Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Paradoksi

Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat.

Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.

Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.

Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa. 

Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa. 

Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti. 

Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää, 

No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.

Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.

Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi. 

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

Sit on näit päivii

Huomenta vaan. Rrrkl.

Näit tämmösii päivii jolloin kello on 12 ennen kuin on päässyt työhuoneelle. Kun kaiiiikkki kusee. Lasten iskän sairaus kun on nimenomaan kaksi- eikä yksisuuntainen niin yllätyksiä tulee voinnissa. Äkkiä ollaan tilanteessa jossa seistään oven pielessä maalipöksyt jalassa toteamassa että aha, ei olekkan lapsenvahtia. Onneksi on mummolat ja enolat ja sensemmoiset jotka pelastaa pulasta. Mutta lopulta työhuoneelle kun pääsee on kaikesta viimehetken sählingistä otsaan kasvanut tatti (ei näy kuvassa) niin valtava että sitä täytyy hetkinen kuihduttaa parasetamolilla, kahvilla ja AAH! Minttusuklaakekseillä.

Kyllä tämä tästä. Kädet vielä tärisee ja pulssi 285 mutta nyt on työaikaa kuuteen asti. Välillä käyn viemässä muksut toisesta hoitopaikasta toiseen. Flunssaiset rassukat.

Ihana, ihana tammikuu, kun on niin paljon töitä. Helmikuussa tulee takuuvarma kriisi kun onkin yhtäkkiä hiljaista. No.. tulee sitten muutto uusiin työmaisemiin Naantaliin. On siinäkin sitten sitä jotain.

Pakko huomioida eilinen UMK. Viime kisoista nyt olen jo useampaan otteeseen hehkuttanut Mikael Saarta ja ehdoton painoarvo annettava myös Arionille, ja näistä kisoista löytyy jo seuraava helmi; Softengine, joka on suorastaan Suomen Coldplay! Ja tuo video on aivan hillittömän hyvä:


Nämä jätkät tais olla kypsässä 17 vuoden iässä, mitenköhän nämä vetää sitten päälle parikymppisinä? Ja samat sävelet oli Arionilla, joka veti uuden piisin tuolla UMK-karsinnassa. Jopa tällainen hevitraumoista kärsivä oli ihan liekeissä. Siihen ei nyt löytänyt juutuupi vielä mitään mutta ehkäpä joskus. Paan sit jos tulee vastaan.

On vähän vuoden kohokohta mulle tämä viisutouhu, heh! Kakarasta asti nauhotellut c-kaseteille viisuja ja katsellut niitä sitten läpi vuoden. Ai että, kun pääsis kattoo kun Softengine voittaa koko megakisat, koska niinhän siinä tulee käymään ;)

Vilautetaas täs nyt vähän taidettaki.
25x25, akryyli kankaal.

Olin jo julistanut tän valmiiks, mutta en ole ihan varma tuosta ruskeesta toonista suun ympärillä. Ei ehkä arvais mutta taistelin tuon suun kanssa 6 tuntia :D Kun mikään ei kelvannut. No tuo on hyvä. Mutta tuo ruskee.. no, saas nähdä. Tämä myös menossa Fridaan.

Näyttelyrintamalle

Joku on taas vanhan paskan maalauksen kimpussa. Mutta nyt säästetään ja kierrätetään se mikä voidaan..

Noni, päivähoitohakemus on nyt tehty. Hirvittää. Rahaa ei jää juuri yhtään elämiseen. Saati matskuihin.

Ehkä olen sitten onnellisempi kuitenkin töissä kuin kotona sitten niine rahoineni. Ja tarvitsee ne lapsetkin aktiviteettia. Vili on nyt vielä tosi pieni ja tuntuu vähän pahalta mutta osapäiväisellä mennään, ehkä tästä selvitään. Itse nettoan viikkoon kolme pitkää työpäivää. Tälläkin hetkellä ne kyllä jo pyörii, kun lapset on mummolassa hoidossa. Työhuone muuttaa sitten majaa Naantaliin Peltosen Essin katon alle. Pitkästä aikaa työhuonekämppis, mitenköhän sitä sopeutuu!

On nyt sitten jotain mihin maalatakin. Art Fridaan tulee helmikuussa 25 x 25 - näyttely johon tulee neljä maalausta. Fridan nettisivuille tulee myös matskua esille. Ensivuodelle on alustavasti suunnitteilla Fridan lisäksi sitten ehkä toinenkin näyttely, jää nähtäväksi (milläköhän rahalla? Sen ajan ongelma..). Tampereellepäin hakeudumme yhteisnäyttelyn hengessä ja mitäs tässä muuta vielä. Loppuvuoden jämäpaikkahakua ja 2015 - aikojen tuumailua. Fridan duunien lisäksi työn alla on yksi tilaustyö ja tuo vastikään aloittamani naamataulu. Hihat ylös siis!