Rymättylässä, oli itsekin merimieskokki. Meri veti sitten puoleensa niin Maija-tätiä kuin Rolf-veljeäkin. Mistä lienevät tänne ajelehtineet alunperin, niin ovat tummia ja kirveellä veistettyjä.. Mammani suvusta ei ole paljoa jälkiä jäljellä.

Löytyi muitakin vanhoja helmiä. Onkohan vasemmalla nuori Maija? Pelastusrenkaassa alhaalla lukee Rymättylä, aluksen nimestä ei saa selvää. Alla nuori Rebekka-mamma.
Kuvat enää jäljellä. Niissä ja niiden muistoissa jotka heidät tunsivat, elää nämä ihmiskohtalot. Rajallinen on omakin aika tällä pallolla, silloin sen aina käsittää kun on jotain hautaamassa. Mitä kaikkea mahtuikaan heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Väläyksiä niistä olen tavoittanut kuvatessani mamman tavaroita ja muistilehtiöihin kirjoitettuja laulun sanoja ja runoja, pieniä piirustuksia ja vanhoja vaatteita. Mammakin oli varsinainen persoona, harmi että ehdin tuntea häntä niin lyhyen ajan. Yksi hänen jännittävimmistä tavoistaan oli kirjoittaa mehujen ja säilykkeiden etiketteihin aina säilömispäivän tunnelmia ja tapahtumia. Niitä vuosien takaisia fiiliksiä oli jännä lukea kun kävin nuuskimassa Nurmelan kellarissa. Se toi hetkeksi mamman olemuksen lähelle.

Tismalleen niillä sijoilla jolla istun juuri nyt, eli nykyisin työhuoneenani toimivassa Nurmelassa, oli muutama vuosikymmen sitten hivenen erinäköistä kuin tänään! Kuvassa vanha Nurmela, johon vanha talonväki siirtyi asumaan isännän vaihtuessa. Niin myös siirtyi pappa ja mamma kun isäni ja äitini alkoi viljelemään Lännen tilaa. Luopumisen tuskaa kokenut mamma muutti kaikki tavaransa yöllä, yksin.

Kuvassa nuoret Eino-pappa ja Rebekka-mamma. Takana mitä luultavimmin Läns, eli kotitaloni vanhassa kuosissaan.

Tässä vielä vanhempi kuva jossa Läns taustalla.

Ja tämä on sitäkin vanhempi.

Tässä vielä tunnelmia Salonkylästä ennen wanhaan, naapuritilan Mattilan pihamaalta.

Hyvää naistenpäivää

Rakkaani toi kotimatkalla valkovihreän ruusukimpun naistenpäivän kunniaksi, värit sattuivatkin sopivasti päivän teemaan, nimittäin hää/nimenantojuhlan suunnitteluun. Juhlat pidettäneen pienessä kahvilassa vain lähiomaisille. Apurahaa ei herunut näyttelyn pitoon joka tahtoo sanoa sitä, että kukkaron nyörit alkaa aivastelemaan jo auton tankkaamisestakin, joten low budget/no budget. Mutta valkoista ja vihreää, siinä talvi ja kevät kohtaa kuten pääsiäiselle osuvien iltamienkin ajankohtana. Plus että valkoisesta lakanakankaasta saa halvat pöytäliinat, ja havuista ilmaiset vihreät pöytäkoristeet.

No mutta ettei päivät ihan pelkästään kuluisi budjettia veistellessä, pitää töitäkin tehdä. Työhuoneella odotteli hauska yllätys, öljy on polttimesta nyt kokonaan loppu ja koko talo kylmänä. +15 on asteluku ja yhä laskee. Pipoa syvemmälle korville, hain tänne lämpöpuhaltimen että maalit joskus kuivuisivatkin.

Kuivumista odotellessa voikin pohtia nimeään. Maria Liitola, Maria Söderblom, vai Maria Liitola-Söderblom?

Paluu tulevaisuuteen

Faktahan on, että avajaisiin on noin kuukausi aikaa. Toinen fakta on että kokonaisuutta pitäisi kasvattaa vielä usealla teoksella. Kolmas fakta sensijaan; on aika palata työhuoneelle.

Tie perille on aurattu ja käyty tarkistamassa tilanne pitkän poissaolon jälkeen. Ja tilannehan oli se, että öljylämmitin oli mennyt pois päältä ja sisälämpötila oli +5. Kosteus oli myös päässyt hiipimään työtiloihin, jonka johdosta jo kovia kokenut 150x150 akvarellipohja oli vääntynyt muodottomaksi. Yllätyksekseni totesin sensijaan että samankokoiset pellavakangaspohjat olivat löystyneet kosteudessa (miten se voi olla mahdollista) juuri sopivast niin että tukikehikot sujahtivat töiden taakse ilman höyläystoimenpiteitä. Akvarellipohja oli kiilapuille pingotetulle lakanakankaalle vehnäjauholiimalla liimattu 300-grammainen fabriano. Se oli sitten siis kiristynyt niin että hyväkun puut eivät ole pamahtaneet poikki, ja pellava löystynyt. Olisin kyllä kuvitellut täysin päinvastaisen tilanteen, mutta hyvä näin. Se akvarellipohja olikin jo vähän perseellään.

Lämmityksen rukkailun jälkeen lämpötila oli kohonnut jo mahtavaan +13 asteeseen, ja uskalsin alkaa liimaamaan pohjia (2*150x150, 2*80x100, 2*30x30). Nyt gessot niskaan tänään ja huomenna jos saisi aloitettua, jos pikkuihminen vaan viihtyy työhuoneella vaunuissa.

Huhu kertoo että piirustuskoulun ystävät olisi tekemässä meistä valmistuvista kirjamuotoista esittelyä. Ei taida tulla montaakaan sivua siihen teokseen tulee varmasti upea teos.

Persu edellä puuhun..

PerusSuomalaiset, nuo kulttuurimäärittelijät!

"Kulttuurirahoja on ohjattava niin, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernistit voivat hankkia rahoituksensa vapailta markkinoilta."

Kannattaa vilkaista tämäkin:

Persu edellä premodernismiin

Ja jos haluaa nostatella niskavillojaan, voi lukaista tämänkin kaltaista taidekeskustelua: http://www.kaleva.fi/juttutupa/perussuomalaisten-kulttuuripolitiikka-syvalta-sielta/2277364

Keskusteluista herää pari kysymystä:

- Mitä keskustelijat arvioivat 'nykytaiteen' tarkoittavan, saatika sitten postmodernin?

- Ja tähän ei voi todeta muuta kuin mitä helvettiä: "No eihän meillä kukaan taidetta osaa tehdäkkään ja olipa miten oli niin se ei kansaa ja sen köyhimpiä elätä." - Miksi taiteen pitäisi elättää koko kansaa, kysyy allekirjoittanut? Onko musiikki, kuvataide, elokuvataide, teatteri olemassa vain tuodakseen rahaa jokaisen kansalaisen pussiin? Ei voi kuin ihmetellä taiteen omalaatuista ja alati vaihtelevaa statusta.

Tuskin kukaan kuitenkaan onnesta hihkuisi jos nuo kaikki poistettaisiin ihmisten elinpiiristä tai tehtäisiin tukia leikkaamalla entistä kalliimmaksi jolloin niistä OIKEASTI voi nauttia vain rikkaampi kansanosa. Jos nyt siis oletetaan että valtio rahoittaisi ihan simona kaikkea kyldyyrihörhöilyä. Vaikka eipä siinä. Ei liene ihme että persujen äänestäjä ei hoksaa että valtion rahnoja ei vuolain virroin kaikelle 'postmodernille' taiteelle valu, jos sitä ei tiedä itse puoluekkaan. Onhan se helppo esittää leikkauksia sieltä minne rahaa ei oikeasti edes juurikaan mene, kunhan vaan aihepiiri on sellainen joka herättää tunteita.

Isn't she lovely?

She's beauty!
Привет из родственников в России :o)

Yhden elämän alku

Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.

Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra

Pyörii ympyrää

Levoton.. rauhaton.. väsynyt.. itkuinen hormonihirviö odottaa että jotain tapahtuisi. Vatsaa ja selkää on poltellut satunnaisesti, nyt pari päivää yhtäjaksoisemmin, mutta ei tarpeeksi. Välillä supistaa. Ei riittävän kovaa. Väsyttää.. Sairaalakassi odottaa pakattuna. Kaikki on valmista. Pääsisi nyt vaan hoitamaan sen persustan repimisen alta pois. Saisi kituuttaa jälkivuodot ja inkontinenttiongelmat. Please, give me my baby.

Sitten onkin enää parisen kuukautta avajaisiin. Olen hiukan saanut taas työskentelyvireestä kiinni, ihme kyllä. Olo on kuin zombiella, mikälie synnytystäedeltävämasennus. Hiili, muste ja akryyli levittyy kankaalle.
Akvarellipaperiongelmaa en ole vieläkään ratkaissut. Pienetkin pohjat menevät kurttuun ja pilalle. Ehkä auttaisi asiaa jos olisi kuntoa käyttää pohjustustyötön enemmän aikaa ja tarkkuutta.

Ottakaa joku tämä pulla pois uunista. Näin alennusmyynneissä ihania uusia vaatteita. Olen kulkenut näissä samoissa rytkyissä kohta puoli vuotta. Give me my baby. Tää on luomista sen suurimmassa mittakaavassa ja tuskaa myös mitä suurimmassa määrin.