Maria Liitolan näyttely koostuu ihmiskasvoja esittävistä maalauksista, joita hän itse kutsuu epämuotokuviksi. Mielessä käyvät mahdollisina esikuvina Schjerfberckin omakuvien lisäksi Ellen Thesleffin varhaisvaihe. Valokuvien mukanaolo ja niiden käyttö maalausprosessin aikana, groteskinkauniin naiseuden ohella sivuaa jopa Jenny Savillen yksinkertaisempia teoksia. Tosin näyttelyn ainoa varsinainen valokuvateos ei käy sellaista vuoropuhelua maalausten kanssa kuin se voisi.
Liitolan hienovarainen värienkäyttö ja luonnosmainen valmius on parhaimmillaan herkkää ja voimakasta samaan aikaan, heikoimmillaan vähän tasapaksua.
Kokonaisuutena elämys on miellyttävä, mutta jonkinlaista särmää jää kaipaamaan, konkreettisestikin, esimerkiksi pientä terävöittämistä korostamaan pyöreitä muotoja, jotta ne eivät jäisi vellovaksi massaksi. Kauniisti sanottuna hahmot ovat unenomaisia, ikävämmin ilmaistuna jotkut velttoja ja vailla elämänkipinää.
Liitola on kuitenkin selvästi löytänyt elementtinsä ja hänellä on potentiaalia kehittyä lajissaan todella hyväksi maalariksi, kunhan uskaltaa tiivistää ilmaisuaan ja paneutua vielä astetta syvemmälle ihmiskasvojen mysteeriin.
Hanna-Riikka Kuisma
Linkki koko kritiikkiin Täällä.
Ihana kritiikki. Aivan kertakaikkiaan. Rakastan Schjerfbeckiä ja Thesleffiä! Saa se näkyäkin. Ja Saville nyt vaan on niin upea.
Olen kyllä todella tyytyväinen siihen että maalaukset piirtyvät unenomaisina, velttoina ja vailla elämänkipinää, sillä se on se, mitä olen niihin maalannut, masennus, mieli.. Ihana näyttely. Ihanaa, että tunnelma on välittynyt, ja valokuva prosessissa, siis ihana kritiikki! Ja ihana kannustava loppu. Sanoinko jo, että ihanaa? :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti