Valmistuminen häämöttää

Syksyssä ollaan. Lopputyön tekeminen on täydessä vauhdissa, kirjallinen on lähestulkoon valmis. Pituutta tuolle alunperin 20 sivun pätkälle on tullut jo noin 150 sivua. Tekstiä ei ole toki jokainen sivu pullollaan, vaan jokatoisella sivulla on kuva. Tms. Prosessikuvaus teksti on kuitenkin, sisältäen hieman omaa pohdintaa myös sen prosessin ulkopuolelta.

Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..



Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)

--

Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:

Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?

Katkelma keskustelusta

[12:49] minä: valokuvan voi ottaa kuka vaan toisaalta
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.

Ominais

Kävin kuvaamassa Ominaisten hautasaarella. En tiedä onko kuvat itse tarkoituksessa käyttökelpoisia vai onko niihin tarttunut tarkoituksetonta huumoria mukaan.. vaikka tuskin se kiellettyä on sinänsä. Kuvakertomusta ehkä sitten myöhemmin.

Maalausrintamalla on tapahtunut, eikä pelkkää hyvää (tai hyvää laisinkaan). Olen taas sortunut samaan vanhaan ylihinkutukseen ja sitä on vaikea korjata lyömättä sitäkin yli. Kertaalleen tuhosin jo ekana aloittamani opariduunin, sitä aloitin uudestaan, ja siinä ehkä on potentiaalia tai sitten ei. Riippuu, saanko jotenkin hienovaraisesti korjattua kasvojen anatomiaa oikeaksi. Laittanen jpg:n kunhan jaksan.. Mutta uutta putkeen vaan, tänään taas toiset kuviot. Nyt ei massapohjaa, ei pohjaa nimittäin laisin, lähen tekemään suoraan kankaalle.

Kohtaamisia

Saunan jälkeen


Ensimmäiset pakkasaamut


Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan


Jouluinen


Varovainen kevään valo

+35

Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.

Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:

"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."

Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.

Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?

No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.

Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.

No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.

It's freaking hot

Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.

Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:


Not bad, huh?

Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?


Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.

Viimeinen hengenveto

Yritin nähdä sen hetken jolloin henki poistuu ruumiista. Se ei ole huokaus, se on sydämen hetkellinen kouristus, joka pysäyttää veren suoniin kunnes raja on ylitetty ja elämä pulppuaa ulos. Sitten vasta, henkäys, silmistä katoava katse, kun kaikki on jo ohi.