Feilaamisesta

Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks. tämä, tämä ja tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä. 

 Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla. 

 Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi. 

Nyt tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta. Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa, ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia, tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei pudotessaan päästä pensselinvarresta irti. 

Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija. 

Paska taiteilija palmun alla

No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa. 

 Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu. 

Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.

Taas mieleni pahoitin

 

Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?

Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.

Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.

Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan? 

Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman  näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"

Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?

Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.

Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.

Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?

En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.

Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.

Kuinka essee kirjoitetaan (ja syödään lääkkeet)

Olen odottanut opinnoista ehkä eniten tätä taideteoria-puolta. Siihen syttyminen otti itselle kauan aikaa prosessi oli tuskallinen, mutta leimahduksen jälkeen ei siitä sitten tarpeeksi saisikaan. Ongelmaksi tässä teoreettisessa rakkaudessani kävi kuitenkin ADHD. Opiskelin taidehistoriaa 9 vuotta, enkä muista siitä mitään, vaikka kuinka lämpesinkin teksteille ja tutkimuksille. Syynä se, että adhd:n kylkiäisenä sain myös kielellisen kehityshäiriön. Käytännössä se esiintyy niin, että jos en kykene muodostamaan lukemastani/kuulemastani visuaalista kuvaa, en muista lukemastani mitään. Nimien kanssa varsinkin olen hyvin heikoilla. Ja kun lääkitystä ei ollut, enkä ollut kartalla tästä asiasta, en osannut siihen myöskään reagoida ja tehostaa oppimistapojani.

Nyt koitan mennä fiksumman kautta. Kun tässäkin nyt tehtävänä on lukea parit tekstit ja kirjoittaa niistä essee, niin aloitan kirjoittamalla artikkelit ensin auki. Eli luen sivu sivulta, ja tiivistän olennaiset ja hahmotan mielessäni kuvallista kertomusta tekstistä. Jutun ollen välillä hyvin abstraktia ja taidesanastotulvan äärellä hahmotus on vaikeaa, on tekstin perkaaminen hyvin hidasta. Käytännössä googletan auki joka sanan, enkä pysty siirtymään tekstissä eteenpäin jos en ole hahmottanut itselleni jokaisen termin syvintä olemusta ja heijastellut sitä tekstiin.

No, olen nyt runkannut tällä tapaa ensimmäistä artikkelia jo 3 päivää (HELLO hyperfocus!). Pidemmän päälle tällainen työskentely on kovin vaikeaa, liian hidasta, ja lopputulemana tulee olemaan hirvittävän pitkä essee. Joten metodissa on vielä vähän kehittelemistä. Nimien suhteen olen päättänyt antaa itselleni armahduksen. Minun ei tarvitse muistaa niitä ulkoa. Jos puhuisin jollain luennolla, minulla olisi muistiinpanot. Jos kirjoitan esseetä, on edelleen samat muistiinpanot, kirjallisuus ja internet, jolla muistuttaa itselleen niitä nimiä. Työt, ajatukset, ideologian, kirjallisuuden: tällaiset muistan, koska ne pystyn kuvina hahmottamaan, mutta niiden tekijöiden nimiä en. Onneksi ne on nykypäivänä helposti kaivettavissa esiin. Mutta kaiken ytimessä on muistiinpanot. Valmistautuminen. Asioiden listaaminen aikatauluttaminen ja hahmottaminen. Se, mikä useimmilla toimii korvien välissä, on itselle tuotava fyysisenä kappaleena paperille, ja sen hahmottaminen ottaa enemmän aikaa. Supervoimana mainittakoon se, että kun kerran onnistun jotakin näin visualisoimaan ja hahmottamaan, niin sitä en myöskään unohda. Prosessi vaan on piitttkä. Hiukan jännittää että miten näin tiukalla opiskeluaikataululla tulen näillä työstöajoilla pärjäämään. Siksipä olenkin varannut aikalailla täysipäiväisesti seuraavan vuoden vain opiskelulle.

Kun on perillä siitä mitä itsessä tapahtuu ja miksi, ja mitä keinoja on näitä asioita kompensoimaan, Adhd:n ja sen kylkiäistenkin kanssa päästä päämääriinsä. En kertakaikkiaan suostu ottamaan vastaan neuropsykiatrin lausumia sanoja. Ne oli kai tarkoitettu vähän helpotukseksi itselle, mutta itsehän sytyin niistä taistelemaan vastaan: "Sinun pitää lakata vaatimasta itseltäsi samaa kuin mihin muut pystyy. Sinun aivosi ei ole rakentuneet samanlaiseen suoriutumiseen." Tarkoitus oli varmaan todella helpottaa sitä tuskaa, kun todellakin vaadin itseltäni tasan yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Että ei pitäisi, ettei joutuisi kestämään niitä pettymyksiä tyyliin "miksi en pysty tuohon samaan kuin muut, mikä minussa on vikana" jne. Ja niitä tunteita on totisesti koettu. Miksen erota numeroita toisistaan? Miksi olen näin helvetin tyhmä? Siihen tuo toteamus toimi kyllä ihan toivotulla tavalla, en ruoski itseäni siitä enää. Mutta siihen en pysty ollenkaan, ettenkö saisi silti vaatia itseltäni samaa suoriutumista kuin muilta. Vaadin. Vaadin enemmänkin. Mutta siitä kannattaa päästää irti, että sen pitäisi mennä itsellä samoin kuin muilla. Lempinimeni on marsu, usein myös marsupilamiksi kutsuttu. Marsupilameista wikipedia kertoo niiden olvan älyltään nokkelia ja toimiltaan yllättäviä. Ja tähän ennemminkin nojaudun. Älyltäni olen toki mitä nokkelin. Ja toimiltani olen totisesti, näin lievästi arvioituna, yllättävä. And that my friends, on myös minulle ehdoton etu. Pystyn ideoimaan ja heittäytymään ja toteuttamaan sellaisia asioita aivan täpöllä, mitä nentit taas ehkä eivät.

Bonuskuva, koska se en voi lakata nauramasta tälle :'D

Se on vähän myös oma valinta, että mistä kaikesta antaa periksi adhd:n nimissä. En pysty kuitenkaan, jne. Pystyy, kun päättää ja on määrätietoinen. Epäonnistuuko? Aivan varmasti välillä. Saattaapi vaikka jättää lääkkeet syömättä ja päätyä nakit silmille pitkäksi venähtänyttä viikonloppua viettämään Tampereelle, vaikka piti opiskella ja tehdä töitä. Jos nyt muutenkin syttyy keskivertoa enemmän huonoille ideoille, niin ilman daily dosea lentää kolmoissalkovilla niiden just parhaiden (huonojen) impulsiivisten ideoidensa syleilyyn. Just sayin'. Mutta sitten rankaistaan itseään pahimmalla mahdollisella tavalla (ei viiniä viikkoon) ja tehdään kahta kovemmin töitä. Ja syödään ne lääkkeet. Ja ollaan itselle armollisia.

Vapinaa

Huomasin tässä eräänä päivänä viulua treenatessa, että jousikäsi ei ole oikein hallussa. Ajattelin ensin, että käden lihaksisto on vain muuttunut, ja ennen niin tuttu liike on nyt vähän vieraampi. Tein säntillisesti jousiharjoituksia, olen voimistanut kättä - mutta siellä se edelleen on: jousikäden tärinä.

Kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin hakemaan lääkettä comebackin tehneisiin astmaoireisiin. Siinä TK:n vastaanotolla lääkäri kysäisi ohimennen, että onko tuo tärinä myös hengenahdistukseen liittyvä oire.

Mikä tärinä, mietin?

Olin jo niin tottunut täriseviin käsiini. Tärinä alkoi jo melko varhain, teini-iässä. Joskus tärisevät enemmän, joskus vähemmän, enkä osannut kiinnittää asiaan huomiota. TK:sta tuli kuitenkin lähete tyksiin neurologisiin tutkimuksiin. Pyöritään ympäri silmät kiinni, laitetaan sormea nenänpäähän. Testatan refleksit, ihmetellään. Diagnoosiksi tuli essentiaalinen vapina. Nauroin, ja ajattelin sen olevan lähinnä "diagnoosi" jonkun höpöhöpö-mielikuvitusoireille. Mitä nyt välillä tärrää, no big deal.

Ennen tärisi lähinnä oikea käsi. Mutta kun tärinä levisi vasempaan käteen, aloin lukemaan aiheesta enemmän.

Etenevä.
Ei parannuskeinoa.
Voi levitä raajoista päähän.
Nuorena sairastuminen heikentää ennustetta.

Voi vittu.

Tärinä on vuosien mittaan hiljalleen voimistunut. Oireita helpottamaan kokeiltiin lääkitystä, joka tosiaan vei tärinän, mutta nosti sykkeen kahteen miljoonaan ja luulin että kuolen. Olin mukana kauppakeskus skanssin avajaisissa, maalaamassa lapsille kasvomaalauksia, joka ei enää onnistunut ilman lääkitystä. Viel paria vuotta aiemmin onnistui. Se on viimeinen kerta kun tein kasvomaalauksia. Vuosi sitten kokeilin lasten synttäreillä, laihoin tuloksin.

Nyt siis havahduin jousikäden hallinnan heikentymiseen. Tarkkailin käsiäni: ne eivät enää kierry akselinsa ympäri normaalisti, pehmeästi; vaan portaittain ja täristen. Ravistelin käsiä ja hengitin syvään. Keskityn. Käännän hitaasti. En voi estää tärinää enää millään. Ojennan kädet suoriksi ja totean että tärinä ei ole vielä symmetristä, se on hyvä. Aikaa siis vielä on.

Jousitekniikka on mennyttä kalua, se ei tule enää takaisin.
Jousikäsi on samalla oikea käteni, piirustuskäsi, joka vielä toimii tuettuna hyvin. Välillä yksityiskohdat ovat vaikeita, käsi on välillä heikko, ei tottele. Tukeminen auttaa. Puristaa ranteesta, nojaa tukipuuhun.

Kuinka kauan on aikaa? Varmasti paljon. Ei varmasti loputtomiin. Vaan onko koskaan? Ei varmasti.

Usein pohdin tätä ja piehtaroin Jacqueline Du Pre'n tarinassa - sellisti, joka menetti kykynsä soittaa ms-taudin takia, ja kuoli siihen myös nuorena. Itsellä nyt ei ole hengenlähtö lähellä, mutta tulee ajatelleeksi että mitä jos menettääkin kyvyn tehdä niitä asioita, niitä ainoita jotka merkitsevät mitään? Jotka rakentavat minuuden ja indentiteetin, täyttävät päivät ja ajatukset? Mitä minusta jää, muuta kuin tyhjä kuori? Piirtäminen ja soittaminen ovat täyttäneet päiväni pikkutytöstä asti, ja onkin ollut nautinto palata siihen nyt lopultakin yh-henkilönä takaisin, kun ei  tarvitse enää rajoittaa vimmaansa muiden elintilan kunnioittamiseen: tv on roudattu ulos, tilalla soittimet ja maalauspohjat. Päivät koostuvat täysin ja kompulsiivisesti soittamisesta ja taiteesta. Jatkuvasta treenaamisesta. Hienomekaniikasta ja sen hiljaisesta katoamisesta.

Vielä on aikaa.

Du Pre ja legendaarinen Elgar - taltiointi löytyy täältä

Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku

2016, ei tule ikävä

Täs kohtalokkaasti tämmösen vaahteranlehden kanssa

Ei oo paljoa maalailtu. Valokuvia on tehty päivästä toiseen. Muotokuvaa ja hääkuvaa ja vaikka mitä merkkipäiväkuvaa. Haluan kaikki pakettiin nyt ennen vuodenvaihdetta että sitten voi keskittyä vain taiteiluun. Jokseenkin turhauttavaa kun pääsi hyvään vauhtiin ja matskua tuntui tulevan todella luontevasti, ja sitten täys stoppi. Ei ole ehtinyt maalata yhtään. Noo kohta kohta. 

Perheneuvolastakin on selvitty ehjin nahoin, ei tosin ilman taistelua. Lopullisessa lausunnossa kävi ilmi että lapsi on skorettanut pikkasen alle ikätasonsa monessakin ADD:n viittaavassa asiassa, mutta ei merkittävästi. Asiaa jäädään seuraamaan. Asiavirhettä ja muuta käsittämätöntä paprussa olikin sitten sen verran, että hermoromahduksen saattelemana vein lippulappusen takaisin ja vaadin oikaisua yhteen jos toiseenkin kohtaan. Tutkimusten tulkinta on mielestäni kyllä hyvin subjektiivista. Ihmeellistä, että jos lapselle muuten luontainen käytös ei näy testeissä ollenkaan, niin ei nähdä yhteyttä testitilanteessa feilaamisen ja näiden alle ikätason menneiden testien välillä. No, minä en ole tässä ammattilainen, joten näillä mennään. Toimintaterapiasta ei ollut suositusta josta myös vedin huippuheparit. Ei kuulemma tarvinnut erikseen mainita. Lähetekin pitää hoitaa itse lastenneuvolan kautta, jonne painostivat minut soittamaan. No soitin. Ei ollut lausuntoa vielä. Ei voida tehdä mitään. Tätä yritin sanoa mutku ei. Ei olis myöskään tullut lähetettä toimintaterapiaan ellen olisi jälkikäteen vaatinut siitä mainitaa paperiin joten viittä vailla oli, ettei kussut koko hommeli ja täysin turhaan oltas käyty kasvatus&perheneuvolat ja tutkimuset. Kyllä näissä täytyy olla hyvin tarkkana ja vaatia. Nyt sitten lähete saatiin ja päästään lopultakin käsiksi itse ongelmiin, eli aistiyliherkkyyksiin. Kyllä oli taistelun takana. ADD - piirteitä on, mutta näin pienellä niitä ei vielä voi varmaksi sanoa. Vahvasti tuli esille se, että lapsi on perfektionisti eikä halua epäonnistua. Ajattelin ensin että mistä ihmeestä tämä on tullut, kun itse olen todella suurpiirteinen ja hukkaan kaiken. Mutta ei se toisaalta kyllä pidä paikkaansa. Pyrin täydellisyyteen niissä asioissa joihin pystyn ja muissa mennään sieltä missä aita on matalin, tai sitä ei ole ollenkaan. Maalauksissa mikään ei riitä. Piirros ei voi olla koskaan tarpeeksi hyvä. Kun lapset maalaavat, ei saa tehdä "väärin". Kun opetellaan uusia asioita, opetellaan kädestä pitäen alusta loppuun proseduuri oikein. Kun selitän asian, selitän juurta jaksain. Mutta muiden edessä en juuri välitä miten suoriudun. Se on eri lapsella. Hän kun ei tee mitään jos on pelkona epäonnistuminen. Tämä hyvä artikkeli tuli mieleen: Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani . 

Ja näinhän se menee. Olen viivytellyt näiden kuvien kanssa. Viivyttelen maalauksen aloittamisen kanssa. Tuossa artikkelissa pohditaan sen mahdollisuutta, josko täydellisyyteen pyrkiminen olisi sen peittelyä, että taidot eivät riittäisikään. No oho. Tietysti. Mutta sen taka - ajatus on kiinnostavampi: että uskoisimme, että taidot jotka omaamme ovat synnynnäisiä, emmekä voi harjoittelemalla niitä parantaa. Se on itselle selvää, että tietysti voi parantaa. Jokainen päivä kun piirrän ja maalaan ja kuvaan, parannan edellisestä kerrasta. Kehitys on päättymätöntä. Artikkelissa nähdään kolikon toinen puoli siten, että toisenlainen persoona taasen näkee epäonnistumisen mahdollisuutena kehittyä, ja näin välttyisi viivyttelyltä. 

No ei siltä välty, silti, koska haluaisi olla epäonnistumatta. Vaikka siitä silti oppiikin. Kuvioita tässä sotkee ehkä adhd. En ehkä ole kyennyt harjoittelemalla parantamaan kykyjäni muissa kuin niissä asioissa, joita osaan. Muissa asioissa ei pysty eikä kykene, kun ei muista eikä opi. Kyse on siitä että ei ole ollut oikeita keinoja oppia, kun ei tiennyt. Tältä haluaa pelastaa lapsen. Että hänelle näitä rajoitteita ei mieleen muodostuisi. 

Mutta muodostuu ne kyllä tässä vielä tänäkin päivänä aikuisenakin, vaikka muutoin toisin tietää ja ymmärtää. Kesästä asti seinällä roikkunut piirustus ei ole vieläkään saanut maalia päällensä, kun ei uskalla. Epäonnistuminen polttelee valmiiksi. Piirrosta on tehty viikkoja. Tosin jos olisin vaan reippaasti maalannut ja todennut että vituiksi meni, olisin jo tehnyt monta uutta tilalle. Mutta epäonnistumisen pelko on niin halvaannuttavaa. Se olo, kun ei osaa, ja muut osaa varmasti paremmin, ja itse on aivan paska. 

No, positiivisempiin asioihin! Tässä mennään kohti joulua. Kauhee ressi. Kohta lähtee myös täydet hometalolainat juoksemaan, mikä ei kauheena ressiä lievennä. Ai niin positiivisia asioita piti. 

Hmm hmm. No se, että vuosi vaihtuu. Menee tämä kauhujen vuosi pois. Vaikka uuden "vuoden" voi aloittaa vaikka tänään. Mutta tämä oli harvinaisen kamala. Reilun vuoden sisällä kuoli niin monta läheistä ja tapahtui vaikka mitä surkeaa. Ensi vuonna ei ole kenelläkään lupaa kuolla tai muutakaan. Positiivinen asia. Vuosi vaihtuu. Elämä jatkuu. All that you've loved is all you own.

Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Voi kuinka myrsky rauhoittaa

Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )

Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.

Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?

Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.

Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:

"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."

Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:

"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"

Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.

Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.

Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.

Luomenpoistossa

Käväisimpä lääkärillä tänään, rintaan kasvanutta ikävän näköistä luomea näyttämässä. Se operoitiin pois, todettiin pahan näköiseksi. Siinä leikatessa lääkäri tyytyväisenä tuumaili että tämä on onneksi pinnallinen, kunnes alkoi veri tirskumaan ja todettiin että kyllä se vähän syvempää mallia olikin ja luomea sai kaivaa pois. Verta lensi lääkärin silmiin asti, vaikka oli lasit päässä. Otettiin vähän isompi palanen pois ja tikattiin kiinni. Luomi lähetettiin patologin hutkittavaksi, tuloksia odotellessa.

Tässä kotiin päästyäni aloin tietysti heti googlettamaan, ei ehkä olisi kannattanut. Rinnan melanooma on erittäin harvinainen ja ennuste on hyvin huono. Lähettää mielellään etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin ja maksaan, ja etäpesäkkeistä melanoomaa ei voi hoitaa muutoin kuin elinikää pidentävillä keinoilla. Parannuskeinoa ei ole. Laitetaas se google kiinni ja sovitaan, että ei ole mitään syöpää oknp?

Lihava riita ja laiha sopu

Otsikon mukainen tilanne universumin kanssa. Eilen ajelin autolla kotiinpäin ja universumi näytti minulle keskisormea: taivaalle muodostui vasten tummansinistä ukkosmassaa kirkkaan valkoinen nyrkin muotoinen pilvimuodostelma, josta sojotti ylöspäin sentteri. Fuk you too. Musta kissa juoksi yli tien. Ja niin juoksi toissapäivänäkin. Tuskin maltan odottaa mistä tässä nyt vihjaillaan kun kuitenkin niin putkeen mennyt viimeaikoina :D No, tosiasiassa minähän en mihinkään enteisiin usko, tien yli juossut  musta kissa tarkoittaa sitä että mustalla kissalla oli kiire. Mutta lihavis riidois, niissä ollaan maailmankaikkeuden kanssa oltu hyvä tovi. Laihaa sopuakin se tässä tarjoilee kyllä.

Taiderintamalla on tullut "the tunne" siitä että punainen lanka on löytynyt. Tässähän olen viettämässä ns. "sapattivuotta", eli ei näyttelyitä sovittu ensivuodelle. Tässä kun on pari vuotta pakertanut jotakin näyttelyihin, on homman ydin päässyt pakoon. Tämän pitäisi olla toisinpäin, tai niin ainakin toivoisin, eli hyvää settiä tulee kokoajan ja on riittävästi, ja niistä koostetaan näyttely. Katse avajaisissa työhuoneella hikoilu vie voimat ja kuluttaa koko ydinajatuksen. Nyt haluan löytää varmuuden ensin.

Tämä tulee tietysti näkymään pankkitilillä joten olen nyt sitten itse se parjaamani taiteilija jonka paikka ei ole työkkärissä. Eli olen ilmottautunut työttömäksi työnhakijaksi. Tavoitteena ihan todella löytää työpaikka, ainakin auttamaan nyt tämän pahimman yli kun pitäisi uutta kotia etsiä ja pystyä ylläpitämään sitä yksin. Joskin myös tällä rintamalla on sovun mahdollisuus ilmassa roikkumassa. No, turhan aikaista sanoa juuta tai jaata, joten parempi varautua. Työpaikat ovat kyllä erittäin kiven alla. Jännityksellä odotan myönnetäänkö minulle työttömyystukea, tod näk ei.
Mutta miettinyt olen kovasti sitä mitä se työtön taiteilija oikein tarkoittaa. Enhän minä itseäni työttömäksi koe, kuten ennenkin täällä olen jupissut. Nytkin olen töissä. Moraalisen linjani vedän työttömyystuen nosteluun kuitenkin siinä että olen aidosti työnhaussa. Kai sitä taiderintamallakin nyt tavallaan työtön on, kun ei näyttelyitä ole. Parit tilaukset kyllä mieltä lämmittämässä! Mutta kyllä niin sitä perustuloa tässä kaipaillaan. Tai taiteilijoiden "työttömyys"kassaa. Jollain tässä on jokatapauksessa leipä pöytään kannettava itse. Luulen kylläkin että ei tipu kumpaakaan, duunia eikä työttömyystukea, joten pisteessä A pysytään :D
Pitää vaan saada nyt hyvää settiä kasaan.

Tässä tekstissä se punainen lanka ei kyllä esiinnyt. Olin lauantaina ystävien häissä ja kuvailin, ja sunnuntaina olo oli kuin rekan alle jääneellä. Ajattelin, että turnajaisväsymystä. No tänään se rekka peruutti vielä yli ja juna ajoi vielä siitäkin yli, eli tämä taitaakin olla lenssu. Särkee. Pää ihan jumissa. Keuhkot tulessa. Tietenkin, kun tänään deadline ja hommat venyneet. Olen tekemisessä edelleen kypsytysvaiheessa, eli fiilistelen mikä tapa piirtää nyt kiehtoo eniten. Piirretään siis, pientä ja paljon. Haetaan. Paitsi tänään, tänään vedetään väkisin homma pakettiin. Jos pystyy. Haluis vaan nukkumaan..
Häät oli kyllä parhaat mahdolliset. Juhlimassa porukka, joka on alkanut muodostumaan semmoset 20 vuotta sitten. Ryhmä on poikinut jo neljä pariskuntaakin. Hyvä.

Pitkiä myös päivät

Ukki kainalossa

Ukki laskettiin tänään meren syliin.



Päivä ei olisi voinut olla kauniimpi: aurinko porotti ja meri oli tyyni. Tuhka jäi kauniiksi vanaksi meren selälle.


Laskemisen hetkellä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei meistä kukaan ole rukoilijatyyppiä eikä runoilija. Olin kyllä ajatellut yhtä runoa mutta en lopulta muistanut siitä kuin viimeisen lauseen, joten mielessäni sitä mutisin: "Meri kantaa minut". Sen lisäksi mielessä hakkasi vain kiitos. Kiitos. Kiitos.



Meri taitaa kutsua serkkuanikin joten tätä lukiessani ajattelin myös häntä. Tämä pätkä mitä ajattelin, muodostuu Märta Tikkasen Arnaia - Mereenheitetty - teoksen kolmesta katkelmasta. Tässä se nyt on vaikka ei enää veneessä muistunut mieleen.

Ennenkuin pääsen perille
     kulkiessani pihan poikki
     sateen langetessa
     lehtien leijuessa
                        menetän ääneni

     tiedän mutta en tahdo tietää
     odotan sitä mikä on tuleva
     sitä mikä ei voi tapahtua
                        mikä tapahtui

Vain mustarastaan liverrys
maaliskuun aamuna: Miten sinä kestät
muualla kuin täällä? minun kanssani?

Kahdesti syntyneenä uin kohti taivaanrantaa
Koskaan se ei lähene. Ylös tai alas ovat hävinneet,
vihreää kaikkialla. Meri kantaa minut.

Opus on koko vallitsevaan tilanteeseen enemmän kuin osuva.. Takakansiteksti kuuluu näin:

Istun huoneessa jossa on neljä ikkunaa 

kudon kangasta Arnaiastaja hänen neljästä miehestään: 

Ikarios, isä, heitti häner mereen 

Odysseus, puoliso, matkusti pois 

Amfimonos, kosija, vastasi vaikenemalla 

Telemakhos, poika, on tulevaisuus ja huoli. 

Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua 

silloin minä saan tietää.

 Moni kyselee miksi pidän tätä blogia ja kirjoitan tänne kaikkea henkilökohtaista.
Tuon katkelman kaksi viimeistä riviä vastaa kysymykseen melkolailla hyvin.

Ystävät

Onneksi mulla sattuu olemaan ne parhaat.

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.