Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.
Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.
Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..
Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.
Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.
1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että
2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.
Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.
Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.
Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti