Olisiko teillä hetki aikaa keskustella #kivigatesta.. ?

Liitola ei taas osannut pitää päätään kiinni, ja mites se sitten menikään.

Tässähän piti pitää päiväkirjaa blogissa aktiivisesti, mutta lähes maagisesti heti tämän julki lausuttuani, loppui kirjoitusmotivaatio siihen paikkaan. Opinnot ovat ottaneet lähes kaiken aikani, enkä ole tehnyt ainuttakaan omaa työtä ihan loppuun asti koko opiskeluaikana. Parit tilaustyöt on raapusteltu, ja siinä se. Yksi fotorealistinen duuni on piirustusvaiheessa valmis, mutta jatkotyöstö puuttuu. Maalaamattomuus ahdistaa, kuten aina, mutta pian tämä puserrus on päättynyt.

Eletään nimittäin toukokuuta, ja kuun loppuun mennessä pitäisi palauttaa opinnäytetyö. Joka tuntuu olevan aivan levällään. Täytyy sanoa, että vuoden maisteri oli aika kunnianhimoinen tavoite. Ajattelin sen menevän paljon iisimmin, mutta töitä on saanut tehdä ihan tosissaan. Olen ehkä tehnyt hiukan liiankin kunnianhimoisesti niitä tehtäviä, mutta toisaalta, olen kokenut siitä saavani myös suurimman hyödyn. Opinnäytteen suhteen aika kyllä tulee nyt vastaan, se on todettava. Sitä kun muut alkavat vasta tehdä, pitäisi sen itsellä olla jo valmis.

Mutta kivigateen.
Taiteen uudet kontekstit on ollut erittäin haastava, monipuolinen ja antava koulutus. Suosittelen sitä varauksetta. Koulutus on kasvattanut ja kehittänyt ajattelua, luennot ovat olleet pääsääntöisesti erinomaisia, tehtävät todella hyviä, aineisto hyvin valittua. Koulutuksen runko ja opetuksen kaari on ollut todella hyvin rakennettua, asiat seuraavat todella loogisesti toistaan, ja ajatusta on ohjattu hienosti kohti seuraavaa opintojaksoa. Pedagogisesti otan tästä mallia, ja nostan hattua hyvin suunnitellusta koulutuksesta. Mutta kova homma se on ollut. Ajattelemista on tarjottu paljon, ja näin klassisemman kuvataiteilijan näkövinkkelistä varsinkin suhde kokonaisuuteen on vähintäänkin haastava.

Lähdin koulutukseen sillä ajatuksella, että tarvitsen paremman tutkinnon päästäkseni mukaan erilaisiin tuotantoihin ja tapahtumiin. Siihen tämä kyllä tarjoaa eväitä, ihan jo projektinhallinnan opintojenkin kautta. Tulevaisuusajattelu on myös ollut erittäin hyödyllinen tässä mielessä. Se tässä kuitenkin yllätti, että koulutuksessa on usein noussut esille teemat, joissa pyritään purkamaan taiteilijamyyttejä, ja monen materiaalin kautta on joko suoraan tai rivien välistä todettu, että yksinään puurtavan myyttisen taiteilijaneron aika on ohi. Tämä on maalarin positiosta aivan tolkuttoman provosoivaa, enkä voi mitenkään allekirjoittaa tätä diskurssia. On totta, että taiteilijuus on murroksessa, työnkuvat kasvavat ja laajenevat, koulutus on entistä monipuolisempaa. Tämä on hyvä. Mutta sen perusteleminen, pönkittäminen ja olemassaolon edellytysten luominen sillä, että aletaan purkamaan lattiaa perinteistä taiteilijan työtä harjoittavan "myyttisen" taiteilijan alta, on lyhytnäköistä, ja tekee vähän mieli jopa sanoa että lapsellista. Kas, kun näin me edelleen täällä työtämme harjoitetaan, me HC-maalarit. Eikä me olla myyttejä. Ja me mahdutaan samalle taidekentälle, ja myös tätä tekemisen tapaa pitää kasvattaa ja kehittää. Tässä roolissa löysin itseni kehittäjänä tässä koulutusohjelmassa.

Julkisessa keskustelussa vilahtelee ajatus, jossa taiteilija joko laajentaa työnkuvaansa ja osaamisalaansa, tai tekee "kunniakkaan ratkaisun" ja jättäytyy oman luomistyönsä pariin. Samalla kylläkin sitoutuu köyhyyteen, ja hylkää toiveet toimeentulosta. Tällä tasolla on tämä diskurssi. Jos näköalat kuvataiteilijan ansainnan saamisesta omasta ydinosaamisestaan on tällä tasolla, esittää se samalla ajantasaista kuvaa siitä tahtotilasta, joka vallitsee kuvataiteen ydintekemisen kehittämisessä. Eli sitä ei ole. Sitä ei kehitetä. On hyvä pitää mielessä, kuka tätä murrosdiskurssia ja siitä käytettävää kieltä ylläpitää, ja mitkä ovat näiden tahojen tavoitteet sekä hyöty, mitä keskustelusta halutaan saada.

Ja se hyöty on taidelähtöisten menetelmien liiketaloutta ja työelämää hyödyntävät puolet. Tämä on keskustelu joka on lähtöisin tahoista, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö, ja jotka haluavat nähdä taiteen taloutta ja työllisyyttä kasvattavat hyödyt, ja toisaalta, pyyhkiä pöydältä sen, mikä ei tuota. Tämä keskustelu on myös johtanut toimiin, edellämainitun ministeriön taholta, kun kuvataide menetti perustutkintonimikkeensä vuoden 2019 alussa, ja siirrettiin tekniikan ja liikenteen alle, sillä tutkinto ei vastaa muuttuviin työelämän tarpeisiin. Tämä on vaarallinen kehitys, ja purkavan kielen käyttäminen on avainroolissa. 

Sattuipa sitten päivä, jolloin tätä samaa kieltä käytti provokaatiomielessä koulutuspäällikkömme, tarkoituksenaan herättää tunteita ja keskustelua. No, onnistui siinä. Mitä sitten tapahtui... selviää seuraavassa blogipäivityksessä. 

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

Hakeako vaiko eikö hakea

Kuvituskuva.

Nimittäin taiteilijaseurain jäseneksi.
Tässä olisi Taidemaalariliiton hakuaika taas kypsä, jonka lisäksi pohdin hakeutumista Turun Taiteilijaseuran siipein suojiin. Olin jo aloittaa hakemuksen laatimisen kun tulin toisiin ajatuksiin. Tai lähinnä Turun Taiteilijaseuran osalta. Seuraa tositarina:

Olipa kerran ammattitaiteilija. Ei kouluja käynyt, mutta koko elämänsä taiteelle antanut ja sitä työkseen tehnyt. Tehnyt sitä todella: joka päivä ja pelkästään. Siitä mistä pitääkin: intohimosta ja halusta.
Elämänmittainen työ: näyttelyt Suomessa ja ulkomailla, maalaukset, printit, kortit, kalenterit.
Taiteilija hakee Turun Taiteilijaseuran jäseneksi eikä pääse.

Tietääkseni kynnyskysymys oli taiteilijan "kaupallisuus". Ei voida hyväksyä jäseneksi. Jälleen on ihmeteltävä. Tuntuu todella itseriittoiselta että halutaan pienessä piirissä määritellä sitä, mikä on kelpo taidetta ja millainen kelpo taiteilija. Miten ihmeessä tämä määrittyy? Ryhmässä on useita vastikään valmistuneita nuoria kuvataiteilijota. He ovat enemmän taiteilijoita kun elämäntyönsä taiteen parissa tehnyt maalari? Ja mitä kaupallisuuteen tulee, määrittääkö sen teosten aihepiiri vai se, että maalauksista tehdään myös printtejä? Jos jälkimmäinen niin tapaa olla päivän trendi ennemmin kuin häpeä. Ajatellaan vaikka Andrew Salgadoa, joka on jo lähes bisnes. Koulut käynyt tosin, ja teokset "ajantasaisia". Mutta yhtälailla, hän ja hänellä tehdään rahaa. Hylättäisikö Andrew'n jäsenhakemus? Tuskin.

Eikä syy voi olla siinä että ei ole käynyt kouluja. Se ei lopultakaan tuo muuta kuin paperin taskuun eikä määritä kenenkään taiteilijuutta.

Aihepiiri ei siis liene riittävän arttifarttia. Ei riittävän pompöösiä tai ehkä väärällä tavalla. Jokatapauksessa muodostetaan mielipide: me ei tykätä sun "taiteesta". Tästä tapauksesta on jo hurjasti aikaa eikä välttämättä käytäntö ole sama, mutta vieläkin sapettaa.

Luin mustekalasta tätä sivaltavan artikkelin (Nuppu Koivisto: Tylsyyden ylistys 8.9.14) ja siitä lainaan:

"Argumentin ydin on kuitenkin selvä: taiteen on oltava jotakin kokemuksellisesti mullistavaa ja ylevöittävää, eikä siihen saa liittyä kulttuurisia hallintorakenteita tai - herra paratkoon - kaupallisuutta. Teksti asettuu osaksi 1800-luvun romanttisesta taidekultista periytyvää esteettistä näkemystä, jossa "oikea", henkistynyt ja uskonnon mitat täyttävä taide toimii vastakohtana rahan saastuttamalle teolliselle viihteelle."

Artikkelissa ihmeteltiin sitä miten taiteen pitäisi tänä päivänä vetää jalat alta, aina ja poikkeuksetta. Mikään pienimuotoisempi ja tyvenempi elämys ei riitä. Asia jota olen itsekin täällä blogissa suominut. Artikkelissa hyvin mainitaankin:

Professorin romanttinen käsitys taiteesta pyhyyden ja mystisten merkitysten lähteenä on helposti tyrmättävissä banaalina yksinkertaistuksena: miksi ihmeessä taidekokemuksen pitäisi aina olla jotain ainutlaatuista ja mullistavaa? Silti asenne lymyää kulttuurikeskustelun taustalla edelleen, sillä arkiajattelussa taidekokemukselta vaaditaan suuria elämyksiä, tunteita ja oivalluksia. Ajatus sisältää myös omat vaaralliset elitismin sudenkuoppansa, jotka on syytä nostaa esiin. 1800-luvulta periytyvä ajatus taiteesta abstraktina ja henkisesti haastavana ilmiönä johtaa pisimmillään kulttuurihistoriallisten painotusten piirissä tietyn kaanonin ylikorostamiseen vähemmän arvokkaiksi koettujen ilmiöiden kustannuksella.

Ja se on totta! Toki itsekin vaikutun eniten vaikuttumisesta ja ainutlaatuisuudesta ja mullistavasta. Ei tarkota sitä ettenkö voisi vaikuttua myös muustakin ja pitää kaikkien tyylien läsnäoloa yhtäaikaisesti äärimmäisen tärkeänä. Vaikuttavuus ei olisi enää vaikuttavaa, sillä ei olisi pelimerkkejä joilla pelata omassa genressään, jos ei olisi mitään mihin verrataan. No, toki en laita muita lajityyppejä vaan verrokin rooliin, vaan osaan arvostaa niitä sellaisenaan. Se on se, mikä Turun Taiteilijaseuralta ainakin aikanaan puuttui, ja elitistisyys on juuri oikea sana tätä kuvaamaan. Sopisi muistaa:

Tietenkin on huolestuttavaa, jos taidetta ajatellaan vain ja ainoastaan pääoman, instituutioiden tai yhteiskunnallisten resurssien näkökulmasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei tilanne ole aivan niin toivottoman synkeä kuin Saarikivi antaa ymmärtää: kulttuurielämästä löytyy jopa Suomen kokoisessa pikkuvaltiossa varsin monta lokeroa ja marginaalia.

Hauskaa sinänsä, että nykytaiteutta ja tuoreutta elitistisöivä ryhmä pohjaakin itseasiassa 1800-luvun ajatuksiin. Se siitä tuoreudesta.

Jäi siihen sen hakemuksen tekeminen. En halua jäseneksi yhteenkään taiteilijuutta pinnallisesti määrittävään kerhoon. Taidemaalariliitolla siten eri meininki, että hakuehdot ja määritteet ovat kaikille samat, eikä yksikään taidejuntta istu määrittelemässä että tykätäänkö me nyt tästä vai ei, eikä jäseneksi hyväksyminen perustu mututuntumaan tai kenenkään kissataulumakuun tai sen puutteeseen.

Esimerkkinä hyvästä seurasta voisin mainita NYTE:n. Taiteilijaseuraan voivat liittyä kaikki halukkaat. Jäseniä seurassa on 50. Ei ole tullut valtavaa maineen pilaavaa sunnuntaimaalareiden aaltoa syömään toiminnalta uskottavuutta ja pohjaa. Ihme juttu.

Kermavaahto ja kuumat keskustelut

Onkohan näin?

Ylläoleva kuva on Instagram - tililtäni. Menin sitten lankeamaan minäkin, kun vaihdoin pertti peruspuhelimeni älypuhelimeen. Refloja menin rajalacameran nettialesta ostamaan, mutta Samsung galaxy s4 zoom - digikamerapuhelin oli hyvässä alessa. Oon tyytyväinen. Järkkäriä ei tuu mukana raahattua ja tarkoituksena oli sijoittaa taskukokoiseen pokkariin. Tässä on nyt sitten ihan riittävän hyvä kamera ja intternettikin (ja puhelin!)sitten aina taskussa. Nykyaika, täältä tullaan, joskin perässä ja painavin askelin!

Instatilini on väijyttävissä täällä: http://instagram.com/liitola

Tänään yksin kotona. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Pyjamassa koko päivä. Tämä on enemmän kuin harvinaista, oon liian kiltti enkä osaa pitää puoliani. Oon vähän alkanut lyödä jalkaa maahan ja pitää omasta edustani kiinni. Sen verran väsymys taas painaa. Väsymystä taitan tänään sohvakuurilla, ja tornin korkuisella kermavaahtokuorrutuksella jonka kahvin päälle olen koonnut. Nothing else. Ja taidelehti ja blogi. Onpa muuten pitkästä aikaa niin ajatuksia herättäviä lauseita taidelehdessä että tekis mieli markkerilla alkaa tussaamaan.

Näin normaaliarkipäivänä herätys olis 06:45 ja aamutoimet sitten. Lapset päiväkotiin ja itse työhuoneelle. Siinä sitä sitten ollaan tukka pystyssä ihmettelemässä että miksi taas oli niin kova kiire. Kiirehän syntyy siitä että muksut pääsee hoitoon sellaiseen aikaan että se olisi päiväkodin rytmien kannalta järkevää. Jos maalaisin omien rytmieni mukaan niin olisin työhuoneella klo 12 ja lopettaisin klo 18. Nyt sitten herätään Aivan Liian Aikaisin ja kotiin palattua melkeestä nappulat jo suoraan nukkumaan. Lopputulos: kaikkia väsyttää. Ja vaikka työpäiviä on nyt enemmän kuin koskaan, on tuotteliaisuus huonointa ikinä. Kiire ja väsymys ei ole hyvä lähtökohta työskentelylle. Mutta vaikea tähän on keksiä vaihtoehtoa kun lapset on lähes yksin minun vastuullani. Maalaamisen lisäksi on nyt riittänyt valokuvaustöitä ja opetushommia. Päivät on kaksitoistatuntisia.

 Pitkän himottelun jälkeen sain lopulta tilattua hyvän valikoiman akryylispraymaaleja ja tusseja. Olen aivan ihastunut tähän tekniikkaan ja myös työhuonekämppis Essi on innostunut näistä. Märkää spraytä on ihana käsitellä palettiveitsellä ja märällä pensselillä. Ja tussilla piirtäminen nyt on ylipäätään parasta. Eka sprayduuni näyttää tällä hetkellä tältä:

                                                                Jee. Kovastitykkään.

Mutta takaisin taidelehteen. Eipä olisi voinut olla ajankohtaisempi kirjoitus tämä Annamari Vänskän kolumni jossa pohdiskellaan taiteilijan toimeentuloa. Taidanpa kopioida tuon ja liittää toimeentulotukihakemukseen. Juu. Olen nyt toista kertaa joutunut tuota hakemaan. Ensimmäinen asiointikerta oli ennakkoluuloistani poiketen ihan positiivinen. Toki harmitti että näin nyt täytyy toimia, mutta virkailija oli positiivinen ja ymmärtäväinen. Nyt tässä kuussa rahaa on vielä viimekuutakin vähemmän (kilometrikorvaukset näköjään työnantajalta unohtunut maksaa ja palkkatuloja ei laisinkaan). Joten samalla nousi myös maksettavan toimeentulotuen summa. Tässä kohtaa alkoi virkailijalla ääni kellossa muuttumaan. Mikäli tulot pysyvät jatkuvasti näin huonoina, minut ohjataan työvoimatoimiston puolelle ja sitten minulle katsotaan jokin työ. Jokatapauksessa suositellaan sitten yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Siis kuvataiteen yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Tämän jälkeen kyseli vielä että enkö kouluja käydessäni tullut ajatelleeksi että tällä alalla ei pärjää taloudellisesti. Tulin, sanoin. Mutta kun taidetta ja sen tekemistä on vaikea perustella rahallisin hyötyperustein. Asia jonka selittämistä en edes yrittänyt.

Hiukan nyppii. Virkailijan kummastus oli nimittäin se, että saisin tismalleen saman verran (toimeentulotuen verran) rahaa kotihoidontukena jos olisin lasten kanssa kotona. Minullahan olisi vielä 2 vuotta tätä tukea jäljellä. Että kyllä ensisijaisesti pitäisi sitä hyödyntää eikä toimeentulotukea, joka on se viimeinen vaihtoehto kun muuta ei enää ole. Mutta mietitäänpäs. Kummalla on pitkällä tähtäimellä positiivisempi vaikutus - pyrkiä työllistämään itseään seuraavan 2 vuoden ajan ja nostaa tarvittaessa (huom! vain tarvittaessa) toimeentulotukea, vai istua 2 vuotta toimettomana kotona ja nostaa 800e/kk joka kuukausi? Ilmaisinkin tämän kantani ja totesin, että se on ihan sama kumpaa tukea nostan. Samoista verovaroista ne menee, ja vain toisessa vaihtoehdossa minulla on mahdollista tehdä samalla töitä. Ei ole sama asia, totesi virkailija. Minusta on, enkä saanut vastausta sille mikä nämä kaksi asiaa erottaa. Sitten on tietysti tämä virkailijan osoittama vaihtoehto, eli alavaihdos. Mietitäänpäs taas. 9 vuoden taidekoulutus ja nostetut opintolainat. Sen hukkaan heittäminen on valtiolle taatusti kalliimpaa kuin satunnainen toimeentulotuki tässä vaiheessa elämää. Ja minkä työn saisin? Vaihtoehdot tällä koulutuksella olisi lehtimyynnissä, siivouksessa tai kassamyyntityössä. Ensimmäisestä ei saa rahaa edes työmatkoihin. Jälkimmäisiä ei invalidi ihan tuosta vaan tee. Plus että työpaikan pitäisi olla pysyvä ja palkan tarpeeksi hyvä, että pystyisin kustantamaan lasten päivähoidon ja omat työmatkakuluni muiden laskujen ohella. Tämä tietäisi myös sitä että en voisi enää pitää opetustyötäni, enkä voisi harjoittaa omaa amattiani. Onko tämä ihan todella parempi vaihtoehto kuin ajoittainen toimeetulotuki?

Pitäisihän sille vaihtoehto olla. No apurahat tietty, mutta se nyt on ajatuksena aika utopistinen. Vänskä kolumnissaan viisaasti asioita pukee sanoiksi. Vaikka jotenkin olen vierastanut ajatusta tutkivasta taiteilijuudesta, niin vielä enemmän vierastan tätä taiteilijuuden rinnastamista yritystoimintaan. Kun virkailija sossussa alkaa puuttumaan siihen että maalaanko nyt ihan varmasti tarpeeksi myyvän näköisiä maalauksia kun en kerta saa taulujani myydyksi, niin kyllä jossain nyt mennään ihan todella ja paljon pieleen. Kolumnin ajatus taiteilijan rinnastamisesta yrittäjää vahvemmin tutkijaan on siinä mielessä hyvä, jos taiteellekin saataisiin sitä myöden tutkijamaailmaan haikailtavaa urapolku- ja vakinaistamissysteemiä rakennettua. Todellisuudessahan tutkijat ja taiteilijat ovat aikalailla saman (leivättömän) pöydän äärellä tutkijoiden kanssa jo nyt.

Istuin kahvilla tähtitieteilijän kanssa ja kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Työn toimintarakenne on molemmissa aika sama: Tehdään tutkimusta, mietitään maailmaa, tuotetaan siitä jonkinnäköinen työnäyte ja presentoidaan se maailmalle. Se mikä työn arviossa eroaa on se, että tutkimustyötä voi arvioida faktisia seikkoja vasten vahvemmin mitä taiteessa. Työ voi olla hyvä/huono, kelpo/epäkelpo, ja jokatapauksessa: esiteltävänä pitäisi olla jotain uutta ja huikeaa oivallusta että se tuottaa kentälleen mitään lisäarvoa. No, kuulostaa tutulta. Taiteilijakin voi tutkia ja tuottaa julkaisuja ja olla hyvinkin analyyttinen, mutta mitä perinteisemmin menetelmin työtään tekee, sitä enemmän läsnä on taiteen vapaa ilmaisullisuus ja tutkiva taiteilijuus kauempana, vaikeammin tunnistettavammassa muodossa. Asiat luiskahtaa taiteessa helpommin subjektiivisen puolelle. Voi olla vaikeampaa perustella tutkivaisuutta siinä yhtälössä, ja toisaalta maalaustaiteessa pystytään kuitenkin raamien sisällä ja pankin räjäyttämisen keinot ovat hienovaraisempia ja mahdollinen kauneus lähtökohtana ansiona vähempiarvoinen. Kuten tähtitieteilijä-keskustelukumppanini totesi, maalaustaiteesta ei välttämättä ymmärrä mitään mutta konseptuaalisempi teos on tähän helpommin kategorisoitavissa. Helpommin apurahoitettavissa, koska löytyy ne faktat joihin nojataan. Kuten tieteessä ja sen apurahoja hakiessa. Sillä samalla menetelmällä toimeen tulee (yksityisen sektorin) tutkija.

Tosin sorruttavahan se oli pakollisiin stereotypioihin: tutkijat kuulemma saavat helpommin apurahaa jos hakijana on useamman lapsen köyhä äiti, kun taas taiteessa sosiaaliset perusteet loistaa poissaolollaan. Taiteessa apurahan saa jos olet pohjoisesta tullut kolmekymppien nuhjuinen miestaiteilija joka maalaa ankean suttuisia fallistisia valtavia maalauksia Palsan ja Särestöniemen verenperinnöllä. Taiteilija on yllättävän iso osa yhtälöä vaikka itse töissä sen usein toivotaankin olevan poissaolevassa roolissa. Itse pyrin läsnäolevuuteen enkä ymmärrä tuota vaadetta. Teoksen täytyy toki voida elää omaa elämäänsä, mutta en minä ainakaan haluaisi irrottaa teosta siitä, mistä se on tullut ja mihin se pohjaa. Enkä usko myöskään siihen että kaikki voi olla ulkoista, puhtaan poliittista, niin äärimmilleen tutkivaa että itse taiteilija on työlle vaan välittäjä kuin tutkija labrassa. Aika usein ansiona halutaan nähdä pyörän uudelleen keksimistä ja jotain tajunnanräjäyttävää uutuutta. Itse näkisin että asiat voi olla pienilläkin momenteilla uusia, tai tuoreempia. Tässä näkyy juuri taiteilijan läsnäolon merkitys. Eri tulkinta. Eri silmät, eri kädet, eri sydän.

Sossun sedän ankea viesti oli se, että toimeentulotukea tullaan leikkaamaan mikäli sen nostamisesta uhkaa tulla tapa. Se on aivan mielipuolista. Mielipuolista, että kotona istumista tuetaan vahvemmin kuin työntekoa. Käsittämättömintä on se, että lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä vakuuttuneeksi siitä että olisi tärkeämpää toimia taiteilijana vaikka se ei ole rahallisesti kannattava yritystoimintaa, vaan se jää kakkoseksi jopa kotona työttömänä oleilulle. Se, että "taiteilija" ei nähtävästi ole hyväksyttävä ammatti, ja taiteilijuus työksi käsitettävä asia, ja sen tärkeyttä arvotetaan kotona notkumistakin alemmalle tasolle, on jotain niin kertakaikkisen halveeraavaa, lyhytnäköistä ja suppeaa että vaikea olla loukkaantumatta. Ymmärrän että elämäntapanotkujalle pidetään näitä palopuheita mutta minulle ja miksi tässä tilanteessa kaikista maailman tilanteista. Ole kotona ja syrjäydy, on suositeltavampaa kuin harjoita ammattiasi ja työllisty. Samalla veronmaksajien kustantamalla summalla, vaan eri luukulta. Ehkä mielikuva on punkkua kittaavasta laiskanpulskeesti pensseliä heiluttelevasta kukkahattutädistä joka hyväksikäyttää systeemiä. Minä 12 tuntisine päivineni olen sitä mieltä että kyllä ihan oikeasta työstä käy ja yhtä mieltä siitä että mielettömyys on se, että polte tähän on niinkin kova että tätä tekee vaikka perhe persnetolla. Mutta itse halusin uskoa että ihmisten työllistymisen tukeminen olisi vaihtoehdoista ensisijainen ja se, että mitään alaa ei katsottaisi toista vähäpätöisemmäksi - on kyseessä sitten matala-palkka-ala tai jokin vakaampi malli. Kaikkia tarvitaan. Muttakun se hyötyperuste. Kuinka perustella että tämä on tärkeää jos toisen työ on nähdä tärkeys numeroissa?

Tutkiva taiteilija. Miksen pidä siitä käsitteestä? Ajatellen taiteilija versus tutkija: Työ on samanlaista. Yksinkertaistettuna taiteellista työskentelyä voi rinnastaa vaikkapa humanistisiin tieteenaloihin, ja niiden tutkimus... tutkitaan nyt vaikka yhteiskuntaa ja elämää siinä, tehdään siitä työ joka presentoidaan yleisölle. Tadaa. Puhuinko nyt taiteesta vai tieteellisestä tutkimuksesta? No, kummasta tahansa. Taiteilija tekee tämän kuvallisesti tai muodollisesti tai kirjallisuuden keinoin. Raja tutkijaan on häilyvä. Kumpikin ala käy apurahoilla, tai joku voi tämän työn myös tilata. Mutta yksityishenkilö voi ostaa taiteilijalta työn kotiinsa hyödykkeeksi. Ja tämä erottaa. Tällä perusteella voidaan ilmaista että taiteilija, sinun työsi on hyödykkeiden myyntiin perustuvaa liiketoimintaa, vaikka se ei olisikaan toiminnan polttomoottori, joskaan ei suinkaan pahitteeksi tai välteltäväksi, tuo myynti. Mutta työ sama, keino eri. Kun taas vähemmän konseptuaalinen taide, joka ei tutki välttämättä muuta kuin yhtä käsitystä estetiikasta, lompsahtaa entistä vahvemmin siihen lokeroon jossa puhutaan liiketoiminnasta. Silloin astuu kehiin sossun setä joka kysyy että miksi helvetissä maalaat 150 senttisiä rumia naamoja jos niitä ei kukaan osta. Noku. 
Hirvittää hieman, että tutkiva taiteilijuus jyrää alleen ehkä hivenen klassisemman tekoon ja tunteeseen perustuvan maalaustaiteen. Ihan jokainen taiteilija ei ole sanaseppä ja pysty tukka nutturalla luennoimaan tästä työnsä tutkimuksellisesta puolesta vaan kuva puhuu puolestaan, jos on puhuakseen. Mutta sitä on silloin myös vaikeampaa perustella yhdellekään virkailijalle oikeasti tärkeänä työnä. Tutkivassa taiteilijuudessa piilee kulttuurinen hyötymomentti mitä artefaktina nähdyssä Pertti Perusmaalarissa ei, vaikka Pertti samaa tutkivaa työtä maalaustaiteellaan tekeekin. Tietoista tai ei.

Ymmärrän kyllä sen ajatuksen että ei ole sosiaalitoimiston asia rahoittaa taiteen tekemistä eikä todella olekkaan. Mutta mikä ratkaisuksi? Vastaukseksi en kelpuuta "ei muutkaan rahoita kannattamatonta yritystoimintaansa veronmaksajilla". Koska ensinnä, se ei pidä paikkaansa, ja toiseksi, taide ei ole yritystoimintaa. Tai onhan se jossain määrin (jos nyt kovasti myy niin tulee siitä sitäkin) ja joissain olosuhteissa ja muodoissa (niille tahoille jotka tekee sillä bisnestä sivuroolissa, esim galleristi), mutta lähtökohtaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja siihen sisältöä tuovana tekijänä ei. Taide lopultakin kuuluu ja antaa kaikille jo itsessään. Taiteen lopettaminen ei ole ratkaisu, eikä myöskään päättäjien aiheesta huolestuminen aina vaalien alla, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu. "Kyllä me muutkin joudutaan menee oikeisiin töihin että saadaan rahaa" on se argumentti jonka usein kuulee.

Define oikeat työt. Define taide. Ja mihin kaikkeen se kulttuurissamme vaikuttaa, ja millaisessa maailmassa eläisimme jos se vaan raa'asti poistettaisiin - ja kaikenkaikkiaan - se on taide. Se on taito. Se on tieto, ja jos sitä ei tee jonkinlaisella jatkumolla, taito puuttuu. Ei oo laadukasta taidetta ilman tietoa ja taitoa. Tarvii aikaa, toistoa ja tavoitteita. Oivalluksia ja kokeilua. Taidetta ei vaan tapahdu liukuhihnalta.
Ja siitä ei makseta kuukausipalkkaa.

Piirin turvaan

Usein pohdin sitä, että miksi taidemaailma haluaa vimmatusti eriyttää itseään "tavallisista tallaajista".
Se voi tuntua turhauttavalta ja snobilta. Tätä vastustaakseen halutaan tuoda taidetta kansan pariin ja häivyttää rajoja.

Sitten luetaan tämmöinen hauska uutinen:

9-vuotias Helmi tekee taidetta kuin Andy Warhol - katso kuva

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288648211233.html?pos=ok-nln

Itse uutisesta tulee hyvä mieli.
Kun taas lukee sen alla olevan keskustelun, haluaa juosta kädet ojossa turvaan sinne taidemaailmaan.  Toisena vaihtoehtona harakiri.

Ei varmaan tarvi perustella.

Menkää töihin!

Vietin vapaan viikonlopun. Kauheella säädöllä Turkuun tupareihin ja kaupungille laittamaan jalalla koreasti. Oli ihan hauska ilta, ehkä jopa täydellinen, ellen olisi sivukorvalta kuullut erästä keskustelua.

Sen mä vaan haluisin sanoa kaikille taiteilijoille jotka nostelee sosiaalietuuksia, että MENKÄÄ TÖIHIN! Se on niinku ihan älytöntä hyysäämistä. Annetaan rahaa eikä ne tee mitään.

Ja tuota samaa herkkua piisasi sitten enemmänkin, jonka johdosta päätin väistyä paikalta hieman sivummalle. Vaihtoehtona olisi ollut täydellinen itkupotkuraivari. Tuota keskustelua kuunnellessani tuli kyllä hyvin selväksi myös se, miksi siihen ei kannattanut puuttua. Nimittäin totaalinen taiteen arvostuksen puute. Miksipä hemmetissä sitä tosiaan haluaisi euron euroa annettavan taiteilijalle,  jos ei pidä taidetta saatika sen tekemistä pierua arvokkaampana asiana. Maailma ei siitä näkövinkkelistä muuttuisi mihinkään vaikka ei niitä nykytaideteoksia oliskaan Kiasma pullollaan.

Pariin asiaan olisi tehnyt mieli puttua: siihen, miten rajataan käsitettä taiteilijuudesta (Taidemaalaria ei ehkä pidetä tärkeänä mutta elokuvataiteilijaa kyllä, sillä toinen tuottaa jotain populaarikulttuuriin sujahtavaa viihdemuotoista taidetta josta itse hyötyy. Vaikka lopultakin ero näissä kahdessa on ehkä siinä että toinen tuottaa sen tarinan kuva kerrallaan ja toinen elävänä kuvana.). Ja toinen on se, että miksi siihen ei löydetä mitään kritisoitavaa jos vaikka fysioterapeutti jää äkisti vaille töitä ja toimeentuloa, ja hakee toimeentulotukea. Se on ok. Mutta jos saman tekee taiteilija, se on lähtökohtaisesti jo väärin, koska ne ei tee mitään. Joten toisen sosiaalietuus on hyväksyttävää ja toisen hyysäämistä.

Se mistä eniten hermostuin oli olettamus siitä että taiteilijalle toimeentulotuen nostaminen on jonkinlainen tahtotila tai itseisarvo. Niillä tolkuttomilla rahoilla sitten vähän taiteillaan jotain.
Ei muuten taiteilla.

Olen kohta itsekin "toimeentulotukitaiteilija". Muksut menee hoitoon ja kotihoidontukea korvaamaan tulee sitten toimeentulotuki. Ne rahat on niin pieniä että niistä ei taidetta väännetä. Voi toki olla yllätys asiasta tietämättömälle että materiaalit maksaa eikä hirveän vähän. Näyttelyt maksaa, isoja summia. Ei kukaan pysty kuvataiteilemaan täysipainoisesti toimeentulotuella. Se on raha, joka on tarkoitettu väliaikaiseen toimeentulon turvaamiseen, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja kaikki opetusansioni luonnollisesti vähennetään siitä, joten jään lopulta kuitenkin nollille. Kuvataiteilija, siinä missä muidenkin ammattien edustajat, voivat kohdata elämässään pahoja tilanteita. Ne on asioita joista on hyvin helppo huudella oman työpaikkansa suojista. Kaikille aloille ei ole työnantajia. Se ei tarkoita sitä, että niitä töitä pitäisi lakata tekemästä. Vai ovatko kaikki oikeasti valmiita luopumaan kirjallisuudesta? Teatteritaiteesta? TV-ohjelmista? Elokuvista? Ikea-printeistään seinällä? Jokaisen niiden takana on taiteilija. Joku, joka on ehkä joutunut nostamaan sitä toimeentulotukea koska on tullut seinä vastaan.

Harva taiteilija pystyy tekemään täyspäiväisesti omaa työtään ja tulemaan sillä toimeen. Harva käsikirjoittaja. Harva kirjailija. Harva graafikko. Harva elokuvaohjaaja. Se tilipussi tuppaa tulemaan vasta (ehkä) kun työ on valmis, jos jotain kiinnosti. Jotta joskus saisi jonkun valmiin lopputuloksen esille muiden nautittavaksi, on myös tehtävä sitä työtä. Joskus ehkä sitten sen ohella jotain muutakin, jotta saisi rahaa, jotta elää, jotta olisi varaa tehdä oikeaa työtään. Sitä muuta työtä nyt vaan ei aina sitten olekkaan tarjolla, se voi lähteä alta, tai ei saa ollenkaan. Eikä se työ välttämättä riitä. Tai työn alla oleva teos vaatii kaiken ajan. Valitse siinä sitten että jääkö se teos toteuttamatta kun kaikki energia hipuu sinne muihin töihin, vai ottaako riskillä, persnahalla. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta yksi on varmaa: kukaan taiteilija ei ole tekemättä mitään. Muuten ei synny taidetta. Ilman taidetta ei ole taiteilijaa. Ja sen työn hedelmistä on kyllä kaikki valmiita nauttimaan.

Kriteerit pöytään

No nyt lähtee! Lukaisin ylen sivuilta tämän jutun jossa kaipaillaan selkeämpiä määrityksiä sille, mikä on taidetta. Viereen vähän suklaata (tuntuu olevan aina läsnä näissä kirjoittelupuuhissa) ja mukava asento ja eikun haukkumaan, ja listaamaan että millä miljoonalla eri tavalla Aalto-yliopistossa ollaan nyt ihan hakoteillä.

Naureskellaan hetki yhdessä! Tässä suosikkini:

"Nyt selkeät arviointikriteerit halutaan luoda myös taiteelliselle toiminnalle. Tarkoitus on kehittää mittaristo, jonka avulla voi sanoa, mikä on hyvää taidetta ja mikä ei ole taidetta ollenkaan."

"- Tälläista arviointisysteemiä on toivottu kauan. Nykytaidetta käsiteltäessä nousee usein keskustelu, että onko se humpuukia vai ei. "

"Tällaisia ovat muun muassa alkuidean ja sen toteutuksen onnistuminen, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, eritoten kansainväliset palkinnot."

Khihihi thihihihi!
 
Tämän mittapuun mukaan en ole tehnyt eläessäni yhtään taidetosta. Tai ehkä yhden orastavan maalauksen, joka näkyi kympin uutisissa jossa kertoiltiin Art of Baswaren näyttelyluokasta.

Kunnon kahvipöytäfilosofistina ajatus harhailee kuitenkin ikuiseen miksi-mietintään. Miksi minä siitä loukkaannun, onko minulla kenties jotain menetettävää? Ja yhtäkkiä minusta alkoi tuntua että ei se välttämättä olekaan ihan huono ajatus tehdä tuommoisia pohdiskeluja. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, sanotaan. Ensin tietysti ajattelin että ei ole ns. hyvää tai huonoa taidetta vaan eri tapoja ilmaista asioita. Tai että henkisellä pääomalle ei voi asettaa arvoa, edes siinä mielessä onko se kriteerit täyttävää tai ei. Sillä tietäähän kaikki sen, että vaikka tämä ei nyt uppoaisi minuun, se voi hyvin säväyttää jotakuta toista. Tai että kuka on tarpeeksi viksu osatakseen sanoa että mikä on taidetta, ja mikä ei? Tuo on se klassikko. Siihen kaikki argumentointi saadaan pysähtymään viimeistäänkin. Opittuja, taidekouluissa iskostettuja ajatuksia kaikki. Taideopinnot aloittaessanihan olin taidehistorian opettajani (Mikko Snellmanin) mielestä hyvin rajoittuneen taidekuvani ja kärkkäiden mielipiteideni ansiosta  nihilistinen ja kirjoitusasuni fantasmagorinen ja ärsyttävä. Vuodet ovat teheet tehtävänsä ja minut on opetettu näkemään taidetta pienissä kivissäkin. Tai vaikka hevosen kakassa, jota usein pidin tunneilla metaforana: Jos hevonen paskoo ja joku vie sen kakan galleriaan, ei se siitä kakankerääjästä mitään taiteilijaa tee, vaan hevosesta. Ja paska on aina paskaa, taide on aina taidetta eikä kaikesta tarvitse taidetta yrittää väkipakolla tehdä. Taide taiteena. Paska paskana.  No mikäs siinä. Tulihan sekin päivä eteen kun erään opettajani teoksesta oli taide-lehdessä kuva: ope oli gallerian nurkassa ilkitten mulkitten ja kakkasi lasikulhoon. Naurettiin itsemme aivan tärviölle. Olisi ehkä ollut siinä kohtaa kriteerin paikka. Kritiikin paikka se oli ainakin, mutta voiko se kritiikki aina jättää oven kakan taiteistumiselle avoimeksi? Mutta on sitä tullut itsekin joskus ajatelleeksi, että joku raja, oikeesti, silläkin että mitä voi taiteeksi sanoa.

Mitä sitten karsitaan tai on tarvetta karsia tai miksi on edes tarvetta karsia, eikö taiteen voisi antaa rehottaa?

No ajatellaan sitä rehotusmetaforaa. Otapa esimerkiksi pelto, jossa on hirrrrveästi kaikenlaista kukkaa ja rikkaruohoa. Useimmat varmaan menisivät pellolle ihastelemaan niitä kauniita kukkasia (=Edelfelttiä tms ylevää), ja harmittelisivat kun on niin paljon niitä rikkaruohoja (=modernistista rappiotaidetta). Kun taas jotkut pitäisivät pelkästään niitä rujoja rikkaruohoja katsomisen arvoisina, siinä vasta jotain jota ei voi hallita. Jotkut arvostavat eniten sitä koko tapahtumaa jossa rikkaruohot valtaavat kukkakedon, se vasta puhuttelee, siinä on sisältöä. Viis kukkasten kauneudesta tai muusta höpönhöpöstä, tärkeintä on kirjoittaa tutkielma siitä miten rikkaruohojen leviäminen vaikuttaa meihin ihmisinä, kauneus ei ole taiteen perusolemus. Joku tahtoo toiselle rannalle ja toinen tahtoo siksi lautturiksi. Selvää pässinlihaa. Tai ei kaikille. Joitain haittaa se, että ei tiedä mikä niistä nyt sitten on kukka ja mikä rikkaruoho, ja nolottaa jos poimiikin maljakkoonsa juolaheinää ruusujen sijasta kun ei hallitse tuota lajitunnistusta. Kysehän ei ole siitä että tykkäsikö oikeasti niistä juolaheinistä. Kyse on siitä, että kukkakedolla tulee poimia kukkasia, ei heinää, ettei naapuri naura. Aihetta tuli jo sivuttua pari kirjoitusta sitten.

"Taidemaailma" ei ehkä ole joko tai, kukkaa tai rikkaruohoa, vaan sitä jälkimmäistä. Moninaisuus on rikkaus, kun taas tavan taiteenkuluttaja kaipaa yksinkertaistamista. No, nyt jos lähdetään asettamaan kriteeristöä, niin kumman näkökannasta se tehdään? Aletaanko tässä nyt karsimaan oikeasti niitä kukkatauluja, tehdäänkö toritaiteesta lopullisesti epätaidetta? Vai alkaako tästä nyt persu-henkinen kansallisidentiteettiä kasvattavan taiteen suosinta ja kaikki vähänkin abstrakti poistetaan taiteen kirjoista.

Enpä usko että niin, vaan katse takaisin omaan napaan: Kohahdutti tuo uutinen itseänikin mutta juuri siksi, että pelkäsin tietty heti ensimmäisenä että nyt taiteeni sitten hyllytetään lopullisesti. En voi kiistää. Se oli ajatukseni takana. Se, että maalailen tuolla, vaikka minkälaisella tunteen palolla, mutta jos työni eivät kohtaa kauhean usein yleisöä tai kukaan ei niitä halua itselleen, onko se nyt kummoistakaan taidetta. Tuleeko siitä kriteeri? Lakkaako taiteeni olemasta? Onko se vain minulle? Jos näin on, niin kuinka monta kertaa taidetta pitää esitellä että siitä tulee taidetta, ja monenko sitä pitää nähdä? Tähän vastaus ja mieluiten heti. Olen varmahko että siitä lähdetään.

Joten kriteeriä tänne. Tiedän sitten että mihin pyrkiä, jotta ei tarvitse alati tuntea huonoa omaatuntoa siitä että toiminko nyt taiteilijana sinnepäinkään. Haluan vastauksia! Sitä tietysti tässä taiteilijat kautta suomen pelkää, että viedäänkö tässä nyt leipä pöydästä jos oma työskentely lasketaankin yhtäkkiä harrastelijamaiseksi touhuamiseksi. Eikä jännittäisi enää niin kovasti näyttelyarvostelun lukeminen. Voisi aina vedota siihen että kyllä teokseni kohtaavat kriteeristöt, kriitikko ei niitä vaan hönönä tunne.

Epätaiteeksi leimaaminen tuskin tekee hallaa varsinaisesti. Se saattaa jopa nostaa sen taiteen iskevyyttä. Tämä on nyt sitten sitä "kiellettyä" taidetta ja sen tekijöistä trendikkäitä anarkisteja. Sitten tietysti aletaan vinkumaan että näiden taiteilijoiden töitä ei tulisi verovaroin tukea, mutta niinhän sitä vingutaan jo valmiiksi kaikesta tuesta joka ei kilahda omaan taskuun. Mikäs se olikaan se hassu juttu jossain, jossa kirjoitettiin että taiteilijoiden tulisi olla näkyvämmin netissä, kun kerran taide on niin verovaroin tuettuakin? Niitä tukia odotellessa, koska oon jo netissä.

Ei ole muuten vielä myönteistä apurahapäätöstä tullut. Tulee varmaan ihan just huomenna. Tosin nekään ei ole verovaroja :(

Taiteenpolttoperformanssi

Olisi ollut hauskaa seurata tätä tapahtumaa: Taiteilija polttaa teoksensa kalasatamassa: "Tämä on protesti". Tai olisiko sittenkään? Vähän kyllä hauskuuttaa, mutta toisaalta tekee mieli läppäistä käsi otsaan ja todeta että ei tätä tämmöstä taas.

Vaikka onhan se toki komiampi tapa hävittää kaikki vanhat paskat maalauksensa tilaongelmat ratkaistaakseen kuin se, että kaikessa hiljaisuudessa hävittää ne teokset jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Suurella sielulla (ehkä) tehtyjä, jonkun gallerian seinällä (ehkä) olleita teoksia, joihin on piilotettu pyhä toive myynnistä ja työskentelyn jatkuvuudesta, mutta sanottu kuitenkin muille että "ei se myynti oo pääasia". Hiljaa hävittäminen on noloa. Komiasti kokolla polttaminen on protesti.

Sellanen 98% maalaamistani kikkareista on vieläkin omassa omistuksessani. Suoritan tuota hiljaista protestia aina aika-ajoin, heittämällä roskiin maalauksen, säästän toki kiilapuut. Pingotan päälle uuden kankaan. Surullista siinä on se, että kerran tosissani uskoin niihin maalauksiin. Se usko karisee kun ne ei kelpaa kenellekään. Mutta en minä siitä taidemaailmaa syytä. Kyllä ne duunit olisivat olleet aivan yhtä paskoja vaikka olisinkin saanut jonkun hyväveli-apurahan niiden vääntämiseen. En siis syytä taidemaailmaa.

Kyllä taiteilijan jos jonkun tulisi arvostaa omaa työskentelyään, kehitystään ja prosessiaan. Jos itse ei sitä arvosta, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Kyllä se töiden roskiin heittäminen tai kokolla polttaminen kertoo siitä jotakin.

Onko nuorilla taiteilijoilla liian kiire? Kuitenkin laskisin 38-vuotiaan vielä kutakuinkin nuorehkoksi taiteilijana. Itsesä nyt puhumattakaan, olen 30. Kuinka monta uskottavaa maalauksta olisin edes ehtinyt vielä maalaamaan? Saatika apurahoittamisen arvoista kokonaisuutta? Tai jos se ei ole uran pituudesta kiinni, niin ehkä ideani ei vaan ole niin kiinnostavia?

Taiteilija sanoo:

Kun ottaa huomioon sen järjettömän kuvien tulvan mitä tuotetaan, tämä rovio saakoon miettimään, miksi tehdään taidetta ja mikä yhteys ja arvo sillä on enää ympäröivässä yhteiskunnassa, toteaa Neva.

Mielestäni Nevan tulisi itse miettiä tuohon kysymykseen vastausta. Omia kikkareitaanhan hän polttaa.  Miksi tehdä taidetta jos omakaan arvostus työskentelyään kohtaan ei ole sillä tasolla että duuneja kannattaisi säilyttää?
Samaa kysyn itseltäni kun irrottelen maalauksia kiilapuista. Mutta se on minun ja taiteeni välinen ongelma, ei minun ja taidemaailman. Hävitän ne hiljaa ja salassa, häntä koipien välissä, enkä minä muita häpeästäni syyttele.

Kyllähän se tietysti kenkuttaa, jos ei koskaan saa apurahaa. Mutta miksi apurahoittaa taiteilijaa jonka itsensäkin mielestä ne rojut vois panna paskaksi ja palamaan. Siinä haisee itsekunnioituksen puute. Ehkä se on syynä siihen miksi allekirjoittanut ja taiteilija Neva ei olla päästy sisälle kuuluisaan hyvävelikerhoon.

Taitelijan tarkoituksena on sytyttää keskustelua taidekentän tilasta ja sen arvoista. Mitkä ovat laatukriteerit ja kuka ne määrittelee? Kuka saa päättää?

Näköjään taiteilija itse:

– Tyypillistä tälle ajalle on tuottaa taidetta, joka näyttää hyvältä, mutta ei ole sitä. Lähes mikä tahansa keinotekoinen paska pääsee läpi taidemaailmassa.

Viestin otsikko

Selvitty hengissä Helsingistä. Se on kyllä karmaiseva paikka ajaa. Lisäjännityksenä vielä peräkärry. Perille kuitenkin selvittiin, maalaus on nyt Sanomatalolla ja huomenna on The Art of Baswaren avajaiset, jossa julkistetaan voittajan lisäksi ne taiteilijat joilta lunastetaan teokset. Haluaisin tietysti paikalle, mutta hiukan intoa laimentaa aivan JÄRKYTTÄVÄN suolaiset junalippuhinnat: en kertakaikkiaan ymmärrä mitä järkeä on niin korkeissa joukkoliikenteen lippujen hinnoissa, että on halvempaa matkustaa omalla autolla! Junalla olisi helpompaa ja ilmastoystävällisempää, mutta en sitten pitkin hampainkaan haluaisi tukea tuollaista riistohinnoittelua ostamalla junatikettiä. Yli 60 euroa meno-paluu, ja polttoaineisiin (peräkärryä vetäen) kului alle sen, joten ilman kärryä mentäisiin jo rutkasti halvemmalla. Haloo VR, eikö joukkoliikenteen tarkoitus olisi tarjota kaikille mahdollisuus matkustaa, ja vieläpä ekologisesti? Tämä ei paljoa kyllä houkuttele tuohon ekotekoon. Toki lippuhinnat on asetettu maksukyvyn mukaan, opiskelijat halvemmalla ja sitä rataa, mutta en kyllä koe lasta kotona hoitavana mitenkään kieriskeleväni rahoissa minäkään. Tuo hinta on täysin kohtuuton!

Jotain uutta mahdollista

Baswaren tuloksia odotellessa tässä nyt siis uusia pohjia vääntämässä. Taiteilijat 2012 näyttelyyn on haku, ja myöhemmin nuoret 2012, ja syksyllä on omakin näyttely tulossa. Pysyy siis toimessa.. :)

Nuori vihainen naistaiteilija

Saako vielä hetken olla vihainen? Tuo otsakkeen hieno lauseke on lainattu 90-luvun ilmiöstä nuori vihainen naismuusikko, vai oliko se rokkari. Jokatapauksessa. Nuoreksi vihaiseksi naissellaiseksi nimettiin jokainen naisartisti joka hiukankin korotti ääntään balladien äänimaisemasta forten suuntaan (ei nyt tällä kertaa viitaten tuhon mainioon tanssiravintolaan Turussa), ja automaattisesti hänestä tuli vihainen. Jopa Natalia Imbrugliasta, joka oli nössö.
Olen pannut merkille että blogin kävijämäärä saa huikean piikin - eli täällä siis toisin sanoen käy joku muukin kuin äitini ja kummitätini - silloin jos olen kirjoittanut jotain hivenen painokkaampaa. Tämä myös helposti kirvoittaa reaktioita yltiönegatiivisuudesta - muutama harmistunut sananen - no sehän vasta vihastuttaa, ja yllyttää hullua vielä hivenen enemmän. Enkä minä normaalisti ole edes vihainen ihminen. Itse pidän enemmän luonnehdinnasta tulisieluinen ;)

Vimeksi olin vihainen elitistisistä taiteilijoista, mutta haluaisin laajentaa vihastumiseni vielä kriitikoiden sekä kuraattoreiden suuntaan, taidehistorioitsijoista nyt puhumattakaan. Eli niistä jotka tekevät elämäntyökseen rajaviivojen vetelemistä - mikä on nyt taidetta tänään, mikä hyvää, mikä huonoa, ketä voi kutsua taiteilijaksi ja mikä on nykytaidetta (mitä väliä) ja niin edelleen. Suutuin erityisesti sanasta kuraattorinäyttely, ja ajatuksesta koota eri taiteilijoiden teoksia teemanäyttelyyn. Käyttää yksittäisiä teoksia kuvituksena jonkun henkilön keksimälle tarinalle ja tulkinnalle, joka saattaa olla hyvinkin kaukana tekijän omasta ajatusmaailmasta. Kävin itse muutaman kuraattorikurssin luennon ja feidasin, sillä se tuntui niin käsittämättömän teennäiseltä. En kertakaikkiaan näe taidetta niin. Mutta toisaalta, aseeton on taiteilija sen jälkeen kun teos lähtee maailmalle. Joka kirvoitti jatkoajatuksen siitä, että pitäisikö jättää teokset jatkossa signeeraamatta, jotta niitä ei voisi jäljittää takaisin minuun. Mutta se sitten taas... olisi ihan toisen kirjoituksen ja ajatuksen paikka. Eteenpäin.

Hiukan vihastuin lisää myös siitä kun luin taiteilijoiden blogeja ja nettisivuja, ja useampikin fiilistelee etsivänsä absoluuttista totuutta, puhtautta, rehellisyyttä, mitä milloinkin, ja hyljeksivänsä taiteessa sitä, tätä ja tota. Nyt olin jo hyyyvin vihainen. Ennen kaikkea - että pitää rakentaa oma taiteilijuutensa ensisijaisesti suhteessa muihin, ja toissijaisesti korostamalla itseään suhteessa muihin, koska niinhän siinä väistämättä käy kun sanotaan "en ainakaan.." "pidän luontaantyöntävänä.." "en arvosta..".
Aivan, vihastuessani muiden ajatuksista ja lausuessani sen julki lukeudun välittömästi myös yhdeksi niistä joita tässä kritisoin, ja se, siis se jos jokin, saa minut vihaiseksi. Eniten kuitenkin siitä, millaisiksi munapäiksi muuttuu taiteilija saatuaan näyttelyitä, palstamillimetrejä ja hiukan tuohta taskuun. Alkaa välitön tykittäminen muita taiteilijoita kohtaan ja vedetään piikkilankaa kilometritolkulla, kun kerrankin on siihen varaa. Ja sitten pitäisi taas olla suvaitsemassa suvaitsemattomuutta.

No, en minä kaikille kriitikoille ole vihainen. Usein näkee tosi hyviä kritiikkejä. Enkä tarkoita tällä positiivista kritiikkiä, vaan perusteltua ja rakentavaa kritiikkiä..

(sanoin tämän vain välttyäkseni kriitikoiden kollektiiviselta vihalta. Vitsi, vitsi!).

ps. minun suvaitsemattomuuttani ei tarvitse suvaita.
pps. hienoon munapää - vertauskuvaan inspiroiduin tarkastellessani blogiin johtaneita hakusanoja blogin tilastoista, ja tässä oli top3: munapää, käytin fiksatiivia ja olin raskaana, abstrakti taide huonompaa. Kiitos ja kumarrus.

Aatosten vuo

Missähän menee liian kirkkaan silmän raja? Jossain pitkällä takanapäin, se on selvä.. ;)
Pikkuhiljaa se löytää muotoaan. Haluan siitä ihan valokuvantarkan, joten riittää työtä.. silmäripsi ja verisuoni kerrallaan! Mutta ehkä jotain pientä himmausta täytyy nyt suorittaa..

Eilen kun ajelin illalla kotiin, tulin ajatelleeksi taiteilijan työn raskautta. Tai sitä, että siitä tulee itse tehneeksi raskasta: pitääkö kaikki aina tehdä vaikeamman kautta? Onko jokainen maalaus maalattava sydänverellä ja alati ponnisteltava ja suorastaan vellottava siinä kaikessa mistä kouristuksenomaisesti on tehtävä (jostain syystä - vailla mitään järkevää syytä - vaikka kyseinen kouristelu on toimeentulon kannalta hyvinkin kyseenalaistettavaa) kuvia. Luovuuksissa-blogista nappasi silmään äsken tämä lause:

Hyvää taidetta syntyy silloin kun taiteilija on hieman epävarmalla maaperällä ja joutuu uutta etsiessään etenemään omien rajojensa äärillä, hapuilemaan kohti lopputulosta ja on valmis kyseenalaistamaan tällä matkalla tarvittaessa kaikki omat ratkaisunsa ja aiemmat kokemuksensa. Tämä on vapaata taidetta.

Eipähän! Olen hyvinkin tuttu tämänkaltaisen työskentelyn kautta, mutta vapaata se ei ole. Se kylläkin muodostaa 95% kaikesta työskentelystä ja johtaa uusiin oivalluksiin, mutta se matka määränpäähän ei välttämättä vielä ole hyvää taidetta. Se muuttuu hyväksi kun työskentely vapautuu. Vapaa taide astuu kuvaan vasta sitten, kun tulee kaiken hapuilun keskellä törmänneeksi valokatkaisijaan ja kaikki onkin (hetken) kirkastakin kirkkaampaa - näin tämä pitää tehdä. Ja sitten tehdään, kunnes siitä lampusta palaa valo, ja aloitetaan hapuilu alusta. Esimerkiksi vaikka näyttelyn jälkeen, alkaa uusi sykli. blogissa jatketaan:

Kun sitten näin syntynyt teos toistetaan ja ryhdytään tekemään vastaavanlaisia markkinoiden tarpeisiin, niin silloin liikutaan pikkuhiljaa kohti käsityöläisyyttä. Taiteen uniikkius vähenee, taiteilijan ideat muistuttavat toisiaan ja seuraavaksi ollaan tilanteessa jossa taiteilija vääntää samaa latomaisemaa kuin puukontekijä tuotettaan.

Tässä hämmennys. Haluaisin nähdä sen taiteilijan, joka taiteellisesti valaistuttuaan Ei toistaisi syntynyttä teosta. En nyt tarkoita mitään piiruntarkkaa kuvan kopioimista, vaan kyllä sitä samaa settiä tehdään luomishuumassa uudestaan ja uudestaan. Syntyy Kokonaisuus. Se viedään Näyttelyyn. Ne halutaan myydä, vaikka sitä ei uskalleta sanoa ääneen, ettei vaan muutu kuvataiteilijasta käsityöläiseksi ja kauheeksi kaupalliseksi tyrkyksi.
Ero lienee siinä että kuinka pitkään ja kuinka samoin attribuutein sitä teosta toistetaan mutta toisto - ja tunnistettavuus - tyyli - itse ainakin pidän niitä positiivisina piirteinä, enkä uniikkiuden vähenemisenä. Tietyissä rajoissa, luonnollisesti. Vapaa taiteilijuus on minulle kyllä ihan jotain muuta kuin pyörän uudelleen keksiminen jokaisen maalauskankaan äärellä.

Itse tässä totesin olevani vapautuneempi työskentelyni kanssa mitä koskaan, sillä koin oman hetkellisen valaistumiseni juuri äskettäin. Aion ainakin toistella tätä mikä nyt tuntuu kevyeltä ja helpolta, enkä pitää sitä miinuksena työlleni että en kieriskele lattialla luomisen tuskassa kun en viitsi samaa settiä uudelleen vääntää. Toki vaikka työskentely soljuu, tulee silti tehtyä sitä kyseenalaistamista. Mutta karsastan tätä perimmäistä ajatusta noissa lainauksissa. Esimerkkinä viittaan suureen suosikkiini Kuutti Lavoseen, joka työt ovat varsin tunnistettavia saman ajatuksen toistuessa (erinomaisesta) kuvasta toiseen.

Ymmärrän kyllä sen perimmäisen pointin tuossa tekstissä, että pitäisi olla muuntautumiskykyinen ja tuore ja antaa palaa eikä muuttua taulukoneeksi joka tekee saman kuvan sadasti ja jada jada jada. Mutta itse koen vaikeaksi löytää rajapintoja siitä mielipiteestä. Eikö taiteilija voisi pitää oman tonttinsa, eikä huudella vieraisiin pöytiin; korostaa että mun tapa on parempi kuin sinun ällöttävä kaupallinen tapasi.
Monet taiteilijat (minäkin) ostaa (rahoittaa) "vapaan taiteilijuutensa" (eli ei-kaupallisuutensa ja sen Oikean Taiteensa) opettamalla ja tekemällä "pikkupaskoja" joita sitten muiden katseilta piilossa kaupitellaan mummukoille. Se on paljon nolompaa kuin rehellinen latojen maalaaminen (joskin opettaminen on kivaa), jos se kerta on se oma juttu ja se kannattaa, sillä ensinnä mainittu on piiloteltua perseen myymistä ja jälkimmäinen rehellistä kylätaiteilijan elämää. Ja mikäs sen sympaattisempaa kuin karvainen vatsakas partaansa myhäilevä Taiteilija joka maalitahrat ahavoituneella naamalla laulaa kesäiltaan kulkurin valssia rantaravintolan terassilla, kylänmiesten (ja erityisesti naisten) ympäröimänä, punkkulasi kädessä, tärpätiltä haisten, korostaen ja alleviivaten perus taiteilijamyyttiä ja imagoa. Lähipizzerian pate tulee juhlitun taiteilijan luokse, ehdottaa seinämaalauksen tekemistä ulkoterassin seinään, ja taiteilija pienessä pilsnerissä, siltä seisomalta, vaappuu suttaamaan ladonkuvan kyseiseen seinämään, ja satalappuset vaihtava omistajaa, selkiä taputellaan kuin käteisen saunailloissa konsanaan. Naapuriravintolan nurkkapöydässä istuvat vapaat taiteilijat apuraha-anomukset käsissään, vihaisesti mulkoillen tanssivaa ja laulavaa latotaiteilijaa, joka sutii noita syntisiä paskoja rahan vuoksi (ja näyttää vielä nauttivan siitä), ja tuostakin maalauksesta olisi pitänyt järjestää teoskilpailu, notta, ja pimeenä sai rahatkin. Arvon Vapaat Taiteilijat rahoittavat opetustöillään, salaisilla pikkupaskoillaan ja (mahdollisilla) apurahoillaan vernissaget jos on ehtinyt muilta töiltään maalaamaan, ja rinta rottingilla kollegojensa kanssa sitten osoittelevat sormella latotaiteilijoita - miksi? Oi millä lailla he olivatkaan nyt muita parempia? Olen itse melko varma siitä että kaikki mahtuu tänne maalaamaan. Ja kukin tavallaan. Ihmettelen kyllä välillä, miksi jaksaa ruikuttaa kaupallisista taiteilijoista. Eikö siinäkin piile vapauden siemen. Sitäpaitsi: ei tartte kattoo jos ei diggaa. Ja totuus on että suuri osa kansasta diggaa. Ja sehän se vapaata taiteilijaa vituttaa.

Hyvää tuulta ja katkeraa tilitystä

Jälleen hyviä uutisia, mitä helvettiä! Olen nyt lopultakin saanut paperit käteen taideakatemiasta. Juhlan kunniaksi sain näyttelyajan Poriginalista vuodenvaihteeseen. Jei! Kunnon pessimistinä olenkin nyt asemissa odottelemassa, että milloin taivas tipahtaa niskaan, koska jossain vaiheessa se karman pyörä pyörähtää. Osaiskin nauttia siitä että täällä sitä viiletetään pilvissä, mutta ei: realisti tietää, että seuraavaksi suunta on alaviistoon. Joten valmiiksi pitelen hatusta kiinni ja silmiäkin vähän ummessa, mahanpohjasta jo kouristaa.

No, jotta kaikki ei olisi vallan vain ihanaa, niin on tässä jotain jurputettavaakin! Nimittäin lausunto päättötyönäyttelystä, arvostelijoina Riikka Niemelä ja Markus Kåhre. Sen itse kritiikin jälkeen avauduinkin täällä blogissa siitä miten turhauttava kyseinen toimitus oli, joten ei ollut mikään yllätys kun luin tuon lausunnon ja sen perässä komeilevan arvosanan. Kolmonen. Kolmonen! Pitäkää kuule kolmosenne, mie paskat nakkaan. Tai en kyllä nakkaa. Vituttaa.

On hieman flunssainen olo, eikä ole vielä oikein mitään kirkasta ajatusta miten lähtisin maalausta jatkamaan, joten otetaanpa mukava asento sohvalla ja aletaan käymään tätä lausuntoa läpi vaihe vaiheelta, ai että, kyllä on kivaa! No niin:

Turun taideakatemian kuvataiteen koulutusohjelmasta valmistuvan Maria Liitolan päättötyönäyttely on taiteellinen kommentti muotokuvatradition koventioista.

Ai oli vai? No kai se vähän kosketti muotokuvan traditiota koska kyseessä oli sarja muotokuvia, mutta ei se kyllä ollut taiteellinen kommentti mistään tai mihinkään. No mutta nimi meni sentään oikein.

Se pohtii esittävyyttä kyseenalaistamalla muotokuvaan perinteisesti kytkettyjä oletuksia muun muassa näköisyydestä tai kuvauskohteen olemuksen tallentamisesta.

 Joo tää meni ihan oikein - ja tästä tuli se epämuotokuva-sanan merkityskin.

Liitolan "epämuotokuvilta" puuttuu usein myös referentti, kuvattu malli. Muotokuvamaisuutta horjutetaan myös teosnimin.

 Mitä mitä - eikä puutu? Sarjassa taisi olla yksi vaiko kaksi pientä naamaa, joilla ei ollut mallia.

Näyttelyn nimi Epämuotokuvia on silti harhaanjohtava. Liitolan teokset asettuvat tukevasti muotokuvatraditioon.

 Ai? Nyt minulle tuli harhaanjohdettu olo. Tietty ne asettuu muotokuvatraditioon. Nehän olivat muotokuvia. Muotokuvia, joissa näköisyys on enemmän syrämmen kuin peilin asia. Siitä se sana "epä". Mikä tässä nyt johti harhaan, hä?

Positiivista on myös, etteivät teokset tunnu valokuvasta maalatuilta, mikä kertoo tekijän valmiudesta hallita kuvaa.

 Jaa. No ne kyllä on valokuvasta maalattuja, eikä minusta siinä ole mitään miinusta, että se näkyisikin töissä. Päin vastoin minusta se on jopa positiivinen asia, että valokuvan olemus näkyy siinä työssä, jos se on kerta olennainen osa prosessia. Mutta repesin heti tuossa alussa: "positiivista on myös". Miten niin myös? Tämä taisi nimittäin olla se ainut positiivinen asia tässä lausunnossa. Tai en oikeastaan tiedä, että oliko tuokaan lopulta niin positiivinen kommentti.

 Näyttelyn nimi implikoi myös taiteen historiassa keskeisen muodon - käsitteen, jonka tarjoamia mahdollisuuksia Liitola ei esittämässään kokonaisuudessa kuitenkaan liiemmin hyödynnä, vaikkakin irrottautuu jonkin verran esittävyydestä.

Okei! No nyt tarvitaan sivistyssanakirjaa.

implikoida ilmaista julki lausumatta, olettaa ymmärretyksi; antaa peruste loogisesti päätellä jotain ¶ Logiikassa "A implikoi B:n" sisältää sen, että A:sta loogisesti seuraa B.

Noniin, eli toisin sanoen Näyttelyn nimi antaa ymmärtää että duuneissa käsiteltäisiin paljon rajummin traditiosta poikkeavaa muotokieltä muotokuvassa. Jotain epämuotoa tapahtuu, mutta ei tarpeeksi. Tästä puhuttiinkin siellä kritiikissä, ja totesin, että pystyn liikkumaan vaan omien rajojeni sisällä ja poikkeamaan niistä vain tietyissä määrin. Mulle ja mun ilmaisulle tää on suurta irrottautumista. No mutta tää on ihan jees. En voi muuta olettaa kuin sen, että katsojan perspektiivi on koko taidekenttä, eikä vain mun kenttä. Sille aseteltuna tää on ihan niin kuin tuossa seisoo.

Akryylillä ja hiilellä toteutetut teokset ovat maalauksen erikoistumisalan valinneelle Liitolalle myös metodinen irtiotto. Teokset tuntuvat hengittävän ja vaikuttavat vieneen tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin.

Akryylillä, hiilellä ja MUSTEELLA! Hei, hiukan keskittymistä, kiitos. No mutta joo, oli irtiotto, jos se lasetaan irtiotoksi että on pari vuotta ennen näitä duuneja jo vetänyt akryylillä ja sitä ennen öljyllä. Juu, minustakin ne hengittää. Ihan jees. Mutta millä perusteella tässä oletetaan että ne ovat vieneet tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin? Siis tottahan se on ja onhan ne! Mutta vaikuttaa vain paksulta pajunköydeltä, kun arvostelijoilla ei ole oikeasti mitään hajua mun kehityksestä what so ever. Mutta perustuuko tämä olettama siihen, että olen lähiaikoina (viimeiset kaks vai kolme vuotta) maalannut tavoistani poiketen pelkällä akryylillä. Rohkea olettama jokatapauksessa siis.

Liitolan päättötyönäyttely on uskottava kokonaisuus.

Kiitti hei!

Se vaikuttaa kuitenkin keskittyvän pitkälti tekijän omaan työprosessiin, joka ei avaudu katsojalle pelkästään teosten pohjalta.

ARGH! Nyt päästään asiaan. Siis kenen taiteilijan duunit EI keskity pitkälti tekijän omaan työprosessiin? Miten ihmeessä siitä prosessista pääsee kiemurtelemaan irti? No joo siis! Pääsee siitä. Esim siten että suunnittelee teoksen ja toteuttaa sen ulkoisella työvoimalla. Jos se lopputulos ratkaisee, ei se matka perille. En voisi mitenkään olla enempää eri linjoilla. Se prosessi synnyttää sen teoksen. Se sitten välittyy siinä tai sitten ei, mutta koska itse katson teoksia aina prosessilasit päässä, on vaikea ymmärtää että millä laseilla taistelupari Kåhre & Niemelä teoksia katsoo. Itse näen prosessin kerroksissa. Kynän jäljessä. Pensselin liikkeessä. Kaikessa mitä on kätketty ja mitä on paljastettu. Kuvassa, sen välittämässä fiiliksessä, käden rytmin vaihtelussa. Duunini ovat herkkiä ja hienovaraisia yleisilmeeltään. Se, että kaikkea ei tee rajusti ja radikaalisti tai alleviivaavan kertovasti, ei tarkoita sitä, että se ei ole näkyvillä. Jos ei ole herkkyyttä etsiä, niin ei kannata laittaa sitä omaa katsomisen haluttomuutta toisten niskoille. Johan Kåhre siellä kritiikissä totesikin, että ei lue näyttelyissä sitä paperia, vaan teosten on välityttävä hänelle ilmankin sitä. Usein toimin itsekin niin, mutta jos itse en näe sitä vaivaa että perehdyn teokseen jos se ei selittämättä mulle aukea, niin hölmöläinen olisin, jos osoittaisin sormella taiteilijaa enkä itseäni. Kyseisellä sedällä oli selkeä tarve myös lentää perseelleen uutuuden hämmästyksestä jokaisessa näyttelyssä mitä menee katsomaan. Täytyy järisyttää. Siihen hän eittämättä omalla tuotannollaan pyrkii. Mutta kuulkaas. Ei voi arvostella puudelia seefferin kriteereillä. Puhutaan eri konteksteista.

Teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi.

Ahahaa!! Sokeri on aina pohjalla, ja tämäkin namulapa oli säästetty kaiken nitovaksi loppukaneetiksi.  Joo! Se mikä siinä kritiikissä minua eniten jäi painamaan oli se, että sain kaiken aikaa hokea ja jankuttaa siitä, että termit, viestit ja kommentit ovat minulle toissijaisia. Olen maalari, joka maalaa, elää kokee prosessia ja vie lopputuloksensa esille jonnekin jossa toivottavasti joku toinenkin voi elää kokea niitä maalauksia. That's it! Jätän areenan vapaaksi niille muille jotka haluavat kommentoida ja ottaa kantaa. Siitä huolimatta kritiikissä ei pureuduttu yhteenkään maalaukseen. Seistiin siellä galleriassa jankuttamassa tuosta "epämuotokuvia" - termistä. On sitten toinen juttu jos duunit ei vaan maistuneet, eikä siinä mitään ei se mua stressaa, mutta se että tartutaan sitten johonkin epäolennaiseen -- ja vaikka se arvostelijoille tuntuikin olennaiselta, niin minulle se ei sitä ollut -- en kokenut lopulta saaneeni siitä sekavasta tilanteesta yhtään mitään irti. Sen sijaan asetuin puolustusasemiin ja olin vihainen. Ei mitenkään epätyypillistä minulta kylläkään. Mutta: jos niistä maalauksista ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi siinä kritiikissä, miten voi olla, että tässä paperissa lukee nyt, että teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi. Selkeästi ei ollut joo painunut mieleen, jos ei oltu viitsitty paneutua edes teosten tekotapaan. Tai jos työprosessi ei näy, no ei varmaan, jos ei katso niitä teoksia edes sen vertaa, että tietäisi millä ne on maalattu. Niin millä perusteella sitten arvioidaan sitä taiteellista antia? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten sitä antia voisi työstää pidemmälle? Tuo on se keskustelu, jonka perään yritin huutaa siellä kritiikissä, ja jonka sijasta sain täyslaidallisen MUTKU PITÄÄ KOMMENTOIDA TAIDEMAAILMAA - paskaa. Kommentoikaa käteenne. En ole poliitikko, en yhteiskuntakriitikko muuta kuin omalla yksityisellä tahollani, enkä ole muuttamassa maailmaa - korkeintaan jonkun kotitalouden sisällä, jonne ehkä tehdään teoshankinta, joka ehkä olisi minun teokseni. Minua raivostuttaa tulla arvostelluksi kentällä jolla en seiso, eikä sitä uskota eikä kuunnella, vaikka löisi jalkaa maahan ja nyrkkiä pöytään. Siksi sylettää lukea tuo rivi tuossa viimeisenä. Se hienoinen viittaus että joo teoksilla voi muuten olla taiteellinen antikin, mutta ei siitä sen enempää koska aihe ei ole taidepoliittisesti kiinnostava, niin mitäs sitä perustelemaan. Mikäs sen hienompaa, kuin perustelematon mielipide?

Aamulehti WTF!

Norjan tapahtumat saa vatsalaukun vetäytymään umpisolmuun. Koko asiaa on vaikea käsittää ja tekijää mahdotonta ymmärtää - oikeastaan ymmärtämisen yrittäminenkin on jo mahdotonta. Eikä se ole edes tarpeellista. On toki hyvästä yrittää ymmärtää erilaisia näkökantoja, mutta lähes sadan ihmisen joukkomurha on asia, jonka motiiveja ja lähtökohtia on turha yrittää ymmärtää. Ovat ne mitä tahansa, ne ovat väärin. Tarkoitus ei mielestäni pyhitä keinoja missään tapauksessa, sen kummemmin terroriteossa kuin sodassakaan.

Mutta Aamulehtipä tarjosi ymmärrystä teolle varsin isolla kädellä. Eikä pelkästään tälle teolle, vaan tulipa samaan nippuun kietaistua myös suomalaiset kouluammuskelijatkin. Yksinkertaisesti aamulehti toteaa: syy moiseen väkivallantekoon löytyy seksin puutteesta (joka artikkelissa rinnastetaan rakkauden puuttumiseen). Tai kuten myös ilmaistu: tytön puutteesta. Ilmeisesti artikkelin kirjoittajan mielestä pahakin mielenterveydellinen ongelma (josta tekijän täytyy kärsiä ajautuakseen tekemään tällaisia tekoja) parantuu, tai estyy syntymästä, jos vaan kaikki naiset ottaisivat asiakseen mennä tarjoamaan itseään kaikille syrjäytyneen oloisille miehille mitä vastaan sattuu taapertamaan.

Näkemys on aivan käsittämätön. Mitään terroritekoja ei kuulemma koskaan olisi tapahtunut, jos joku olisi heltynyt antamaan miesparoille vähän pimpsaa. Voisiko kuitenkin olla mahdollista että naisen puute johtuisi psyykeen ongelmasta, eikä päinvastoin? Jos tämä julkea pihtaaminen ei olisikaan syynä miesparkojen yhteiskunnasta syrjäytymiseen? Oli miten oli, niin mitenkään panemisella ei paranneta klikkiä jonkun päässä joka pistää teurastamaan lähes sata ihmistä.

Aamulehden Markus Määttäsen villit, täysin vailla tutkimuksellista todenperää olevat heitot, ovat kuvottavaa luettavaa juuri tapahtuneen massamurhan jälkimainingeissa. Eikö nyt viimeistäänkin olisi aika kiinnittää huomiota erilaisuuden vihaan sen sijaan että yritettäisiin perustella asioita ties millä hutulla? Puhua suvaitsevaisuuden puolesta? Tunnustaa, että ihan omassa yhteiskunnassa ja sen sisällä tapahtuvissa asioissa ja aatteissa on jotain mätää? Kaikkeista paksuinta mitä tämän tragedian jälkeen jostain kuulin oli se, että heti alkuunsa epäiltiin iskun olevan taas jonkun islaminmuslimin etelän hetelmän tekemä, jotka tulee tänne ja valtaa meitin maan, pakottaa kulkemaan burkhassa ja kumartamaan mekkaan. Kun tekijäksi osoittautuikin ihan perus pohjoismaalainen veijari joka kaikessa mielenvikaisuudessaan päätyi lahtaamaan omiaan saadakseen mielipiteensä julki, ollaan taas osoittelemassa maahanmuuttajia ja muita uskontokuntia. Jos NE eivät tunkisi tänne MEIDÄN maille kulttuurinsa kanssa, ei olisi vihaa, ei väkivallantekoja. NE aiheuttivat tämänkin onnettomuuden. Ei me, ei meidän yhteiskunta ja siinä pesivä suvaitsemattomuus.
Niinpä.

Tämä aamulehden huttu on lyhytnäköisyydessään vähintäänkin yhtä yrjöttävää luettavaa. Heitetään tähän nyt pari loistavaa sitaattia:

Mikä on paras nuorelle miehellä sopiva neuvo elämää varten? Sen kertoo Alan Arkinin näyttelemä isoisä ahdistuneelle pojanpojalleen Little Miss Sunshine -elokuvassa: ”Nai montaa naista, poika, ei vain yhtä, vaan monia.” Ohje on härski vain, jos sen sellaiseksi haluaa ymmärtää.

Näin! Tällä tapaa vältyt kasvamasta massamurhaajaksi, ja samalla saa jotain jolla rehvastella saunailloissa!

Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa.

Prostituutio tulisi näinollen kyllä laillistaa, tai suorastaan pakollistaa! Työttömät työllistyisivät ja ihmishenkiä säästyisi!

Yksikin todellinen tyttöystävä olisi ihan vain olemalla voinut estää Auvisen, Saaren tai nyt joukkomurhaajaksi epäillyn Breivikin teot. Nuorilla miehillä olisi silloin ollut yksinkertaisesti parempaa tekemistä kuin murhafantasioiden toteuttaminen.

Tuntekaa pistot sydämissänne, senkin nihkeät pihtarit! Sietäisitte saada syytteen heitteellejätöstä! Teidän vika!

Lopuksi ei voi muuta kuin esittää vetoomuksen kaikille nuorille naisille: menkää puhumaan ja tekemään tuttavuutta ujojen, syrjään vetäytyvien hiljaisten nuorten miesten kanssa. Se pelastaa heidät, ja joissain tapauksissa myös kymmeniä muita.

VASTUU ON JOKAISEN MEIDÄN! Nyt talkoisiin kaikki naiset! Suomi on syrjäytyneitä yksinäisiä nuoria miehiä pullollaan, ja jokaisessa heissä piilee potentiaalinen massamurhaaja. Jokainen kantakoon kortensa kekoon!

Aamulehden kolumni


Muusikko Tommy Lindgrenin palaute lehden artikkelista