Que tal?

Juhannusta Espanjasta - tai San Josea, kuten sitä tällä kutsutaan.

Istun partsilla Garruchassa ja sometan. Mietin, että periaatteessa se on aivan sama, missä istuu ja somettaa. 

Nyt vaan somettaa kuumemmassa paikassa, missä on hankalampaa toimia.

Tämä on myös mietityttänyt paljon: mitä kauemmin on ollut itsekseen, sitä oudommalta tuntuu ajatus siitä, että ei olisi.

Kaadan lasin kuoharia, luen läpi iltapäivälehdet. Lapset nukkuu, on hiljaista. Tuntuu ihan hyvältä näin. Kun tuijotan laitetta, ympäröivä maailma voisi yhtä hyvin olla oma takapiha. Paikalla ei ole merkitystä. Kaikki on samoin, nyt vaan eri paikassa. Samat kitinät, itkut, riidat ja ongelmat. Ihmiset lähtee usein kauas etsimään itseään ja rentoutumaan. Minä sensijaan raahasin mukaan sen oman vanhan itseni uudelleen todettavaksi.

Lämpö toki hellii, ja paikallinen rento perhekeskeinen kulttuuri ihastuttaa, kuten myös paikallisten itsetunto. Tämän toivon vaikuttavan, ja tulevan osaksi samoin olevaa kaikkea. Rannalla ollaan yläosattomissakin, juuri niin muhkeina kun ollaan, eikä kenelläkään näytä käyvän mielessäkään hävetä vartaloaan. Tämä voimaannuttaa itseäkin, eikä paljoa nappaa onko vaikka mekon alla rintsikat vai ei.

En ole nähnyt ainuttakaan ihmistä lenkillä, mutta kymmeniä syömässä sipsejä. Rannalla olen ainut, joka räpeltää kännykkää, ja juo salaa sangriaa urheilujuomapullosta. Pistää miettimään, kuinka obsessioituneita Suomessa ollaan laihuudesta, selluliitista ja suorittamisesta. Rutiineista. Rajoituksista. (Alkoholista.)

Juhannusiltana koko kaupunki kokoontuu rannalle juhlimaan, grillaamaan ja tanssimaan. Koko perhekunnan voimin. Puoliltaöin syttyy valtava kokko (ei tulisi kuuloonkaan Suomessa metsäpalovaaran aikana), bändi soittaa lavalla, ja ilotulitteet värjäävät koko rannan. Varpaat kastellaan veteen hyvää onnea tuomaan. Lapset varmistelevat onnea kahlaamalla polviin asti, seuraan perässä, vaatteet kastuu. Kukaan ei horju humalassa, eikä rantaa vartioi meripelastuskeskus. Mukana on vauvatkin. Itse vaikutin olevani ainut nainen yksin lastensa kanssa suurten perhekuntien keskellä. Se varmaan toimii myös suurimpana kimmokkeena tälle tekstille.

Enimmäkseen en ajattele asiaa. Elämän jakamisyritys tuntuu raskaalta ajatukselta, ja joustamiskynnys on korkea. Ihan hyvä fiilis nojailla parvekkeen kaiteeseen ja ihailla maisemaa, yksin.
Avasin kuitenkin Tinderin, ja tarkastelin Espanjan miestarjontaa. Tykkäilen kaikista kivoista. Kaikki kivat tykkää takas, vaihtaa kohteliaita sanoja. Ghostaavat tyylillä, kun olenkin vain lomalla, ja lasten kanssa.
En varmaan swaippailisi tinderiä, jos en näkisi siinä mitään mahdollista tulosta. Toisaalta viime aikoina mikään ei ole oikein tuntunut enää miltään. Toisaalta elo olisi helpompaa, jos ei olisi aina päävastuussa, kaikesta ja yksin. Se on toisaalta myös rooli mitä ei hevillä halua enää kenellekään antaa väärinkäytettäväksi.

Iltaisin paikalliset vetävät pöydät ja tuolit kapeista kapeimmille jalkakäytäville ja osin tiellekin, ja syövät. Täällä on tuskaa autoilla. Vuokraamani auto on leveämpi kuin parkkiruudut ja kujat. Ei se oo niin justiinsa, tuumivat paikalliset, parkkeeraavat sikinsokin ja miten päin vaan. Itse en tohdi. Koska säännöt.

Kuikuilen parvekkeelta. Kauempana on  kattoterassille pystytetty uima-allas, ja grilli kuumana. Näyttää kivalta, itse särvin cavaa yksin. Ihan ohuesti käy mielessä, että pelkääkö vaan epäonnistumista, ja siksi tuntuu hyvältä tämä yksinolo? Turvallisemmalta? Viime talvi opetti opintojen, töiden ja pääosin yksin hoidetun omakotitalon muuton jälkeen, että yksinolo vie myös aivan tolkuttomaan väsymyksen tilaan. Siinä sitä sitten punnitsee kahden pahan välillä: epäonnistumisen ja väsymyksen. Vaikka ei se mikään automaattinen asia ole, että toinen aikuinen toisi näihin mitään apua. Sen varaan ei voi laskea. 

Ei auta kun jatkaa ihmettelemistä. Ja yrittää imeä omaan suorittajan mentaliteettiinsä täältä jotain pehmennystä.

Ps. Taidegallerioita ei ole yhtään. Eikä kuntokeskuksia, tai urheilukenttiä. Ihmiset harrastavat perhekuntia, siestaa, hengailua ja ruokaa. Tässä olisi paljon opittavaa. Sensijaan itse pystyy stressaamaan itsensä puolikuoliaaksi millä ja miten vaan. Suomessa ihmisarvoa puntaroidaan suoritusten, ulkonäön, rasvaprosentin, aikaansaavuuden, täsmällisyyden ja siisteyden kautta.