Ei ole kiirettä, eikä paniikkia.
Muuten vaan olen vielä työhuoneella pensseli kädessä, kun huomenna pitäisi viedä työt galleriaan. Mutta kiirettä ei ole. Minähän vaan "viimeistelen".
Silti uni ei meinannut tulla eilen silmään. Ajattelin maalaus kerrallaan, että onko se varmasti valmis. Olisiko pitänyt sittenkin lisätä enemmän väriä. Kestääkö tämä duuni itsenäisenä teoksena. Mitä vielä tekisin siihen (vaikka eipä tässä yhdessä päivässä enää ole tehtävissä mitään mikä muuttaisi mitään suuresti) (tai on toki mutta ei välttämättä parempaan suuntaan).
Vaikka kritiikkiä jännittää ja toisaalta ei jännitä, töiden vastaanottoa jännittää, tietysti hermostuttaa pistää itsensä arvostelun kohteeksi, ei silti tavallaan jännitä. Tämä on nyt se, mitä olen tehnyt. Olen tekijänä se perkeleen hinkuttaja joka aina löytää parantamisen varaa. Totuus on se että voisin pyörittää näitä maalauksia pensselin alla ikuisuuden. Voisin helposti tehdä vaikka koko urani ajan näitä maalauksia, antaa niiden vaan jatkaa elämäänsä. Vaan jossain se maalauksen etiikan raja on tultava vastaan. On osattava päästää irti. Toisaalta myös sitten kun on todella osannut päästää irti ja luovuttaa työn valmiiden töiden kastiin, sille voi taas tehdä jotain mikä vie sen eteenpäin hinkutuksen maailmasta johonkin rennompaan. Koska on saanut vaalia alkuperäistä ideaansa jo tarpeeksi kauan, suojellut sitä kuin pientä linnunmunaa kämmenellä. Se on loputtomaan pakkomielteeseenkin johtava tila. Ei voi poiketa linjastaan. Siinä piilee sen luomisen tuskan ydin.
Tietysti toivoo että kaikki maalaukset eivät tulisi näyttelystä takaisin kotiin. Jos tulevat, niin osaakohan sitä olla "parantelematta" niitä. Menettääköhän nekin hohtonsa silmissäni päätyen 'been there done that' - pinoon ja unohtuvat sinne. Kun ajatuksissaan on mennyt jo eteenpäin..
No, täällä sitä ollaan nyt kuitenkin, tuijottamassa näitä valmiita. Siistimässä. Viimeistelemässä. Kohta pakkailemassa. Pitäisi kai lopettaa se tuijotteleminen ennenkuin olen tuijottanut ne pilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti