Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Kun loma jo loppuisi

Näyttely lähestyy pikavauhtia ja kesälomaa vietetään kuin tulisilla hiilillä. Alkaa olla kiire, ainakin jos näitä ajatuksiani tarkastelee. Yhdistä kuvaan #nomakeup #girllikeme #realme ja olet jäljillä..

Bonuskuva turhautuneesta taiteilijasta. Vain kultainen tausta puuttuu..

Myöhäisyön bloggaus

Vastavalmistunut.

Ei yhtään kiire eikä ressi!

Millä todennäköisyydellä.. on kaksi päivää jolloin on oltava työhuoneella vaikka pää kainalossa. Siis pakko olla. Työt pitää viimeistellä näyttelyä varten ja apuraha-anomukset tehä ja postittaa. Niin millä todennäköisyydellä just sillon soitetaan aamukympiltä päiväkodista että pikku piltillänne puhkes just korvatulehdus? Ja sitten on haettava jälkikasvut yksiköistään ja ajettava Rymättylään omalääkärille väijymään jotain rakoa jossa pääsis lekurille. Vietävä lapset mummolaan ja ajettava takas työhuoneelle huomaamaan että kello on jo kolme ja kaikki tekemättä. Seuraavaksi huomataan kellon olevan jo puol ysi. Valmista tuli mutta viimetinkaan. Ja koska huomenna hoidan pientä potilasta (eikä siinä mitään hakemusta voi kirjoittaa) niin se on kirjoitettava yöllä. Valmis klo 02:00. Huomenna sit tulostuttamaan ja postittamaan kuumeisen kanssa.

Niin siis millä todennäköisyydellä. 

Tapauksessani, melko kovalla.

Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:

Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)

Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.

                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:

                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

Ajan haaskautuminen on lapsellisen ongelma

Tämä on päätelmä johon tulin muistellessani huippupelejä joita saatoin surruttaa menemään tuntikausia ilman, että tuntui missään. Ja miksi olisi tuntunut, eihän muuta ollutkaan kuin aikaa. Loputtomasti aikaa: eihän sellainen jota on määrättömän paljon, voi mennä hukkaan. Sim city, simants, jones, ports of call ja caesar. Tunteja, päiviä.

Toisin on nyt.
Jos on tarjoutunut pieni hetki a) yksin b) rauhassa, sitä ei todellakaan tule vietettyä rauhassa. Käyttää sen mihin tahansa, paukuttaa takaraivossa jatkuvasti ajatus siitä että KÄYTINKÖ AIKANI NYT KUMMINKAAN OIKEIN?! Kohta se aika loppuu! Eikä sitä todellakaan tiedä milloin tarjoutuu uusi hetki. Olisinko sittenkin käyttänyt aikani paremmin lenkillä? Metsässä? Valokuvaten? Saatika, herran jestas, tietokonepeliä pelaillen. Tällä kertaa käytin sen tehden kaikessa rauhassa ruokaa (= keitin kattiallisen vettä höyrynä ilmaan ja söin kuitenkin vaan leivän) ja rentoutuen jonkun klassikkopelin äärellä (= luin väsyneenä taas iltasanomia netistä). Nyt kun aika on loppumassa, tunnen levotonta hätää: ulkona paistaa aurinko! On lämmin! Ehkä viimeisiä kertoja tänä kesänä tai alkavana syksynä! Ja koomasin tässä, missä joka ilta sen hetken ennen kuin menen nukkumaan. Tämä on se vaikeus tässä tämänhetkisessä yh:n elämässä. Omaa aikaa ei vaan ole. On vaan aivot juustoksi sulattava arkipäivä joka toistuu joka ainut päivä aivan samanlaisena. Sellaisena, jona ei suinkaan köllötellä sohvalla kahvikuppi kädessä pienokaisen uinaillessa päiväuniaan... vaan hissutellaan ääneti paikallaan uskaltamatta liikahtaa, kasvoilla blair witch project - elokuvasta tuttu ilme, silmät lautasina selällään peurana ajovaloissa. Ajatellen "eikai.. eikai se heränny jo.. kohta se herää.. HILJEMPAA!!!!!!!!!!! hys.... nyt, nyt se varmasti herää.... HILJAA NAAPURIN KOIRA!!!!!!!!!!" Ne on niitä päiviä jolloin ei uskalla mennä vessaan. Koko päiväuniaika kuluu siihen että istuu sohvalla peläten että kakkaa housuun.
Ne on niitä päiviä jolloin on valmiina soittamaan poliisin jotta naapurin rakennustyömaalle tulis edes pienen hetken hiljaisuus. Niitä päiviä varten pitäis olla liito-orava tai kaksi häkissä odottamassa pikaista sijoitusta sinne naapurin tontille. Niitä päiviä jolloin 10-sormitekniikka muuttuu hipihiljaiseksi 1-sormitaktiikaksi tai vaihtoehtoisesti tyyliksii jossa on kirjoitettava kokoajan tasaisella äänellä, jotta muutokset kirjoituksen rytmissä tai äänen tasaisuudessa pysyisi mahdollisimman vakiona. Ettei tenava herää. Nimimerkillä uhmaikä ja hampaat tulossa. Ja kuva EI olis kiva. Kuva tästä huushollista sais pakolaisetki vaihtaa maata sen pelossa että täällä joutuis elämään näissä olosuhteissa.

Näitä päiviä on ollut viime aikoina aivan liian paljon. Näitä tämmöisiä, että ei pääse ovesta ulos koko päivänä kun yrittää hädissään saada kämppää siivottua ja tehtyä ruokaa vaan tehdäkseen kaiken kuitenkin huomenna uudestaan. Eikä siellä ulkona mitään voi kummiskaan tehdä, piha on niin umpeen kasvanut että ei voi edes hiekkiksella tai keinulla leikkiä. Puristaa rintaa, kurkkua ja korvienväliä. Kruunataan tämä päivä vielä miehen muuttopuuhilla. Ahistaa.

Kohta onneksi alkaa työt. Ei tosin maalaustyöt. Sekin ahistaa.

Ja se, että hometalon kanssa ollaan nyt menossa käräjille. Lisää tietoa talosta on myös tihkunut, naapurihavaintoja, joiden perusteella oikeuskäsittelystä pitäisi kyllä tulla harvinaislaatuisen lyhyt ja myyjän kannalta raskauttava. Hahaa. Ja perkele. Tässä terveiseni myyjille:

Menkää käteenne.

Kun ei kulje, niin ei kulje

Pakkasin eilen ipanat tuplarattaisiin, mukaan hoitolaukku, läppäri, eväät (mehua ja keksejä) ja kaksi koiraa, ja jalan kohti työhuonetta (kakarat hoitoon). Vietin siellä uuvuttavat 8 tuntia, lopputuloksena koko päivän työ pois pyyhittynä ja hermot riekaleiksi revittynä.

Oikeastaan koko työskentelyn ajan takaraivossa hakkasi ennen-näyttelyä-kouristava-paniikki joka huusi tajunnalleni että ET EHI SAAMAAN NÄITÄ VALMIIKSI, TULEE IHAN PASKOJA, RIPUSTUS ON JO PERJANTAINA, SULLA ON LIIAN VÄHÄN DUUNEJA, OLIS PITÄNYT TEHDÄ ENEMMÄN HOMMIA, ET VAAN OSAA ja sitä rataa. Pulssi veti varmaan kahtasataa koko päivän, kädet paniikista täristen maalasin yhtä hemmetin silmää semmosen 7 tuntia. Lopulta pyyhin kaiken pois. Näyttelykouristus. Se on kyllä paha.

Joka kerta se tulee yhtä varmasti kuin yö tai ampiaiset, jotka ovat alkaneet tungeksia sisälle. Kuten myös muurahaiset. Päästyäni eilen saman ruljanssin jälkeen kotiin ja muilutettuani mukulat nukkumaan, sain käydä taistoon muurahaisarmeijaa vastaan. Koko kodinhoitohuoneen lattia oli mustanaan muurahaisia, ja ruiskuttelin pullollisen tolua niiden niskaan, pyyhin pois. Ja uudestaan tunkivat. Pitkin seiniä, jalkalistojen välistä, pesukoneen takaa. Kannoin lähes kaiken irtaimen kodinhoitohuoneesta ulos. Lopulta 2 tunnin ottelun jälkeensain erävoiton ja vetäydyin nukkumaan. Tai niin kuvittelin: Yskäinen William heräsi 0:35, 02:30, 05:00 ja 07:00 heräsi Alexandra. Aamulla sain havaita että muurahaiset olivat koonneet joukkonsa uutta erää varten ja nyt kohteena on olohuone. Kaikki lelut murkkujen peitossa. Ei muutakun taas vaunushow ja allukka hoitoon ja sota murkkuja vastaan alkakoon. No nyt vedän tässä henkeä ja kahvia ja suklaata. On hieman nuutunut olo, ja helpottaisi edes jos tietäisi että stressissä oltaisiin voiton puolella. Vaan kun ei olla. Häviöllä ollan! Vielä on edessä isompia haasteita kuin mikään muurahaistilanne tai näyttelypaniikki. Yhä enemmän tekisi mieli pakata nassikat ja lentää Espanjaan. Mutta sitten olisin vaan stressaantunut Espanjassa, ja taas paljon köyhempi. Plus että kohdekämppä Garruchassa sijaitsee mäen päällä, ja kylän ja kaupan väliä kulkeminen kahta kakaraa vaunuissa lykkien = kuolema.  Eli. Pohditaan nyt tässä tasamaastoisessa suomenmaassa näitä syntyjä syviä.

No, näyttelyyn on nyt sitten 4 silisec- kuvaa ja 3 pigmenttisiirtoa. Olisi voinut olla enemmänkin. Nyt on nämä. Aina tulee pakonomainen tarve tehdä jotain uutta juuri maaliviivan häämöttäessä ja paniikin vallassa tietysti. Nyt on sanottava että rahkeet ei riittäneet tehdä tällä erää enempää uutta. Ressi painaa niin että tukka lähtee. Siis konkreettisesti. Ja kilot. Olen viimeksi painanut näin vähän teini-ikäisenä.

Nyt sitten kouristelemaan nuoret 2013-haun kanssa ja apurahapäätöstä venailemaan, hou.

Avajaiset

Fridan näyttely on nyt sitten avattu. Yleensä ripustuspäivänä sataa ja tuulee niin että duunit lentelee. No.. tällä kertaa haastetta oli sitten enemmän kanssa.

Olen kyllä jo tottunut siihen että kaikki mikä voi mennä perseelleen, menee perseelleen, mutta tämä suoritus oli kyllä jo jonkinasteinen ylilyönti.

Tuskailin vielä ripustusta edeltävänä päivänä sitä miten pärjään peräkärryn kanssa Helsingin keskustassa. Kärryä ei saa lukkoon, enkä taatusti saa peruutettua sen kanssa taskuun. Jos nyt edes löytäisin mistään kahta peräkkäistä tyhjää parkkiruutua. Lopulta ajattelin tehdä asian itselleni kerrankin helpoksi ja vuokrasin pakettuauton kuljettajan kera noutamaan maalaukset ja toimittamaan perille. Pieni myönnytys myös isolle mahalle! Alku oli hyvä, auto lähti ennen minua ja lähdin posottamaan perään.

Löysin jopa perille galleriaan suoraan ja eksymättä, ja parkkipaikka löytyi gallerian edestä. Tyytyväisenä astelen sisälle että jes, taulut on varmaan seinällä jo... mutta... tyhjää oli. Ei maalauksen maalausta. Pakua ei ollut näkynyt. Ihmeissäni odottelin siinä sitten, kun en ollut kyllä ohittanutkaan autoa matkan varrella.

Jonkin ajan päästä tulee puhelu. Paku oli hajonnut motarin varteen, ja kuski oli tilannut hinaajan tuomaan uuden auton ja viemään hajonneen menopelin pois. Aikaa siis menisi. Ja sitä kului. Siinä maalailtiin piruja seinälle ja naureskelin että katotaan, niin maalaukset ei mahdu vara-autoon. Ei kuulu mitään. Soittelin taas perään ja selvisi, että hinaaja oli kuin olikin toimittanut tilalle liian pienen auton: maalaukset eivät olleet mahtuneet sisälle.. ja ei muutaku uusi auto tilaukseen. Vitsailtiin päälle että olisipas hassua kun vielä hukkaisivat ripustuspakinkin..

Maalaukset tulivat lopulta perille. Pakki ei.
Kuski lähtee viemään pikavauhtia rautakauppaan. Juoksen kaatosateessa kaduilla etsimässä kuskia että pääsen takaisin. Taulut lätkittiin seinälle pikavauhtia.

Ei se huono karma siihen loppunut. Myöhemmin pudotin kameran muistikortin vesilammikkoon (joka onneksi selvisi uintireissusta hengissä vaikka sisällä kortissa lillikin vettä), majapaikastani hajosi vessasta valot kun olin siellä asioimassa, ja lopulta meni rikki ovisummerikin. Alkoi jo vähän hirvittää että uskallanko koskea enää mihinkään, koska kaikki mihin koskin meni rikki. Väsymys, vitutus, ketutus..

Selvisin sentään ajoissa itse avajaisiin, joissa kävi ihan mukavasti väkeä. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.. kotiin ajaessa väsytti niin että oli taju lähteä. Pari päivää on koettelemuksesta tässä mahan kanssa toivuttu. Toivotaan että karman pyörä pyörähtää sitten tasan niin, että näyttelystä tulee menestyksekäs :)

Aikajanalle

Tästä lähetään.

 Paitani alle on pujahtanut sellainen hiipivä paineen tunne. Töiden alkuun on kuukausi (ai mitkä opetussuunnitelmat?) ja näyttelyn alkuun reilu pari kuukautta (ai mitkä valmiit maalaukset?) ja alitajunta se on tiennyt koko ajan samalla aikaa kun fyysinen minä on pitänyt vähän kesälomaa.

Huomisesta lähtien. Tiukkaa vääntöä. Aina hermostuttaa ihan hemmetisti alottaa se loppukiri, mutta se on lopulta aina kuitenkin kaikkein hedelmällisintä ja hermoja raastavinta aikaa työhuoneella. Mutta silloin myös nauttii maalaamisesta eniten, sellaisen pienen paineen alla.

No, nyt ei ole kauhean pieni paine, kun tuli tarkistettua nuo päivämäärät ja kyllä, pitäisi tosiaan tehdä parhaillaan jotain aivan muuta kun istua sohvalla. Koko kehoa pistelee sormista varpaisiin. Se on se nouseva luomisen tuska. Haa. Edessä pari kuukautta nousua ja laskua, onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka näyttelyn alla on raastavampia kuin koskaan! Haa! Mutta tuskin maltan odottaa sitä mitä tuleman pitää. Sillä ne viimeiset kuukaudet on aina kuin hedelmä puristimessa. Tähän asti on kypsytelty ja kellitty auringossa ja nyt väännetään se mehu ulos, hyvin kondensoituneena. Jännittää. Ahistaa. Argh.