Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

No tuliko taidetta?

Kuva liittyy juttuun.

Ei tullut!

Tuli valvotun yön jälkeen aamulla yllättäen kiire, sillä lapsi A:lla ei ollut pakattu mukaan yhtään ulkovaatteita. Yritin etsiä edes jotain, lähdettiin myöhässä. Päiväkodissa odotti metsäretkiläiset pihalla, juoksimme sisälle etsimään A:n vaatteita siellä, puimme ylle koko sotisovan samalla kun muut odottaa pihalla.

Työhuoneella havaitsen että mokkula ei toimi. Irrotan sim - kortin. Kuuluvuuksissakaan ei vikaa. Soitan aspaan. Pitää mennä liikkeeseen. Buuttaan vielä koneen ja sitten lähtee toimimaan, hitaasti kylläkin. Kello jo puolenpäivän. Maksan laskut.

Ei perkele tästä tänään mitään tule. Lähden ostoksille Myllyyn. Kassalla huomaan lompakon olevan työhuoneella. Tuli huokeamman puoleinen kauppareissu. Viimeisillä kaasuilla ajan takaisin Naantaliin sillä tankki oli tyhjä. Hakemaan lompakko, kauppaan Naantalissa. Tehdään ruishamppareita. Unohdan ostaa pihvit.

Hakemaan lapset jotka väsyneenä huutavat puolen matkaa kotiin. Noudan koirat tarhasta. Ajattelen, että paskalle päivälle saa hyvän päätöksen kun paistaa lettuja koko porukalle. Sitä ennen kuitenkin apinoille nauravat nakit ja muusi. Paitsi että kaikki maito meni lettutaikinaan. Tehdään muusi sitten vedestä.

Letut paistoon; palohälytin alkaa huutamaan. Eikä hiljene millään. Ei muutoin kun sen alas katosta kolkkaamalla. Talo täynnä savua sillä letut paloivat samalla pannulla. Ovi auki. Kauhistunut koira karkaa. Lapsi W:llä kakka housussa. Itkettää.

Hiljaisuus tulee nopeasti kunhan apinat saa sänkyihin. Vielä odottaa pyykit ja jälkien siivoaminen. Herätyskellon soimiseen on taas tolkuttoman vähän aikaa.

Ja tänään edessä reipas maalauspäivä.

Paradoksi

Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat.

Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.

Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.

Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa. 

Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa. 

Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti. 

Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää, 

No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.

Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.

Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi. 

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

Kermavaahto ja kuumat keskustelut

Onkohan näin?

Ylläoleva kuva on Instagram - tililtäni. Menin sitten lankeamaan minäkin, kun vaihdoin pertti peruspuhelimeni älypuhelimeen. Refloja menin rajalacameran nettialesta ostamaan, mutta Samsung galaxy s4 zoom - digikamerapuhelin oli hyvässä alessa. Oon tyytyväinen. Järkkäriä ei tuu mukana raahattua ja tarkoituksena oli sijoittaa taskukokoiseen pokkariin. Tässä on nyt sitten ihan riittävän hyvä kamera ja intternettikin (ja puhelin!)sitten aina taskussa. Nykyaika, täältä tullaan, joskin perässä ja painavin askelin!

Instatilini on väijyttävissä täällä: http://instagram.com/liitola

Tänään yksin kotona. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Pyjamassa koko päivä. Tämä on enemmän kuin harvinaista, oon liian kiltti enkä osaa pitää puoliani. Oon vähän alkanut lyödä jalkaa maahan ja pitää omasta edustani kiinni. Sen verran väsymys taas painaa. Väsymystä taitan tänään sohvakuurilla, ja tornin korkuisella kermavaahtokuorrutuksella jonka kahvin päälle olen koonnut. Nothing else. Ja taidelehti ja blogi. Onpa muuten pitkästä aikaa niin ajatuksia herättäviä lauseita taidelehdessä että tekis mieli markkerilla alkaa tussaamaan.

Näin normaaliarkipäivänä herätys olis 06:45 ja aamutoimet sitten. Lapset päiväkotiin ja itse työhuoneelle. Siinä sitä sitten ollaan tukka pystyssä ihmettelemässä että miksi taas oli niin kova kiire. Kiirehän syntyy siitä että muksut pääsee hoitoon sellaiseen aikaan että se olisi päiväkodin rytmien kannalta järkevää. Jos maalaisin omien rytmieni mukaan niin olisin työhuoneella klo 12 ja lopettaisin klo 18. Nyt sitten herätään Aivan Liian Aikaisin ja kotiin palattua melkeestä nappulat jo suoraan nukkumaan. Lopputulos: kaikkia väsyttää. Ja vaikka työpäiviä on nyt enemmän kuin koskaan, on tuotteliaisuus huonointa ikinä. Kiire ja väsymys ei ole hyvä lähtökohta työskentelylle. Mutta vaikea tähän on keksiä vaihtoehtoa kun lapset on lähes yksin minun vastuullani. Maalaamisen lisäksi on nyt riittänyt valokuvaustöitä ja opetushommia. Päivät on kaksitoistatuntisia.

 Pitkän himottelun jälkeen sain lopulta tilattua hyvän valikoiman akryylispraymaaleja ja tusseja. Olen aivan ihastunut tähän tekniikkaan ja myös työhuonekämppis Essi on innostunut näistä. Märkää spraytä on ihana käsitellä palettiveitsellä ja märällä pensselillä. Ja tussilla piirtäminen nyt on ylipäätään parasta. Eka sprayduuni näyttää tällä hetkellä tältä:

                                                                Jee. Kovastitykkään.

Mutta takaisin taidelehteen. Eipä olisi voinut olla ajankohtaisempi kirjoitus tämä Annamari Vänskän kolumni jossa pohdiskellaan taiteilijan toimeentuloa. Taidanpa kopioida tuon ja liittää toimeentulotukihakemukseen. Juu. Olen nyt toista kertaa joutunut tuota hakemaan. Ensimmäinen asiointikerta oli ennakkoluuloistani poiketen ihan positiivinen. Toki harmitti että näin nyt täytyy toimia, mutta virkailija oli positiivinen ja ymmärtäväinen. Nyt tässä kuussa rahaa on vielä viimekuutakin vähemmän (kilometrikorvaukset näköjään työnantajalta unohtunut maksaa ja palkkatuloja ei laisinkaan). Joten samalla nousi myös maksettavan toimeentulotuen summa. Tässä kohtaa alkoi virkailijalla ääni kellossa muuttumaan. Mikäli tulot pysyvät jatkuvasti näin huonoina, minut ohjataan työvoimatoimiston puolelle ja sitten minulle katsotaan jokin työ. Jokatapauksessa suositellaan sitten yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Siis kuvataiteen yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Tämän jälkeen kyseli vielä että enkö kouluja käydessäni tullut ajatelleeksi että tällä alalla ei pärjää taloudellisesti. Tulin, sanoin. Mutta kun taidetta ja sen tekemistä on vaikea perustella rahallisin hyötyperustein. Asia jonka selittämistä en edes yrittänyt.

Hiukan nyppii. Virkailijan kummastus oli nimittäin se, että saisin tismalleen saman verran (toimeentulotuen verran) rahaa kotihoidontukena jos olisin lasten kanssa kotona. Minullahan olisi vielä 2 vuotta tätä tukea jäljellä. Että kyllä ensisijaisesti pitäisi sitä hyödyntää eikä toimeentulotukea, joka on se viimeinen vaihtoehto kun muuta ei enää ole. Mutta mietitäänpäs. Kummalla on pitkällä tähtäimellä positiivisempi vaikutus - pyrkiä työllistämään itseään seuraavan 2 vuoden ajan ja nostaa tarvittaessa (huom! vain tarvittaessa) toimeentulotukea, vai istua 2 vuotta toimettomana kotona ja nostaa 800e/kk joka kuukausi? Ilmaisinkin tämän kantani ja totesin, että se on ihan sama kumpaa tukea nostan. Samoista verovaroista ne menee, ja vain toisessa vaihtoehdossa minulla on mahdollista tehdä samalla töitä. Ei ole sama asia, totesi virkailija. Minusta on, enkä saanut vastausta sille mikä nämä kaksi asiaa erottaa. Sitten on tietysti tämä virkailijan osoittama vaihtoehto, eli alavaihdos. Mietitäänpäs taas. 9 vuoden taidekoulutus ja nostetut opintolainat. Sen hukkaan heittäminen on valtiolle taatusti kalliimpaa kuin satunnainen toimeentulotuki tässä vaiheessa elämää. Ja minkä työn saisin? Vaihtoehdot tällä koulutuksella olisi lehtimyynnissä, siivouksessa tai kassamyyntityössä. Ensimmäisestä ei saa rahaa edes työmatkoihin. Jälkimmäisiä ei invalidi ihan tuosta vaan tee. Plus että työpaikan pitäisi olla pysyvä ja palkan tarpeeksi hyvä, että pystyisin kustantamaan lasten päivähoidon ja omat työmatkakuluni muiden laskujen ohella. Tämä tietäisi myös sitä että en voisi enää pitää opetustyötäni, enkä voisi harjoittaa omaa amattiani. Onko tämä ihan todella parempi vaihtoehto kuin ajoittainen toimeetulotuki?

Pitäisihän sille vaihtoehto olla. No apurahat tietty, mutta se nyt on ajatuksena aika utopistinen. Vänskä kolumnissaan viisaasti asioita pukee sanoiksi. Vaikka jotenkin olen vierastanut ajatusta tutkivasta taiteilijuudesta, niin vielä enemmän vierastan tätä taiteilijuuden rinnastamista yritystoimintaan. Kun virkailija sossussa alkaa puuttumaan siihen että maalaanko nyt ihan varmasti tarpeeksi myyvän näköisiä maalauksia kun en kerta saa taulujani myydyksi, niin kyllä jossain nyt mennään ihan todella ja paljon pieleen. Kolumnin ajatus taiteilijan rinnastamisesta yrittäjää vahvemmin tutkijaan on siinä mielessä hyvä, jos taiteellekin saataisiin sitä myöden tutkijamaailmaan haikailtavaa urapolku- ja vakinaistamissysteemiä rakennettua. Todellisuudessahan tutkijat ja taiteilijat ovat aikalailla saman (leivättömän) pöydän äärellä tutkijoiden kanssa jo nyt.

Istuin kahvilla tähtitieteilijän kanssa ja kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Työn toimintarakenne on molemmissa aika sama: Tehdään tutkimusta, mietitään maailmaa, tuotetaan siitä jonkinnäköinen työnäyte ja presentoidaan se maailmalle. Se mikä työn arviossa eroaa on se, että tutkimustyötä voi arvioida faktisia seikkoja vasten vahvemmin mitä taiteessa. Työ voi olla hyvä/huono, kelpo/epäkelpo, ja jokatapauksessa: esiteltävänä pitäisi olla jotain uutta ja huikeaa oivallusta että se tuottaa kentälleen mitään lisäarvoa. No, kuulostaa tutulta. Taiteilijakin voi tutkia ja tuottaa julkaisuja ja olla hyvinkin analyyttinen, mutta mitä perinteisemmin menetelmin työtään tekee, sitä enemmän läsnä on taiteen vapaa ilmaisullisuus ja tutkiva taiteilijuus kauempana, vaikeammin tunnistettavammassa muodossa. Asiat luiskahtaa taiteessa helpommin subjektiivisen puolelle. Voi olla vaikeampaa perustella tutkivaisuutta siinä yhtälössä, ja toisaalta maalaustaiteessa pystytään kuitenkin raamien sisällä ja pankin räjäyttämisen keinot ovat hienovaraisempia ja mahdollinen kauneus lähtökohtana ansiona vähempiarvoinen. Kuten tähtitieteilijä-keskustelukumppanini totesi, maalaustaiteesta ei välttämättä ymmärrä mitään mutta konseptuaalisempi teos on tähän helpommin kategorisoitavissa. Helpommin apurahoitettavissa, koska löytyy ne faktat joihin nojataan. Kuten tieteessä ja sen apurahoja hakiessa. Sillä samalla menetelmällä toimeen tulee (yksityisen sektorin) tutkija.

Tosin sorruttavahan se oli pakollisiin stereotypioihin: tutkijat kuulemma saavat helpommin apurahaa jos hakijana on useamman lapsen köyhä äiti, kun taas taiteessa sosiaaliset perusteet loistaa poissaolollaan. Taiteessa apurahan saa jos olet pohjoisesta tullut kolmekymppien nuhjuinen miestaiteilija joka maalaa ankean suttuisia fallistisia valtavia maalauksia Palsan ja Särestöniemen verenperinnöllä. Taiteilija on yllättävän iso osa yhtälöä vaikka itse töissä sen usein toivotaankin olevan poissaolevassa roolissa. Itse pyrin läsnäolevuuteen enkä ymmärrä tuota vaadetta. Teoksen täytyy toki voida elää omaa elämäänsä, mutta en minä ainakaan haluaisi irrottaa teosta siitä, mistä se on tullut ja mihin se pohjaa. Enkä usko myöskään siihen että kaikki voi olla ulkoista, puhtaan poliittista, niin äärimmilleen tutkivaa että itse taiteilija on työlle vaan välittäjä kuin tutkija labrassa. Aika usein ansiona halutaan nähdä pyörän uudelleen keksimistä ja jotain tajunnanräjäyttävää uutuutta. Itse näkisin että asiat voi olla pienilläkin momenteilla uusia, tai tuoreempia. Tässä näkyy juuri taiteilijan läsnäolon merkitys. Eri tulkinta. Eri silmät, eri kädet, eri sydän.

Sossun sedän ankea viesti oli se, että toimeentulotukea tullaan leikkaamaan mikäli sen nostamisesta uhkaa tulla tapa. Se on aivan mielipuolista. Mielipuolista, että kotona istumista tuetaan vahvemmin kuin työntekoa. Käsittämättömintä on se, että lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä vakuuttuneeksi siitä että olisi tärkeämpää toimia taiteilijana vaikka se ei ole rahallisesti kannattava yritystoimintaa, vaan se jää kakkoseksi jopa kotona työttömänä oleilulle. Se, että "taiteilija" ei nähtävästi ole hyväksyttävä ammatti, ja taiteilijuus työksi käsitettävä asia, ja sen tärkeyttä arvotetaan kotona notkumistakin alemmalle tasolle, on jotain niin kertakaikkisen halveeraavaa, lyhytnäköistä ja suppeaa että vaikea olla loukkaantumatta. Ymmärrän että elämäntapanotkujalle pidetään näitä palopuheita mutta minulle ja miksi tässä tilanteessa kaikista maailman tilanteista. Ole kotona ja syrjäydy, on suositeltavampaa kuin harjoita ammattiasi ja työllisty. Samalla veronmaksajien kustantamalla summalla, vaan eri luukulta. Ehkä mielikuva on punkkua kittaavasta laiskanpulskeesti pensseliä heiluttelevasta kukkahattutädistä joka hyväksikäyttää systeemiä. Minä 12 tuntisine päivineni olen sitä mieltä että kyllä ihan oikeasta työstä käy ja yhtä mieltä siitä että mielettömyys on se, että polte tähän on niinkin kova että tätä tekee vaikka perhe persnetolla. Mutta itse halusin uskoa että ihmisten työllistymisen tukeminen olisi vaihtoehdoista ensisijainen ja se, että mitään alaa ei katsottaisi toista vähäpätöisemmäksi - on kyseessä sitten matala-palkka-ala tai jokin vakaampi malli. Kaikkia tarvitaan. Muttakun se hyötyperuste. Kuinka perustella että tämä on tärkeää jos toisen työ on nähdä tärkeys numeroissa?

Tutkiva taiteilija. Miksen pidä siitä käsitteestä? Ajatellen taiteilija versus tutkija: Työ on samanlaista. Yksinkertaistettuna taiteellista työskentelyä voi rinnastaa vaikkapa humanistisiin tieteenaloihin, ja niiden tutkimus... tutkitaan nyt vaikka yhteiskuntaa ja elämää siinä, tehdään siitä työ joka presentoidaan yleisölle. Tadaa. Puhuinko nyt taiteesta vai tieteellisestä tutkimuksesta? No, kummasta tahansa. Taiteilija tekee tämän kuvallisesti tai muodollisesti tai kirjallisuuden keinoin. Raja tutkijaan on häilyvä. Kumpikin ala käy apurahoilla, tai joku voi tämän työn myös tilata. Mutta yksityishenkilö voi ostaa taiteilijalta työn kotiinsa hyödykkeeksi. Ja tämä erottaa. Tällä perusteella voidaan ilmaista että taiteilija, sinun työsi on hyödykkeiden myyntiin perustuvaa liiketoimintaa, vaikka se ei olisikaan toiminnan polttomoottori, joskaan ei suinkaan pahitteeksi tai välteltäväksi, tuo myynti. Mutta työ sama, keino eri. Kun taas vähemmän konseptuaalinen taide, joka ei tutki välttämättä muuta kuin yhtä käsitystä estetiikasta, lompsahtaa entistä vahvemmin siihen lokeroon jossa puhutaan liiketoiminnasta. Silloin astuu kehiin sossun setä joka kysyy että miksi helvetissä maalaat 150 senttisiä rumia naamoja jos niitä ei kukaan osta. Noku. 
Hirvittää hieman, että tutkiva taiteilijuus jyrää alleen ehkä hivenen klassisemman tekoon ja tunteeseen perustuvan maalaustaiteen. Ihan jokainen taiteilija ei ole sanaseppä ja pysty tukka nutturalla luennoimaan tästä työnsä tutkimuksellisesta puolesta vaan kuva puhuu puolestaan, jos on puhuakseen. Mutta sitä on silloin myös vaikeampaa perustella yhdellekään virkailijalle oikeasti tärkeänä työnä. Tutkivassa taiteilijuudessa piilee kulttuurinen hyötymomentti mitä artefaktina nähdyssä Pertti Perusmaalarissa ei, vaikka Pertti samaa tutkivaa työtä maalaustaiteellaan tekeekin. Tietoista tai ei.

Ymmärrän kyllä sen ajatuksen että ei ole sosiaalitoimiston asia rahoittaa taiteen tekemistä eikä todella olekkaan. Mutta mikä ratkaisuksi? Vastaukseksi en kelpuuta "ei muutkaan rahoita kannattamatonta yritystoimintaansa veronmaksajilla". Koska ensinnä, se ei pidä paikkaansa, ja toiseksi, taide ei ole yritystoimintaa. Tai onhan se jossain määrin (jos nyt kovasti myy niin tulee siitä sitäkin) ja joissain olosuhteissa ja muodoissa (niille tahoille jotka tekee sillä bisnestä sivuroolissa, esim galleristi), mutta lähtökohtaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja siihen sisältöä tuovana tekijänä ei. Taide lopultakin kuuluu ja antaa kaikille jo itsessään. Taiteen lopettaminen ei ole ratkaisu, eikä myöskään päättäjien aiheesta huolestuminen aina vaalien alla, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu. "Kyllä me muutkin joudutaan menee oikeisiin töihin että saadaan rahaa" on se argumentti jonka usein kuulee.

Define oikeat työt. Define taide. Ja mihin kaikkeen se kulttuurissamme vaikuttaa, ja millaisessa maailmassa eläisimme jos se vaan raa'asti poistettaisiin - ja kaikenkaikkiaan - se on taide. Se on taito. Se on tieto, ja jos sitä ei tee jonkinlaisella jatkumolla, taito puuttuu. Ei oo laadukasta taidetta ilman tietoa ja taitoa. Tarvii aikaa, toistoa ja tavoitteita. Oivalluksia ja kokeilua. Taidetta ei vaan tapahdu liukuhihnalta.
Ja siitä ei makseta kuukausipalkkaa.

Kuinka mennä töihin:

 

Ei muuta kuin miljoonatauluja tekemään ja myymään ne. Kun ette kummiskaan tee mitään vaan nostelette toimeentulotukea. Nii ja turha valittaa että töitä ei löydy just sillonku tarttis. Kuvastakin jo näkee että siinäkin otte väärässä!

Menkää töihin!

Vietin vapaan viikonlopun. Kauheella säädöllä Turkuun tupareihin ja kaupungille laittamaan jalalla koreasti. Oli ihan hauska ilta, ehkä jopa täydellinen, ellen olisi sivukorvalta kuullut erästä keskustelua.

Sen mä vaan haluisin sanoa kaikille taiteilijoille jotka nostelee sosiaalietuuksia, että MENKÄÄ TÖIHIN! Se on niinku ihan älytöntä hyysäämistä. Annetaan rahaa eikä ne tee mitään.

Ja tuota samaa herkkua piisasi sitten enemmänkin, jonka johdosta päätin väistyä paikalta hieman sivummalle. Vaihtoehtona olisi ollut täydellinen itkupotkuraivari. Tuota keskustelua kuunnellessani tuli kyllä hyvin selväksi myös se, miksi siihen ei kannattanut puuttua. Nimittäin totaalinen taiteen arvostuksen puute. Miksipä hemmetissä sitä tosiaan haluaisi euron euroa annettavan taiteilijalle,  jos ei pidä taidetta saatika sen tekemistä pierua arvokkaampana asiana. Maailma ei siitä näkövinkkelistä muuttuisi mihinkään vaikka ei niitä nykytaideteoksia oliskaan Kiasma pullollaan.

Pariin asiaan olisi tehnyt mieli puttua: siihen, miten rajataan käsitettä taiteilijuudesta (Taidemaalaria ei ehkä pidetä tärkeänä mutta elokuvataiteilijaa kyllä, sillä toinen tuottaa jotain populaarikulttuuriin sujahtavaa viihdemuotoista taidetta josta itse hyötyy. Vaikka lopultakin ero näissä kahdessa on ehkä siinä että toinen tuottaa sen tarinan kuva kerrallaan ja toinen elävänä kuvana.). Ja toinen on se, että miksi siihen ei löydetä mitään kritisoitavaa jos vaikka fysioterapeutti jää äkisti vaille töitä ja toimeentuloa, ja hakee toimeentulotukea. Se on ok. Mutta jos saman tekee taiteilija, se on lähtökohtaisesti jo väärin, koska ne ei tee mitään. Joten toisen sosiaalietuus on hyväksyttävää ja toisen hyysäämistä.

Se mistä eniten hermostuin oli olettamus siitä että taiteilijalle toimeentulotuen nostaminen on jonkinlainen tahtotila tai itseisarvo. Niillä tolkuttomilla rahoilla sitten vähän taiteillaan jotain.
Ei muuten taiteilla.

Olen kohta itsekin "toimeentulotukitaiteilija". Muksut menee hoitoon ja kotihoidontukea korvaamaan tulee sitten toimeentulotuki. Ne rahat on niin pieniä että niistä ei taidetta väännetä. Voi toki olla yllätys asiasta tietämättömälle että materiaalit maksaa eikä hirveän vähän. Näyttelyt maksaa, isoja summia. Ei kukaan pysty kuvataiteilemaan täysipainoisesti toimeentulotuella. Se on raha, joka on tarkoitettu väliaikaiseen toimeentulon turvaamiseen, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja kaikki opetusansioni luonnollisesti vähennetään siitä, joten jään lopulta kuitenkin nollille. Kuvataiteilija, siinä missä muidenkin ammattien edustajat, voivat kohdata elämässään pahoja tilanteita. Ne on asioita joista on hyvin helppo huudella oman työpaikkansa suojista. Kaikille aloille ei ole työnantajia. Se ei tarkoita sitä, että niitä töitä pitäisi lakata tekemästä. Vai ovatko kaikki oikeasti valmiita luopumaan kirjallisuudesta? Teatteritaiteesta? TV-ohjelmista? Elokuvista? Ikea-printeistään seinällä? Jokaisen niiden takana on taiteilija. Joku, joka on ehkä joutunut nostamaan sitä toimeentulotukea koska on tullut seinä vastaan.

Harva taiteilija pystyy tekemään täyspäiväisesti omaa työtään ja tulemaan sillä toimeen. Harva käsikirjoittaja. Harva kirjailija. Harva graafikko. Harva elokuvaohjaaja. Se tilipussi tuppaa tulemaan vasta (ehkä) kun työ on valmis, jos jotain kiinnosti. Jotta joskus saisi jonkun valmiin lopputuloksen esille muiden nautittavaksi, on myös tehtävä sitä työtä. Joskus ehkä sitten sen ohella jotain muutakin, jotta saisi rahaa, jotta elää, jotta olisi varaa tehdä oikeaa työtään. Sitä muuta työtä nyt vaan ei aina sitten olekkaan tarjolla, se voi lähteä alta, tai ei saa ollenkaan. Eikä se työ välttämättä riitä. Tai työn alla oleva teos vaatii kaiken ajan. Valitse siinä sitten että jääkö se teos toteuttamatta kun kaikki energia hipuu sinne muihin töihin, vai ottaako riskillä, persnahalla. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta yksi on varmaa: kukaan taiteilija ei ole tekemättä mitään. Muuten ei synny taidetta. Ilman taidetta ei ole taiteilijaa. Ja sen työn hedelmistä on kyllä kaikki valmiita nauttimaan.

Kohmees

Iiiiskalt

Leppoisa +10..15 astetta työhuoneella. Tässä kun istuu ahterillaan ja maalailee menemään niin kylmä tulee. Kädet ja jalat ihan kohmeessa vaikka päällä useampi kerros vaatetta. Maalit kohmeessa. Kävin salaa vääntämässä lämpöjä kovemmalle, eihän tästä mitään tule.

Kuvan otsake antaakin osviittaa päivän dilemmalle. Ei mennyt nimittäin ihanniinku strömsössä tämä päivähoitojuttu. Strömsössä oltaisiin nimittäin ymmärretty ruotsinkielisyyden päälle, toisin kuin täällä Naantalissa jossa ollaan sitä mieltä että varhaiskasvatus lasten äidinkielellä on ihan riittävästi ratkaistu siten että heidät laitetaan (1 ja 3-vuotiaat!) samaan, kaksikieliseen ryhmään. Tässä tapauksessa ryhmään jossa on mukana 4 suomenruotsalaista lasta ja loput 16 suomenkielisiä ja yksi hoitaja joka tarvittaessa osaa puhua ruotsia. Käytännössä kaikki toiminta on suomenkielistä. Tilaa tässä ryhmässä ei myöskään ole, sen olen jo tarkistanut päiväkodilta, mutta kaupunki väittää toisin. Ilmeisesti sinne sitä tilaa ollaan nyt sitten ylipaikoin sorvaamassa että ei vaaaaan tarttis kaupungin ostaa paikkoja naapurikunnan täysin ruotsinkielisestä päiväkodista. Vaihtoehtona olisi kaupungin mielestä sitten se, että tuohon täysin ruotsinkieliseen (yksityiseen) päiväkotiin hakeuduttaisiin sitten yksityisen hoidon tuen voimin. Kyllähän siitä maksun puolelle jää, joka tietysti närästää, sillä luulisi että varattomalle päivähoito on maksutonta siitä äidinkielestä riippumatta ja ylipäätään että se olisi kunnallisesti järjestettyä kuten laissa sanellaan! Huolimatta lapsen iästä ja äidinkielestä. Persketi, seon perustuslaillinen oikeus! Eikä ole muuteskaan ihan kauhean perusteltua että vauva laitetaan kielen takia ryhmään joka ei vastaa hänen kehitystasoaan.

Ärripurri. Että jäi taas vähän kaukaisemmaksi se töihin pääsy. Periksihän en anna: jos se äidinkieli on ruotsi niin ruotsiksi on varhaiskasvatus tarjottava tacksåmycke. Muksut menee aikanaan ruotsinkieliseen kouluun, niin pitäähän se sitten ruotsia se oppiminen olla alusta alkaen. Eikä siinä nyt ole oikeasti laitaa että maksat sitten itte jos lapses puhuu ruotsia. Kuinkahan moni suomenkielinen lapsi pisteittäisiin samalla ajatuksella sitten ruotsinkielellä operoivaan ryhmään jossa yksi täti osaa myös suomea, ja mikäli tämä ei kelpaa, niin saa itse ostaa suomenkielisen hoitopaikkansa? Hä? Typerintä tässä on se että tämä nyt ei mikään mittava asia kaupungille ole kun tässä olisi sitten ne kaupungin ainoat lapset jotka haluttaisiin täysin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Että mitenkään käsistä tämä "villitys" ei ole repeämässä.

Edes tämä ei riitä nostamaan kierroksia tarpeeksi että lihakset heräisivät kohmeesta. Pitänee mennä lämppäriostoksille...

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".

5 syytä miksi kaivo kannattaa porata yli 10m päähän merenrannasta

Pilvetkin kiertävät kaukaa tämän epäonnen tyyssijan.

1. Lämminvesiboileri
2. Tiskikone
3. Pyykinpesukone
4. Silitysrauta
5. Höyrypesuri

R.I.P.

Hyvää syntymäpäivää minulle

Lista asioista jotka saattavat latistaa juhlatunnelmaa:

1. Toivoit salaa olevasi menossa synttärikahveillesi, mutta tosiasiassa kukaan ei muistanutkaan

2. Avio asumuserosta sopiminen

3. 200k asunto/opinto/autolainaa, mutta ei ainuttakaan asumiskelpoista asuntoa, varsin ehjää autoa tai työpaikkaa saatika tuloja

4. Campari on loppu

5. Lonkero on loppu

6. Sitä tietää olevansa vuoden vanhempi, mutta naama näyttää vanhentuneen ainakin 10 vuotta

Hajaantukaa

Täällä ei ole mitään nähtävää.
Paitsi tuo yllä oleva kuva ihastuttavasta Alexandrasta. Pikkuinen keijukainen.

Tarttis varmaan pikkuhiljaa olla jotain taiteellista kirjoitettavaa? Vaan eipä ole. Tässä on viimeaikoina tullut painittua monenlaisten asioiden äärellä, mutta taide ei ole kuulunut niihin. Yleensä tällaisina aikoina kaipaa työhuoneen rauhaa ja ajatusten keskittämistä vain yhteen asiaan kerrallaan, mutta nyt ei kykene edes siihen. Enpä olisi kuvitellut tällaisia aikoja olevankaan. Bipoystäväni on ollut laitoshoidossa ja elämä hänen tukenaan (tai ainakin perseelleen menneet tukemisen yritykset) on/ovat tehnyt päivistä hernerokkasumua. Askel painaa. Mieli painaa. Taide tuntuu juuri nyt niin turhalta. Kun pitäisi pystyä ensisijaisesti elämään kunnolla. Lisätään kakkuun vielä stressin kärjistämät avio-ongelmat. Onkohan kenellekään muulle taiteilijalle tullut vastaan tilannetta jossa puoliso kuittailee työstä joka ei tuota mitään? Heh heh! Retorinen vitsi joka saa varmasti artistin purskauttamaan aamukahvinsa näytölle hillittömän (itku)naurun siivittämänä. Ai että onko! Onko vähän joskus ehkä! Ja tuleeko ehkä kuulemaan saman joka riidan aikana? Kyllä. Taiteilijan ammatti on ehkä sosiaalisesti jostain syystä hyväksyttävää mutta aviollisesti ei aina olekkaan (vaikka kuinka suhteen alkuhuumassa vakuutellaan että juujuu se on ihan ok että olet taiteilija ja tulet aina olemaan. Asia joka paljastetaan vähän samalla vakavuudella kuin kertoisi sairastavansa HIV:ta). Taidetulokortin vetäminen esiin on varma resepti totaaliseen räjähdykseen, jota kohdallani voisi luonnehtia kuvallisesti seuraavalla tavalla:

Eli en ota asiaa kauhean hyvin. Kehoitan vastapuolta usein kuvan osoittamin, värikkäin sanankääntein, suksimaan vaikkapa vittuun. Se saattaa tuottaa pientä kitkaa parisuhteeseen pidemmän päälle. Mutta niin kyllä edellä esitetty puolison perseilykin.
Mutta niin se on: työ, joka on ainaista itsensä kritisoimista, epävarmuustekijöitä, onko tämä nyt mistään kotoisin - pohdintaa, kritiikkituskissa kieriskelyä, suuria tai edes keskikokoisia odotuksia ja massiivisia pettymyksiä, (ja ajoittain myös pieniä onnistumisia ehkä) vaatii kyllä huikeasti puolison tukea. No, saanhan mä sitä, mutta on se selkeästi myös aika herkullinen ase kesken mehevän perheriidan.

No mutta asiasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti "siihen työhön josta ei edes tienaa mitään mutta rahaa kyllä menee": On mulla yksi pohja liimattu vaan ei gessottu. Ja mielessä on kuva, ei tosin ihan vielä kaikki värit. Mutta ajatus on ja se on tärkein, tiedän mihin pyrkiä. Muuallekin kuin salen kassalle rahaa tienaamaan. Rahaa! R A H A A AAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrgghhh.

Yksi pyrkimys on nämä: Sarjamurhaaja Alcalan valokuvat. Jostain kumman syystä haluaisin maalata noita. Varmaan samasta syystä miksi maalasin kirpparikuvista. Koin nekin tyypit jotenkin kadonneiksi ja keksin niille mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja tarinoita piirrellessäni ja tuijotellessani niitä kuvia. Sama tunne yllättään Alcalan kuvien parissa.
Jotenkin aiheen pohdinta tuntuu pliisulta edellisen kappaleen avautumisen jälkeen. Mutta elämä on.

Kun ei kulje, niin ei kulje

Pakkasin eilen ipanat tuplarattaisiin, mukaan hoitolaukku, läppäri, eväät (mehua ja keksejä) ja kaksi koiraa, ja jalan kohti työhuonetta (kakarat hoitoon). Vietin siellä uuvuttavat 8 tuntia, lopputuloksena koko päivän työ pois pyyhittynä ja hermot riekaleiksi revittynä.

Oikeastaan koko työskentelyn ajan takaraivossa hakkasi ennen-näyttelyä-kouristava-paniikki joka huusi tajunnalleni että ET EHI SAAMAAN NÄITÄ VALMIIKSI, TULEE IHAN PASKOJA, RIPUSTUS ON JO PERJANTAINA, SULLA ON LIIAN VÄHÄN DUUNEJA, OLIS PITÄNYT TEHDÄ ENEMMÄN HOMMIA, ET VAAN OSAA ja sitä rataa. Pulssi veti varmaan kahtasataa koko päivän, kädet paniikista täristen maalasin yhtä hemmetin silmää semmosen 7 tuntia. Lopulta pyyhin kaiken pois. Näyttelykouristus. Se on kyllä paha.

Joka kerta se tulee yhtä varmasti kuin yö tai ampiaiset, jotka ovat alkaneet tungeksia sisälle. Kuten myös muurahaiset. Päästyäni eilen saman ruljanssin jälkeen kotiin ja muilutettuani mukulat nukkumaan, sain käydä taistoon muurahaisarmeijaa vastaan. Koko kodinhoitohuoneen lattia oli mustanaan muurahaisia, ja ruiskuttelin pullollisen tolua niiden niskaan, pyyhin pois. Ja uudestaan tunkivat. Pitkin seiniä, jalkalistojen välistä, pesukoneen takaa. Kannoin lähes kaiken irtaimen kodinhoitohuoneesta ulos. Lopulta 2 tunnin ottelun jälkeensain erävoiton ja vetäydyin nukkumaan. Tai niin kuvittelin: Yskäinen William heräsi 0:35, 02:30, 05:00 ja 07:00 heräsi Alexandra. Aamulla sain havaita että muurahaiset olivat koonneet joukkonsa uutta erää varten ja nyt kohteena on olohuone. Kaikki lelut murkkujen peitossa. Ei muutakun taas vaunushow ja allukka hoitoon ja sota murkkuja vastaan alkakoon. No nyt vedän tässä henkeä ja kahvia ja suklaata. On hieman nuutunut olo, ja helpottaisi edes jos tietäisi että stressissä oltaisiin voiton puolella. Vaan kun ei olla. Häviöllä ollan! Vielä on edessä isompia haasteita kuin mikään muurahaistilanne tai näyttelypaniikki. Yhä enemmän tekisi mieli pakata nassikat ja lentää Espanjaan. Mutta sitten olisin vaan stressaantunut Espanjassa, ja taas paljon köyhempi. Plus että kohdekämppä Garruchassa sijaitsee mäen päällä, ja kylän ja kaupan väliä kulkeminen kahta kakaraa vaunuissa lykkien = kuolema.  Eli. Pohditaan nyt tässä tasamaastoisessa suomenmaassa näitä syntyjä syviä.

No, näyttelyyn on nyt sitten 4 silisec- kuvaa ja 3 pigmenttisiirtoa. Olisi voinut olla enemmänkin. Nyt on nämä. Aina tulee pakonomainen tarve tehdä jotain uutta juuri maaliviivan häämöttäessä ja paniikin vallassa tietysti. Nyt on sanottava että rahkeet ei riittäneet tehdä tällä erää enempää uutta. Ressi painaa niin että tukka lähtee. Siis konkreettisesti. Ja kilot. Olen viimeksi painanut näin vähän teini-ikäisenä.

Nyt sitten kouristelemaan nuoret 2013-haun kanssa ja apurahapäätöstä venailemaan, hou.

Keskiyön tuumailut

You gotta look for
the good in the bad,
the happy in your sad,
the gain in your pain,
and whatever makes you
grateful, not hateful

 Näin tämmöisen statuspäivityksen Facebookissa.
Riensin heti kommentoimaan:

"Mä tänään just fundeerasin miten perseestä on vaalia negatiivisten asioiden positiivisia vaikutuksia, kun mielummin sitä pitäis ne negatiiviset alun alkaenkin positiivisina. Tekeekö tämä musta opitimistin vai pessimistin?"

Tosiaan!
Musta tuntuu erityisen ärsyttävältä tällä hetkellä ajatella positiivisesti.
Kuulun niihin ihmisiin jotka ovat olleet useimmin hautajaisissa kuin häissä.
Paljon kaikenlaista haastetta on tosiaan ollut. Kenelläpä ei olisi.

Mutta tämän olen sisäistänyt. Epäonni on pelkästään epäonnea. Se on paskaa ja perseestä. Eikä siinä ole mitään hyvää. Jos vaikka ajattelen veljeni poismenoa: olen kuullut siitä monet versiot että "seurasi siitä sitten edes se hyvä, että.." tai "ehkä niin oli tarkoitettu, jotta..."

BS. Ei ollut tarkoitettu mitään, eikä siitä seurannut mitään hyvää. Mielummin ottaisin veljen takaisin kuin ne pienet hyvän muruset jota joku optimisti voisi yrittää sieltä kakasta kaivella. Siis lienen pessimisti (vai realisti). Vastannen kysymykseeni näin. Jos niskaan sataa kakkaa, en osaa olla iloinen siitä että paistoi sentään aurinko samalla. Ei. Kun ottaa päähän niin ottaa päähän.

Sitten se kärsitään ja mennään etiäppäin ja yritetään jatkossa välttää niitä kareja.
No, ei ole toistaiseksi onnistunut, ja eiköhän samaan tahtiin jatketa maaliviivalle asti.

Lista asioista jotka vituttaa

- Hometalo
- Läheisten sairastumiset
- Liian vähäinen aika
- Liian vähäinen tilin saldo
- Kameran akut jotka hyytyy heti
- Hullun huonot orjakennot
- Hometalo
- Koira pissasi sisälle edellispäivänä
- Tämänhetkinen elämäntilanne
- Join kaikki limut ja vielä tekisi mieli
- Vauva nukahti syliin enkä kerennyt suihkuun
- Hometalo
- Nälkäkin on, mutta ruoasta tuli (yllätys!) pahaa
- Lemppari villasukissa on reikä
- Läheisten sairastumiset
- Huomiseksi ei ole ruokaa enkä jaksa ajaa kauppaan (miten ei muka ole ruokaa kun just kävin kaupassa eilen?? Kysynpähän vaan!!)
- Hometalo
- Kimalaisia lentää ulkona, perkele
- Hometalo
- Hometalo
- Hometalo
- Vili nukkuu enkä ite tajua mennä unille ja aamulla vituttaa entistä enemmän herätä väsyneenä
- Kakkavaipat on pesemättä

Lista positiivisista asioista

- Huomenna siikaongelle (peruutettu)
- Huomenna maalaamaan, superjännittävä pigmenttisiirto odottaa
- Vili on söpö (ja nukkuu)
- Allukka on ihana (ja nukkuu)
- Koirien karvanlähtö alkaa olla ohi
- Suklaata on
- Kukkasia on

Jotta tämä ei nyt menisi ihan synkistelyksi, niin laitetaas jpg tänään ehkä valmistuneesta pigmenttisiirrosta, voilá:

Työn nimi on "Vaikeneminen on kultaa". 

Asia jota olisi kannattanut yrittää sisäistää ennen tämän tekstin kirjoittamista ehkäpä ;)

Keepin' it calm

 

No means no!

Hyvä Nuorten taiteilijoiden kuvataidekilpailuun osallistunut,

Taidekeskus Salmelan Nuorten kuvataidekilpailun näyttelyluokka 2013 on valittu.

Valitettavasti tuomariston valinta ei tällä kertaa osunut Sinuun.

Mitä! Kävikö tässä nyt näin, että en tullutkaan valituksi!
Enpä olisikaan osannut tätä odottaa. Ainahan arpa osuu kohdalleni. Nimittäin se epäonnen arpa!

Kyllä; nyt on luvassa päivityksellinen itsesäälissä kieriskelyä.

Lapsellista kyllä, aina osallistuessani johonkin näyttelyhakuun, kilpailuun tai apuraharulettiin, olen täysin vakuuttunut että menestystä tulee. Tottakai pääsen läpi. Todennäköisesti voitan! Onhan työni onnistuneita ja sisällöllinen ylväys kumpuaa katsojankin rintaan. Mielessäni jo kaavailen kampaamoreissua ja uutta avajaismekkoa. Good times.

Olen niin sisällä siinä harhassani, että hylkäävän viestin kolahdettua (sähkö)postilaatikkooni, hörähdellen luulen sitä käytännön pilaksi. Epäusko valtaa. Siis mitenniin en tullut valituksi? Hävettää vähäsen. Olin tosissaan niin ylimielisen varma onnistumisesta että pudotus maan pinnalle vastaa venäjälle vastikään ropissutta meteorimyrskyä. Kohta nimittäin pääni räjähtää ja vähintään yhtä moni joutuu sairaalaan kuin siellä Siperiassa vai missä se oli.

No ei hätää, kohta tulee Suomen taideyhdistyksen apurahahaku ja Nuoret 2012. Kaksi mainiota lisätilaisuutta itsensä nöyryyttämiseen. Se on aina yhtä mieltä ylentävää huomata että omat duunit ei kelpakkaan, ajatus ei välity kenellekään; itse asiassa kaikki se ajatus minkä parissa pensseli kädessä kieriskelee onkin itseasiassa täyttä kuraa. Ihan turhaa. Tekisi mieli häpeissään hävittää kaikki sutimansa kikkareet ja deletoida nettisivunsa ja yrittää unohtaa koskaan maalanneensa mitään. Voisi vetäytyä pimeään luolaan ja vältellä koko maailmaa. Nolo yritys, nolo.

Juu. Siltä se tuntuu, se hylkääminen. Tuomaristo kuvasi tehtäväänsä erittäin haastavaksi ja kiitti kilpailuaineistojen korkeatasoisuutta, mukamas. Suuri määrä lahjakkaita taiteilijoita jäi näyttelyluokan ulkopuolelle, väittävät. Haluavat kannustaa kaikkia osallistuneita jatkamaan taiteen parissa.

Niin just.

Kiitämme Sinua osallistumisesta kuvataidekilpailuun ja toivotamme onnea ja menestystä

tulevaisuuden haasteisiin. Olkaa hyvät vaan. 

Joojoo lässyn lässyn.

 

Motivaation mittakaava

Öiden itkupilli

0% |-------------------------------------------------------------------------------X--| 100%

Lisämaininta tuosta äitiydestä. Pienoikaisellamme on tuommoista koliikkivaivaa - tai refluksia - jokatapauksessa jotakin joka pitää pienokaisen hereillä öisin. Äänekkäästi. Viime yönä huuto loppui puoli kuudelta aamulla. Istuin sängyn reunalla pinnasängyn reunan kuva otsassa (olin nojannut siihen jo toista tuntia laittaen tuttia takaisin itkevän vauvan suuhun) ja itkin, sillä väsymyksen määrä oli pyörryttävä, nälän määrä oksettava. "Aamulla" (puoliltapäivin) kun heräilin, joka ikinen lihas on krampissa ja värisee ylirasituksesta.

Siitä huolimatta, vaikka hädin tuskin pysyy silmät auki enkä tiedä millä voimilla aion seistä tuossa maalaustelineen edessä, olen työhuoneella valmiina töihin! Töiden palautukseen enää 5 päivää. Todella haluaisin saada nyt hyvän sarjan tehtyä, ja kun kerran olen saanut suosituksiakin haalittua, olisi nyt todella hölmöä ola painamatta hommia... Vauvalle pumppasin maitoa, laitoin kakaroille vaatteet valmiiksi oven pieleen jotta miehen hommat helpottuisi pikkuvauvan ja uhmaikäisen kanssa ulkoilemaan lähtiessä.. On tulenpalava halu nyt saada tämä homma kunnialla piirrettyä pakettiin. Sen aistii kyllä myös mies joka ei valita vaikka jää lapsia hoitamaan, joka tällä hetkellä näissä väsymyksissä itkuisten pikkuisten kanssa ei ole helppo tinki tehdä yksin.

Ensimmäiset hetket täällä meni nyt tähän kirjoittaessa ja puhelimessa puhuessa - oli eilen taas uusi katselmus meidän homelinnassa ja taas kohta pukkaa uutta. Arviot jokaisella taloon marssitetulla asiantuntijalla ovat hyvin laidasta laitaan, joka toinen päivä olemme positiivisin mielin ja taas seuraavan tutkimuksen jälkeen valmiita lataamaan dynamiitilla koko töllin matalaksi. Tiedän että seuraava tutkimus, joka keskittyy taas riskirakenteisiin ja näytteidenottoon, tulee olemaan taas sellainen negatiivinen jonka jälkeen vedetään mielessämme sitä sytytyslankaa. Kaikeksi onneksi meillä on tässä kuitenkin mukana asiantuntijoita joihin voi oikeasti luottaa huolimatta siitä nähdäänkö ongelmat isoina vai pieninä, jokainen katsoo niitä omien ammattialojensa vinkkelistä.

No negaatiot ja väsymyksen sikseen. Buranaa huiviin ja hiili käteen.. Väsymys on sitä luokkaa että en saa katsetta kohdistettua, mutta ehkä se on ihan positiivista nyt kun tekee utuista hiilikuvaa :-) Joten se mittakaava motivaatiolle.. Asteikko on nyt kyllä pitkä ja monisäikeinen mutta halu on kova. Haluan että lihakset värisee väsymyksen lisäksi onnistumisen adrenaliiniendorfiinituntemuksesta kun näkee kokonaisuuden silmissään ja tajuaa että on onnistunut kuvissaan sillä selittämättömällä Oikealla Tavalla. Että ne vaan puhuu yhteen. Että niitä katsoessaan voi samaistua ja kokea, ja että niistä saisi jotain. Minähän saan niistä jotain joka hetki kun niitä teen, joten sitä ei lasketa nyt. Mutta. Töihin..