Kriteerit pöytään

No nyt lähtee! Lukaisin ylen sivuilta tämän jutun jossa kaipaillaan selkeämpiä määrityksiä sille, mikä on taidetta. Viereen vähän suklaata (tuntuu olevan aina läsnä näissä kirjoittelupuuhissa) ja mukava asento ja eikun haukkumaan, ja listaamaan että millä miljoonalla eri tavalla Aalto-yliopistossa ollaan nyt ihan hakoteillä.

Naureskellaan hetki yhdessä! Tässä suosikkini:

"Nyt selkeät arviointikriteerit halutaan luoda myös taiteelliselle toiminnalle. Tarkoitus on kehittää mittaristo, jonka avulla voi sanoa, mikä on hyvää taidetta ja mikä ei ole taidetta ollenkaan."

"- Tälläista arviointisysteemiä on toivottu kauan. Nykytaidetta käsiteltäessä nousee usein keskustelu, että onko se humpuukia vai ei. "

"Tällaisia ovat muun muassa alkuidean ja sen toteutuksen onnistuminen, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, eritoten kansainväliset palkinnot."

Khihihi thihihihi!
 
Tämän mittapuun mukaan en ole tehnyt eläessäni yhtään taidetosta. Tai ehkä yhden orastavan maalauksen, joka näkyi kympin uutisissa jossa kertoiltiin Art of Baswaren näyttelyluokasta.

Kunnon kahvipöytäfilosofistina ajatus harhailee kuitenkin ikuiseen miksi-mietintään. Miksi minä siitä loukkaannun, onko minulla kenties jotain menetettävää? Ja yhtäkkiä minusta alkoi tuntua että ei se välttämättä olekaan ihan huono ajatus tehdä tuommoisia pohdiskeluja. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, sanotaan. Ensin tietysti ajattelin että ei ole ns. hyvää tai huonoa taidetta vaan eri tapoja ilmaista asioita. Tai että henkisellä pääomalle ei voi asettaa arvoa, edes siinä mielessä onko se kriteerit täyttävää tai ei. Sillä tietäähän kaikki sen, että vaikka tämä ei nyt uppoaisi minuun, se voi hyvin säväyttää jotakuta toista. Tai että kuka on tarpeeksi viksu osatakseen sanoa että mikä on taidetta, ja mikä ei? Tuo on se klassikko. Siihen kaikki argumentointi saadaan pysähtymään viimeistäänkin. Opittuja, taidekouluissa iskostettuja ajatuksia kaikki. Taideopinnot aloittaessanihan olin taidehistorian opettajani (Mikko Snellmanin) mielestä hyvin rajoittuneen taidekuvani ja kärkkäiden mielipiteideni ansiosta  nihilistinen ja kirjoitusasuni fantasmagorinen ja ärsyttävä. Vuodet ovat teheet tehtävänsä ja minut on opetettu näkemään taidetta pienissä kivissäkin. Tai vaikka hevosen kakassa, jota usein pidin tunneilla metaforana: Jos hevonen paskoo ja joku vie sen kakan galleriaan, ei se siitä kakankerääjästä mitään taiteilijaa tee, vaan hevosesta. Ja paska on aina paskaa, taide on aina taidetta eikä kaikesta tarvitse taidetta yrittää väkipakolla tehdä. Taide taiteena. Paska paskana.  No mikäs siinä. Tulihan sekin päivä eteen kun erään opettajani teoksesta oli taide-lehdessä kuva: ope oli gallerian nurkassa ilkitten mulkitten ja kakkasi lasikulhoon. Naurettiin itsemme aivan tärviölle. Olisi ehkä ollut siinä kohtaa kriteerin paikka. Kritiikin paikka se oli ainakin, mutta voiko se kritiikki aina jättää oven kakan taiteistumiselle avoimeksi? Mutta on sitä tullut itsekin joskus ajatelleeksi, että joku raja, oikeesti, silläkin että mitä voi taiteeksi sanoa.

Mitä sitten karsitaan tai on tarvetta karsia tai miksi on edes tarvetta karsia, eikö taiteen voisi antaa rehottaa?

No ajatellaan sitä rehotusmetaforaa. Otapa esimerkiksi pelto, jossa on hirrrrveästi kaikenlaista kukkaa ja rikkaruohoa. Useimmat varmaan menisivät pellolle ihastelemaan niitä kauniita kukkasia (=Edelfelttiä tms ylevää), ja harmittelisivat kun on niin paljon niitä rikkaruohoja (=modernistista rappiotaidetta). Kun taas jotkut pitäisivät pelkästään niitä rujoja rikkaruohoja katsomisen arvoisina, siinä vasta jotain jota ei voi hallita. Jotkut arvostavat eniten sitä koko tapahtumaa jossa rikkaruohot valtaavat kukkakedon, se vasta puhuttelee, siinä on sisältöä. Viis kukkasten kauneudesta tai muusta höpönhöpöstä, tärkeintä on kirjoittaa tutkielma siitä miten rikkaruohojen leviäminen vaikuttaa meihin ihmisinä, kauneus ei ole taiteen perusolemus. Joku tahtoo toiselle rannalle ja toinen tahtoo siksi lautturiksi. Selvää pässinlihaa. Tai ei kaikille. Joitain haittaa se, että ei tiedä mikä niistä nyt sitten on kukka ja mikä rikkaruoho, ja nolottaa jos poimiikin maljakkoonsa juolaheinää ruusujen sijasta kun ei hallitse tuota lajitunnistusta. Kysehän ei ole siitä että tykkäsikö oikeasti niistä juolaheinistä. Kyse on siitä, että kukkakedolla tulee poimia kukkasia, ei heinää, ettei naapuri naura. Aihetta tuli jo sivuttua pari kirjoitusta sitten.

"Taidemaailma" ei ehkä ole joko tai, kukkaa tai rikkaruohoa, vaan sitä jälkimmäistä. Moninaisuus on rikkaus, kun taas tavan taiteenkuluttaja kaipaa yksinkertaistamista. No, nyt jos lähdetään asettamaan kriteeristöä, niin kumman näkökannasta se tehdään? Aletaanko tässä nyt karsimaan oikeasti niitä kukkatauluja, tehdäänkö toritaiteesta lopullisesti epätaidetta? Vai alkaako tästä nyt persu-henkinen kansallisidentiteettiä kasvattavan taiteen suosinta ja kaikki vähänkin abstrakti poistetaan taiteen kirjoista.

Enpä usko että niin, vaan katse takaisin omaan napaan: Kohahdutti tuo uutinen itseänikin mutta juuri siksi, että pelkäsin tietty heti ensimmäisenä että nyt taiteeni sitten hyllytetään lopullisesti. En voi kiistää. Se oli ajatukseni takana. Se, että maalailen tuolla, vaikka minkälaisella tunteen palolla, mutta jos työni eivät kohtaa kauhean usein yleisöä tai kukaan ei niitä halua itselleen, onko se nyt kummoistakaan taidetta. Tuleeko siitä kriteeri? Lakkaako taiteeni olemasta? Onko se vain minulle? Jos näin on, niin kuinka monta kertaa taidetta pitää esitellä että siitä tulee taidetta, ja monenko sitä pitää nähdä? Tähän vastaus ja mieluiten heti. Olen varmahko että siitä lähdetään.

Joten kriteeriä tänne. Tiedän sitten että mihin pyrkiä, jotta ei tarvitse alati tuntea huonoa omaatuntoa siitä että toiminko nyt taiteilijana sinnepäinkään. Haluan vastauksia! Sitä tietysti tässä taiteilijat kautta suomen pelkää, että viedäänkö tässä nyt leipä pöydästä jos oma työskentely lasketaankin yhtäkkiä harrastelijamaiseksi touhuamiseksi. Eikä jännittäisi enää niin kovasti näyttelyarvostelun lukeminen. Voisi aina vedota siihen että kyllä teokseni kohtaavat kriteeristöt, kriitikko ei niitä vaan hönönä tunne.

Epätaiteeksi leimaaminen tuskin tekee hallaa varsinaisesti. Se saattaa jopa nostaa sen taiteen iskevyyttä. Tämä on nyt sitten sitä "kiellettyä" taidetta ja sen tekijöistä trendikkäitä anarkisteja. Sitten tietysti aletaan vinkumaan että näiden taiteilijoiden töitä ei tulisi verovaroin tukea, mutta niinhän sitä vingutaan jo valmiiksi kaikesta tuesta joka ei kilahda omaan taskuun. Mikäs se olikaan se hassu juttu jossain, jossa kirjoitettiin että taiteilijoiden tulisi olla näkyvämmin netissä, kun kerran taide on niin verovaroin tuettuakin? Niitä tukia odotellessa, koska oon jo netissä.

Ei ole muuten vielä myönteistä apurahapäätöstä tullut. Tulee varmaan ihan just huomenna. Tosin nekään ei ole verovaroja :(