Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Voihan markkinatalous

Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.

Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.

Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.

Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.

On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.

Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?

Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.

Elämän kevät

Apurahahaha

Uusin : Regina, akryyli, spray ja hiili kankaalle 

No nyt on sitten apurahasesonki. Tuossa pari viestiä aikaisemmin harmittelin kun niitä apurahoja aina hakee ja toivoo, eikä koskaan saa. Tässä uutta prosyyriä taas kirjoitellessa mieleen hiipi ajatus, että entäs jos hakemukseni on täysin paska, eikä niinkään taide, kuten on ollut taipuvainen ajattelemaan kun tulee se hylkäävä päätös. Mutta miten tämän sitten selvittäisi?

Kysyin kaverilta. Laura Lilja on saanut hyvin apurahoja, eikä nyt ihan pelkästään hyvillä hakemuksilla, vaan myös laadukkailla teoksilla ja projekteilla. Mutta osaa taatusti apurahahakemuksen kirjoittamisen taidon. No minä kysyn, apuja, vinkkejä, ja vertaan sitten omiin hakemuksiini. Laura auttaa. Ja siinä se sitten valkeni: hakemukseni todella ovat aivan paskoja. En yhtään ihmettele, että apurahoja ei ole tullut :D Olen tehnyt kaiken niin, niin väärin, ja kuvitellut tekeväni niin hienoja hakemuksia, että!

Muokkasin koko pohjan uusiksi ja täytin hakemukset toisin. Se nyt ei tietenkään takaa mitään, mutta nyt on ihan eri meininki tehdä näitä. Nyt saa paremmalla ajatuksella tehtyä muutkin loppuun.

Lisää täytettä näihin hakemuksiin ja päiviin muutenkin on tiedossa työryhmältämme Liitola - Aho - Peltonen. Olemme suunnittelemassa kolmeakin rojektia: Omaa kolmen hengen näyttelyteemaa johonkin museoon, yhteisnäyttelyä yhteisteoksista galleriaan sekä yhtä vähän isompaa - nimittäin yhteisnäyttelyä Virolaisten kollegojen kanssa vähän jännemmällä hankkeella, jonka työnimi on "FINEST". Silmissämme siintää tapahtumavuosi 2019, jolloin toteuttaisimme näyttelyt Suomessa (Turussa) sekä Virossa (Tallinna-Tarto?) tietenkin poikkitaiteellisine afterpartyineen klubeilla. Tarkoituksena ei ole toteuttaa vain kuivaa yhteisnäyttelyä mitä juuri kukaan ei käy katsomassa, vaan saada hankkeelle kunnon rahoitus, hanketyöntekijä (kuraattori?) joka huolehtii sisältöpuolesta ja kommunikoi taiteilijoiden välillä. Teemana jokatapauksessa nuoret (tai siis "nuoret" köh, alle nelikymppiset) taiteilijat, ja ihmisteema. Kummassakin näyttelytapahtumassa houkuttelisimme paikalliset galleristit, taidekoulut, kulttuurivaikuttajat, museot sekä kuraattorit luentoon  ja portfoliotapaamiseen taiteilijoiden kanssa. Tapahtuma on myös hyvä harjoittelutilaisuus taideopiskelijoille ja afterparty stage muille taiteenaloille - kulttuurituotannosta (afterpartyn tuotanto) esiintyjiin (sirkus/tanssi/konsis/mediat ja videot.. mitä näitä nyt on!) eli kumpikin taho pistäisi parastaan.

Lähtökohtanahan tässä on se, että suivaantuneena siitä kun tullaan aika karsituksi ulos isoista näyttelyistä ja kaikki muutenkin tapahtuu aina Helsingissä, niin järjestetään oma tänne Turkuun ja luodaan itse omat kontaktimme kuraattoreihin ja verkostoidutaan! Se niin vaikeaa voi olla. Paitti se apuraha-hakemuksen kirjoittaminen näin isoon proggikseen kun se on mennyt päin peetä jo omissakin hakemuksissa. No, oppia ikä kaikki.

Laitetaas tässä ihan avoin haku sitten päälle jos joku kiinnostunut sattuu lukaisemaan: FINEST tarvitsee työmyyriä jotka eivät välttämättä (ainakaan tässä vaiheessa projektia) kaipaa vielä dollareita taskuun.  Hanke on rahoituksenkartoitusvaiheessa, eli tarkastelemme kulupuolta tapahtuman suunnitteluun ja visuaaliseen ilmeeseen ja markkinointiin, sekä kartoitamme kiinnostuneita taiteilijoita ja huhuilemme kuraattoreiden, kriitikoiden ja muiden kiinnostuneiden tahojen perään! FINEST19 - näyttelyt ja klubit, täältä tullaan! Nuorella otteella, vähän säpinää Turun kulttuurielämään.

Ettei ihan hankkeiluksi menisi niin täytyy maalata ja. Tässä work in progress.

Tässä yksi valmis, nyt jo kiilapuissa. Vähän pimiä kuva mutmut. 

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.

Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Hyvä Sorbus!

Sorbus - Galleria tykitti hienon vastineen Taiteilija - lehden artikkeliin. Itsekin luin kyseisen artikkelin ja olin jo kirjoittaa siitä höpön pöpön - perustelusta mielipiteeni tänne, mutta ei tarvitsekaan, Sorbus teki sen jo paljon paremmin (ja asiallisemmin).

Linkki Taiteilija-lehden artikkeliin: http://taiteilijalehti.fi/ilmaisia-nayttelyita/

Lainaus Sorbuksen vastineesta:

Meidän ehdotuksemme onkin, että tämä gallerian kuluihin menevä raha voitaisiin ohjata suoraan gallerioille sen sijaan, että se kierrätetään taiteilijoiden pankkitilien kautta. Tämä ei siis edellyttäisi taiteen määrärahojen kasvua vaan ainoastaan niiden toisenlaista ohjaamista. Eikä raha siten myöskään olisi pois taiteilijoilta, niinkuin artikkelissa pelättiin.

Hyvä! Ja koska kuvataiteen tuki laahaa tuoreimpien selvitysten valossa muiden jäljessä, on määrärahoja varaa nostaa, eikä gallerioille suunnattavaa tukea tarvitse poistaa muista määrärahoista.

Muutakin taidepoliittista jaettavaa olisi sydämellä, liittyen vaaleihin. Perussuomalaisilta on totuttu kuulemaan melko kyseenalaista kulttuuripoliittista kannanottoa (kaikki varmasti muistaa Juho Eerolan aivopierut) mutta positiivista kyllä, puolueen kulttuuripoliittiseen kantaan olisi tarjolla myös toivottua muutosta. Kannattaa lukaista Varsinais - Suomen vaalipiiristä ponnistavan Silvia Kosken kannanotto kulttuurin puolesta. Toivottavasti PS:n äänestäjät aktivoituvat Kosken suuntaan. Huhu kertoo että koko puolueen kulttuuripoliittinen ohjelma on saamassa vähän uudenlaisen muodon. Toivotaan positiivista lopputulosta.

Jes, arki

Kuva: Essi Peltonen

Nuo kaksi ja pari muuta nassua ovat nyt ihmeteltävänä Raahessa Galleria Myötätuulessa yhdessä Essi Peltosen ja Anna Ahon maalausten kanssa. Sinne siis! Valmista tuli viime hetkellä kiitos lapsi A:n korvatulehduksen. Koko viime viikko tuli sitten oltua kotona, vaikka töitä on enemmän kuin paljon.

Aloittelin tänään vieläpä uutta, lähti mukavasti liikkeelle. Nyt vastustan kiusausta ylityöstää. En juuri uskaltaisi edes maalata tuota mutta pakko se on, tuo ei ehkä riitä. En vaan malttaisi häivyttää tuota pohjamaalausta. Vaatisi vähän kelaamista mutta hinku maalaamiseen on ehkä liian kova.

Tämä tieto tuli onneksi vasta illalla:

Valitettavasti Teille ei ole myönnetty apurahaa Varsinais-Suomen rahastoon 2015 jättämänne hakemuksen perusteella. --- Hakijoita oli tänä vuonna 1041, joista 86 sai myönteisen päätöksen.

 Kahdeksankymmentäkuusi. Huh huh. Onnea apurahansaajille! Otetaas me yhdeksänsataaviisikymmentäviisi lasilliset sihijuomaa laittilimsaa (laihis on alkanut). Ja porkkanoita. Perkele. 

Myöhäisyön bloggaus

Vastavalmistunut.

Ei yhtään kiire eikä ressi!

Millä todennäköisyydellä.. on kaksi päivää jolloin on oltava työhuoneella vaikka pää kainalossa. Siis pakko olla. Työt pitää viimeistellä näyttelyä varten ja apuraha-anomukset tehä ja postittaa. Niin millä todennäköisyydellä just sillon soitetaan aamukympiltä päiväkodista että pikku piltillänne puhkes just korvatulehdus? Ja sitten on haettava jälkikasvut yksiköistään ja ajettava Rymättylään omalääkärille väijymään jotain rakoa jossa pääsis lekurille. Vietävä lapset mummolaan ja ajettava takas työhuoneelle huomaamaan että kello on jo kolme ja kaikki tekemättä. Seuraavaksi huomataan kellon olevan jo puol ysi. Valmista tuli mutta viimetinkaan. Ja koska huomenna hoidan pientä potilasta (eikä siinä mitään hakemusta voi kirjoittaa) niin se on kirjoitettava yöllä. Valmis klo 02:00. Huomenna sit tulostuttamaan ja postittamaan kuumeisen kanssa.

Niin siis millä todennäköisyydellä. 

Tapauksessani, melko kovalla.

Onnea!

Ihastuttavan moni ystävä ja tuttava on saanut apurahaa. Hieno juttu! On mennyt oikeisiin osoitteisiin. Päivä on paistellut risukasaan.

Katkeraa kalkkia silti kun omassa laatikossa ei kirjettä näy, pateettisessa tunteessa muljaaminen kiteytyy hyvin alla olevaan kuvaan:

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Terkkuja köyhyysrajalta

Mustekalassa kirjoiteltiin kuvataideakatemian mittavan projektin päätöstapahtumasta jossa taiteesta ja sen nykytilasta on turistu jopa 12 tunnin verran. Itselle tuosta tiivistelmästä nyt eritoten pisti silmään se, että taiteilija ansaitsee keskimäärin 15 000 € vuodessa (en pääse lähellekään tuota). Taiteilijoiden suurimmiksi tukijoiksi mainittiin säätiöt niiden jakamien (hyvin niukalle osalle lankeavien) apurahojen kautta, ja joita toki suomitaan juuri niukasta jakautumisesta. Itse en osaa sanoa onko tämä samankaltaista naapurikateutta kuin mitä tyhjät kohut maahanmuuttajille maksetuista ajokorteista ovat, mututuntumaa ja kateutta siitä että se minkä toiset saa on iteltä pois. Onkohan se oikeasti niin vai onko tämä apurahanjaoista aina syrjään jäävien katkera mielikuva? Itselläkin on arpa vetämässä nyt kolmella eri anomuksella ja täytyy sanoa, että kovin korkealla ei ole odotukset. Jotenkin tuntuu joka kerta että hakemus oli kuitenkin liian huono. Kuvat ehkä liian huonolaatuisia. Teksti huonosti jäsenneltyä. En tiedä, mutta jokin on pielessä. En tiedä jakautuuko apuraha aina hakemuksen taidokkaan muotoilun avittamana vai katsotaanko näiden asioiden läpi. En tiedä osaanko ikinä kirjoittaa hyvää apuraha-anomusta: ehken ole tässä lajissa kovinkaan lahjakas. Ehken osaa perustella taidenäyttelyn yleismaailmallista tajunnanräjäyttävää vaikutusta. Enkä vakuuttaa taiteeni välttämättömyyttä tässä yhteiskunnassa. Ei ole varaa teettää hienoa portfoliota. Tarve on silti aito ja kohdekin hyvin katu-uskottava. Mutta ehkä silti on aina joku joka kirjoittaa paremmin. Vakuuttaa sanoillaan paremmin. On parempi. Pidempi CV. Tai ehkä olen vaan paska enkä lainkaan apurahan arvoinen ja räpiköin täällä turhaan.

Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.

Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.

Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.

Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.

Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...

...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.

Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.

Paradoksi

Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat.

Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.

Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.

Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa. 

Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa. 

Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti. 

Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää, 

No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.

Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.

Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi. 

Tarttis varmaan...

Selkääni tuijottavat tyhjät maalauspohjat.

Siellä ne yhä ovat, koskemattomina kuin juuri sataneet valkeat hanget. Tässä ei ole viimeaikoina paljoa muuta ehtinyt kuin Seilijuttuja toimitella, ja nyt kun oppitunnit ovat alkaneet, tietää mitä tekee ajallaan sitten jatkossakin. Kaikkea muuta paitsi maalaamista siis. Valokuvauksen peruskurssin matskut pitää päivittää ja uudesta Fotarikurssista tulee vähintään yhtä megalomaaninen kuin edellisistä. Harmillisesti harrastus haittaa työskentelyä. Nyt on ollut liian pitkä tauko maalaamisessa: Vähän oudoksuen katselee noita pohjia ja työvälineitä, että pitäisikö niillä muka tehdä jotain, oikeasti, fiksua? Ajatuspankki pääkopassa kumisee tyhjyyttään ja apuraha-anomuksen sisältö on itsensä toistamista. Jotenkin koittaisi selventää niitä ajatuksia jotka oli päässä niin selkeinä vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt jotenkin tylpempiä, käytön puutteesta ruostuneina.

No. Näitä riittää. Tietsikkahommeleita. Varmaan vielä vähäksi aikaa...
Köysitaragallerian näyttely lähestyy vääjäämättä ja haluaisin sinne päräyttää jotain uutta. Saas nähdä.

Kriteerit pöytään

No nyt lähtee! Lukaisin ylen sivuilta tämän jutun jossa kaipaillaan selkeämpiä määrityksiä sille, mikä on taidetta. Viereen vähän suklaata (tuntuu olevan aina läsnä näissä kirjoittelupuuhissa) ja mukava asento ja eikun haukkumaan, ja listaamaan että millä miljoonalla eri tavalla Aalto-yliopistossa ollaan nyt ihan hakoteillä.

Naureskellaan hetki yhdessä! Tässä suosikkini:

"Nyt selkeät arviointikriteerit halutaan luoda myös taiteelliselle toiminnalle. Tarkoitus on kehittää mittaristo, jonka avulla voi sanoa, mikä on hyvää taidetta ja mikä ei ole taidetta ollenkaan."

"- Tälläista arviointisysteemiä on toivottu kauan. Nykytaidetta käsiteltäessä nousee usein keskustelu, että onko se humpuukia vai ei. "

"Tällaisia ovat muun muassa alkuidean ja sen toteutuksen onnistuminen, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, eritoten kansainväliset palkinnot."

Khihihi thihihihi!
 
Tämän mittapuun mukaan en ole tehnyt eläessäni yhtään taidetosta. Tai ehkä yhden orastavan maalauksen, joka näkyi kympin uutisissa jossa kertoiltiin Art of Baswaren näyttelyluokasta.

Kunnon kahvipöytäfilosofistina ajatus harhailee kuitenkin ikuiseen miksi-mietintään. Miksi minä siitä loukkaannun, onko minulla kenties jotain menetettävää? Ja yhtäkkiä minusta alkoi tuntua että ei se välttämättä olekaan ihan huono ajatus tehdä tuommoisia pohdiskeluja. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, sanotaan. Ensin tietysti ajattelin että ei ole ns. hyvää tai huonoa taidetta vaan eri tapoja ilmaista asioita. Tai että henkisellä pääomalle ei voi asettaa arvoa, edes siinä mielessä onko se kriteerit täyttävää tai ei. Sillä tietäähän kaikki sen, että vaikka tämä ei nyt uppoaisi minuun, se voi hyvin säväyttää jotakuta toista. Tai että kuka on tarpeeksi viksu osatakseen sanoa että mikä on taidetta, ja mikä ei? Tuo on se klassikko. Siihen kaikki argumentointi saadaan pysähtymään viimeistäänkin. Opittuja, taidekouluissa iskostettuja ajatuksia kaikki. Taideopinnot aloittaessanihan olin taidehistorian opettajani (Mikko Snellmanin) mielestä hyvin rajoittuneen taidekuvani ja kärkkäiden mielipiteideni ansiosta  nihilistinen ja kirjoitusasuni fantasmagorinen ja ärsyttävä. Vuodet ovat teheet tehtävänsä ja minut on opetettu näkemään taidetta pienissä kivissäkin. Tai vaikka hevosen kakassa, jota usein pidin tunneilla metaforana: Jos hevonen paskoo ja joku vie sen kakan galleriaan, ei se siitä kakankerääjästä mitään taiteilijaa tee, vaan hevosesta. Ja paska on aina paskaa, taide on aina taidetta eikä kaikesta tarvitse taidetta yrittää väkipakolla tehdä. Taide taiteena. Paska paskana.  No mikäs siinä. Tulihan sekin päivä eteen kun erään opettajani teoksesta oli taide-lehdessä kuva: ope oli gallerian nurkassa ilkitten mulkitten ja kakkasi lasikulhoon. Naurettiin itsemme aivan tärviölle. Olisi ehkä ollut siinä kohtaa kriteerin paikka. Kritiikin paikka se oli ainakin, mutta voiko se kritiikki aina jättää oven kakan taiteistumiselle avoimeksi? Mutta on sitä tullut itsekin joskus ajatelleeksi, että joku raja, oikeesti, silläkin että mitä voi taiteeksi sanoa.

Mitä sitten karsitaan tai on tarvetta karsia tai miksi on edes tarvetta karsia, eikö taiteen voisi antaa rehottaa?

No ajatellaan sitä rehotusmetaforaa. Otapa esimerkiksi pelto, jossa on hirrrrveästi kaikenlaista kukkaa ja rikkaruohoa. Useimmat varmaan menisivät pellolle ihastelemaan niitä kauniita kukkasia (=Edelfelttiä tms ylevää), ja harmittelisivat kun on niin paljon niitä rikkaruohoja (=modernistista rappiotaidetta). Kun taas jotkut pitäisivät pelkästään niitä rujoja rikkaruohoja katsomisen arvoisina, siinä vasta jotain jota ei voi hallita. Jotkut arvostavat eniten sitä koko tapahtumaa jossa rikkaruohot valtaavat kukkakedon, se vasta puhuttelee, siinä on sisältöä. Viis kukkasten kauneudesta tai muusta höpönhöpöstä, tärkeintä on kirjoittaa tutkielma siitä miten rikkaruohojen leviäminen vaikuttaa meihin ihmisinä, kauneus ei ole taiteen perusolemus. Joku tahtoo toiselle rannalle ja toinen tahtoo siksi lautturiksi. Selvää pässinlihaa. Tai ei kaikille. Joitain haittaa se, että ei tiedä mikä niistä nyt sitten on kukka ja mikä rikkaruoho, ja nolottaa jos poimiikin maljakkoonsa juolaheinää ruusujen sijasta kun ei hallitse tuota lajitunnistusta. Kysehän ei ole siitä että tykkäsikö oikeasti niistä juolaheinistä. Kyse on siitä, että kukkakedolla tulee poimia kukkasia, ei heinää, ettei naapuri naura. Aihetta tuli jo sivuttua pari kirjoitusta sitten.

"Taidemaailma" ei ehkä ole joko tai, kukkaa tai rikkaruohoa, vaan sitä jälkimmäistä. Moninaisuus on rikkaus, kun taas tavan taiteenkuluttaja kaipaa yksinkertaistamista. No, nyt jos lähdetään asettamaan kriteeristöä, niin kumman näkökannasta se tehdään? Aletaanko tässä nyt karsimaan oikeasti niitä kukkatauluja, tehdäänkö toritaiteesta lopullisesti epätaidetta? Vai alkaako tästä nyt persu-henkinen kansallisidentiteettiä kasvattavan taiteen suosinta ja kaikki vähänkin abstrakti poistetaan taiteen kirjoista.

Enpä usko että niin, vaan katse takaisin omaan napaan: Kohahdutti tuo uutinen itseänikin mutta juuri siksi, että pelkäsin tietty heti ensimmäisenä että nyt taiteeni sitten hyllytetään lopullisesti. En voi kiistää. Se oli ajatukseni takana. Se, että maalailen tuolla, vaikka minkälaisella tunteen palolla, mutta jos työni eivät kohtaa kauhean usein yleisöä tai kukaan ei niitä halua itselleen, onko se nyt kummoistakaan taidetta. Tuleeko siitä kriteeri? Lakkaako taiteeni olemasta? Onko se vain minulle? Jos näin on, niin kuinka monta kertaa taidetta pitää esitellä että siitä tulee taidetta, ja monenko sitä pitää nähdä? Tähän vastaus ja mieluiten heti. Olen varmahko että siitä lähdetään.

Joten kriteeriä tänne. Tiedän sitten että mihin pyrkiä, jotta ei tarvitse alati tuntea huonoa omaatuntoa siitä että toiminko nyt taiteilijana sinnepäinkään. Haluan vastauksia! Sitä tietysti tässä taiteilijat kautta suomen pelkää, että viedäänkö tässä nyt leipä pöydästä jos oma työskentely lasketaankin yhtäkkiä harrastelijamaiseksi touhuamiseksi. Eikä jännittäisi enää niin kovasti näyttelyarvostelun lukeminen. Voisi aina vedota siihen että kyllä teokseni kohtaavat kriteeristöt, kriitikko ei niitä vaan hönönä tunne.

Epätaiteeksi leimaaminen tuskin tekee hallaa varsinaisesti. Se saattaa jopa nostaa sen taiteen iskevyyttä. Tämä on nyt sitten sitä "kiellettyä" taidetta ja sen tekijöistä trendikkäitä anarkisteja. Sitten tietysti aletaan vinkumaan että näiden taiteilijoiden töitä ei tulisi verovaroin tukea, mutta niinhän sitä vingutaan jo valmiiksi kaikesta tuesta joka ei kilahda omaan taskuun. Mikäs se olikaan se hassu juttu jossain, jossa kirjoitettiin että taiteilijoiden tulisi olla näkyvämmin netissä, kun kerran taide on niin verovaroin tuettuakin? Niitä tukia odotellessa, koska oon jo netissä.

Ei ole muuten vielä myönteistä apurahapäätöstä tullut. Tulee varmaan ihan just huomenna. Tosin nekään ei ole verovaroja :(

Apumunkkianomus

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....