Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Voi kuinka myrsky rauhoittaa

Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )

Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.

Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?

Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.

Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:

"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."

Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:

"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"

Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.

Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.

Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.

Lihava riita ja laiha sopu

Otsikon mukainen tilanne universumin kanssa. Eilen ajelin autolla kotiinpäin ja universumi näytti minulle keskisormea: taivaalle muodostui vasten tummansinistä ukkosmassaa kirkkaan valkoinen nyrkin muotoinen pilvimuodostelma, josta sojotti ylöspäin sentteri. Fuk you too. Musta kissa juoksi yli tien. Ja niin juoksi toissapäivänäkin. Tuskin maltan odottaa mistä tässä nyt vihjaillaan kun kuitenkin niin putkeen mennyt viimeaikoina :D No, tosiasiassa minähän en mihinkään enteisiin usko, tien yli juossut  musta kissa tarkoittaa sitä että mustalla kissalla oli kiire. Mutta lihavis riidois, niissä ollaan maailmankaikkeuden kanssa oltu hyvä tovi. Laihaa sopuakin se tässä tarjoilee kyllä.

Taiderintamalla on tullut "the tunne" siitä että punainen lanka on löytynyt. Tässähän olen viettämässä ns. "sapattivuotta", eli ei näyttelyitä sovittu ensivuodelle. Tässä kun on pari vuotta pakertanut jotakin näyttelyihin, on homman ydin päässyt pakoon. Tämän pitäisi olla toisinpäin, tai niin ainakin toivoisin, eli hyvää settiä tulee kokoajan ja on riittävästi, ja niistä koostetaan näyttely. Katse avajaisissa työhuoneella hikoilu vie voimat ja kuluttaa koko ydinajatuksen. Nyt haluan löytää varmuuden ensin.

Tämä tulee tietysti näkymään pankkitilillä joten olen nyt sitten itse se parjaamani taiteilija jonka paikka ei ole työkkärissä. Eli olen ilmottautunut työttömäksi työnhakijaksi. Tavoitteena ihan todella löytää työpaikka, ainakin auttamaan nyt tämän pahimman yli kun pitäisi uutta kotia etsiä ja pystyä ylläpitämään sitä yksin. Joskin myös tällä rintamalla on sovun mahdollisuus ilmassa roikkumassa. No, turhan aikaista sanoa juuta tai jaata, joten parempi varautua. Työpaikat ovat kyllä erittäin kiven alla. Jännityksellä odotan myönnetäänkö minulle työttömyystukea, tod näk ei.
Mutta miettinyt olen kovasti sitä mitä se työtön taiteilija oikein tarkoittaa. Enhän minä itseäni työttömäksi koe, kuten ennenkin täällä olen jupissut. Nytkin olen töissä. Moraalisen linjani vedän työttömyystuen nosteluun kuitenkin siinä että olen aidosti työnhaussa. Kai sitä taiderintamallakin nyt tavallaan työtön on, kun ei näyttelyitä ole. Parit tilaukset kyllä mieltä lämmittämässä! Mutta kyllä niin sitä perustuloa tässä kaipaillaan. Tai taiteilijoiden "työttömyys"kassaa. Jollain tässä on jokatapauksessa leipä pöytään kannettava itse. Luulen kylläkin että ei tipu kumpaakaan, duunia eikä työttömyystukea, joten pisteessä A pysytään :D
Pitää vaan saada nyt hyvää settiä kasaan.

Tässä tekstissä se punainen lanka ei kyllä esiinnyt. Olin lauantaina ystävien häissä ja kuvailin, ja sunnuntaina olo oli kuin rekan alle jääneellä. Ajattelin, että turnajaisväsymystä. No tänään se rekka peruutti vielä yli ja juna ajoi vielä siitäkin yli, eli tämä taitaakin olla lenssu. Särkee. Pää ihan jumissa. Keuhkot tulessa. Tietenkin, kun tänään deadline ja hommat venyneet. Olen tekemisessä edelleen kypsytysvaiheessa, eli fiilistelen mikä tapa piirtää nyt kiehtoo eniten. Piirretään siis, pientä ja paljon. Haetaan. Paitsi tänään, tänään vedetään väkisin homma pakettiin. Jos pystyy. Haluis vaan nukkumaan..
Häät oli kyllä parhaat mahdolliset. Juhlimassa porukka, joka on alkanut muodostumaan semmoset 20 vuotta sitten. Ryhmä on poikinut jo neljä pariskuntaakin. Hyvä.

Oijoi, hyviäkin uutisia

Hometalokauppa se ei sittenkään peruuntunut, ja teosmyynnillisestikin on sutinaa, joten!

Alakuloisuuttahan kaikkein parhaiten lääkitään shoppaamalla. Parempi sekin, kuin että lääkitsisin ryyppäämällä (kauheesti). Shoppailu on parasta myös hyvällä tuulella joten tämähän on win win! Tässä vähän luottavaisemmin mielin vähän jo. Tunnelissa ollaan yhä ja joka hemmetin valo on tähän mennessä osoittautunut junaksi, mutta ehkä se tunnelin pääkin vielä sieltä tulee.

Tämä taasen on aivan klassikko. Tilaukset ja muut hommelit saatu alta pois, ja pettymyksissäkin menty pahimman yli, niin olis hyvä fiilis aloittaa uusia duuneja jotka kutkuttelee mielessä. PAAAAIITSI että kesäloma alkaa. En tykkää lomailla. Mutta lapset tykkää ja ehkä saan siinä ohessa piirrettyäkin jotain. Tuntuu ihan hölmöltä lomailla taiteesta :D

Pikaisia luonnoksia

Shoppailin ikeasta kehyksiä. I know. Ei hyvä. Mutta tilin saldo myös ei hyvä niin on nöyrryttävä. Tekis nuo 6 pikkuruista ja 2 isompaa kehystä kuvaa täyteen loman aikana niin i'm happy. Ihan kiva tehdä välillä pienempää ja rauhassa. Vaikka kyllä se maali sieltä yrittää puskea joka kuvaan mukaan. Pitää tehä luonnoksia vaan rutosti että saa sen *juuri oikean* tavan yhdistää kaikkea. Väripapereita myös shoppasin. Tekstiä ajattelen. Pitää haalia englanninkielisiä sanoma/aikakausilehtiä.

Joo että semmosta! Ihan hyvä! Se on kohta sittennii lomalle lompsis. Yritän innostua asiasta. Lasten kanssa aikaa. Jes.

Tarina ammatinharjoittajan laskutuksesta

Pitäisi laskuttaa. Ajattelinpa siis perustaa toiminimen. Uppouduin Patentti- ja rekisterihallituksen sivuihin ja ihmettelin ennakkoverojuttuja, alveja, yritystekisteriä sun muuta. Tilikausia. Juttuja. Numeroita, paljon numeroita. Hieman apeaa, että toiminimen perustamisesta joutuu maksamaan reippaanlaisesti. 

No silmääni tarttui että ei välttämättä tarvitse perustaa toiminimeä voidakseen laskuttaa. Henkilö voi ilmottautua vapaaehtoisesti ennakkoperintärekisteriin sekä alv - rekisteriin. No sehän sopii! Ei PRH:n maksua eikä ongelmia tukien kanssa. Tämähän on helppoa. Y3 - paperissakin tuosta vaan merkitää että alkutuottaja, en ole yritys. Ei prh:ta kiitos. 

No alkoi sitten vähän mietityttämään että miten se lasku sitten tehdään. Tuleeko jotenkin erikseen ilmoittaa että on rekisterissä vaikka ei ole toiminimeä. Soitan verottajalle. 

"Ei ole mahdollista ilmottautua mihinkään rekisteriin ilman että perustaa yrityksen."

No minä alan inttämään vastaan. Kun netissä lukee. Sivuillakin lukee että ammatinharjoittaja voi rekisteröityä ennakkoperintärekisteriin. Jos vaikka on pientä satunnaista myyntitoimintaa (kirppis esim) niin voi ilmottautua olematta yritys. Juu. Voi ILMOITTAUTUA yksityisenä henkilönä mutta ilmottautumisen jälkeen olet yritys vaikka et toiminimeä perustaisikaan. Sinulle nimittäin kirjataan Y - tunnus jokatapauksessa. 

No sain hepulin. Että kolmen huntin keikan takia minä tästä alan yritykseksi, laitan laskun menemään, maksan minulle määritellyn ennakkoveron (minimissään 170/erä) ja ehkä vielä alvia tuostainoin JJJAAA sinne meni lähes kaikki tulot. Ja sen jälkeen kun minua on siunattu y - tunnuksella, olen täten yrittäjä, eli TE - keskukseen ei olisi nyt viimeistäänkään mitään asiaa. Toimeentulotukea saadakseen pitäisi käsittääkseni myös lakkauttaa yritys. Ja Y - tunnus vaikuttaa myös asumistukeen. Eli satku jäi käpälään ja siitä keikasta lähtikin sitten koko turvaverkko alta. 

Soitan koko verohallinnon läpi ja hyperventiloin asiakaspalvelijoille että näinkö me saadaan suomi nousuun - pakotetaan itsensätyöllistävä ammatinharjoittaja yrittäjäksi ja irti kaikista tukiverkoista yhden pienen keikan takia? Eihän hullukaan uskalla ottaa mitään pieniä keikkoja vastaan jos siitä seuraa nälkäkuolema kun putoaa tukiverkoista. Eli töitä olisi, mutta ei voi ottaa vastaan. Hallitus, mitä vittua? Viimeinen virkailija jonka kanssa jutteli, tarjosi empaattisia sanoja. Hänen tyttärensä ja vävynsä ovat taidealalla ja saman ongelman edessä jatkuvasti. Ei voi tehdä hommia kuin verokortilla, joka karsii aika paljon keikkaa pois. Sääntöviidakko estää. 

Entäpä jos ammatinharjoittaja voisi toimia kyseisissä rekistereissä, ilman Y - tunnusta, vaikka siihen alvirajaan asti? Täten olisi mahdollista ottaa niitä keikkoja vastaan ja haalia itselleen asiakaskuntaa ilman että sysätään ulos tukien piiristä. Siten voisi tehdä työtä. 

Viimeisenä oljenkortena soitan kelaan. Jos nyt avaan tämän Y - tunnuksen niin kuinka käy? 

- No tukiin se vaikuttaa, todetaan heti. - Että kyllä se vaikuttaa asumistukeen, jos sulla ei ole eläkevakuutuksia eikä mitään eikä tuloja, niin se tuen määrä suhteutetaan sitten starttirahan määrään. Ja se sitten vaikuttaa kyllä sihen asumistukeen. Sekin vaikuttaa jos YEL on. 

- Mutta mulla on tuloja. Ei YELiä. 

- Katos niin onkin. Sitten ei ole hätää. Sitten  Y - tunnus ei vaikuta tukeen, ellei laskutettavien summa mene tulorajojen yli. Mutta jos olisit ollut tuloton, olis homma ollut toinen. Ei Pitäisi vaikuttaa. 

Eli jos olisin ollut entistäkin köyhempi, niin tukia olisi Y - tunnuksen ansiosta laskettu. Jos olisin maksellut itselleni YELiä pahan päivän varalle runsain mitoin niin se olisi voinut pudottaa asumistuen kokonaan. Sossulle en edes viitsinyt soittaa. Mahdollista on, että heinäkuussa joutuu pistämään hakemuksen sisälle ja edellisestä onkin sitten jo miltei vuosi, mutta saas nähdä onko Y - tunnus sitten siinä esteenä. Sossun asiakkaana ei ole tarvinnut nyt olla, joten uskaltauduin kuitenkin rekisteröitymään ennakkoperintärekisteriin sekä alvirekisteriin. Meni mukavasti koko päivä tämän asian selvittämiseen. Jatkossa saa sitten edes alvit takaisin ja pystyy laskuttamaan. Nyt kun näistä kannustinloukuista on puhuttu niin tässä on yksi: 

- Taiteilija! Hanki Y - tunnus jotta saat keikkoja. Varo maksamasta liikaa YELiä. Varo jäämästä työttömäksi, sillä saat rangaistukseksi lopulta vähemmän tukea kuin keikkatyötä tekevä, joudut lakkauttamaan kaiken toimintasi vaikka toki loogisinta olisi nyt yrittää hankkia juuri niitä töitä. Ja keikkatyöläinen: Älä vaan haali toimeentuloasi parantaaksesi niin paljoa asiakkaita että tulorajat paukkuu. Sen lisäksi että asumistuki vähenee, päivähoitomaksu kasvaa ja verot nousee, tai tulee mätkyt. Kannattaa pysytellä tuloissa neljän huntin huitteilla. Tästä kun menee yli, on työsi ikäänkuin ilmaista niin kauan, että voit vähentää tuloistasi päivähoidon ja asumistuen määrän ja jäät edelleen neljähunttia plussalle. Ja älä vaan mene naimisiin tai asu kenenkään kanssa yhdessä. Se on sitte siinä.

Hauskin kuulemani keino kannustinloukkujen purkuun on se, että lopetetaan ne tuet konsanaan niin kaikki tulo on vain plussaa. No, hykerryttää varmaan joitakin tämäkin skenario, että lopetettaisiin vain sitten sellaiset työt joista ei saa tarpeeksi tuloja. Eli abaut kaikki kulttuurialan hommat, monet myyntihommat, sijaistamiset, pätkätyöt, välitystyöt, muusikontyöt ja keikkatyöt. Itse ajattelisin loogisemmin ja antaisin ammatinharjoittajalle mahdollisuuden lisätuloon ilman yrittäjyyttä. Voisi parantaa tilannettaan ilman, menettää sitä turvaverkkoa. Mutta näin meillä laitetaan Suomea nousuun. 

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.

Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Stuudiolla!

Tällasten kanssa lähdetään liikkeelle, selfietaiteen sisintä purkamaan! Takaisin työhuoneella siis. Lähes koko loma satoi ja nyt tuolla paistaa, tietty. Katotaan miten hommat ovat hautuneet.

Kultapieni saa arvoisensa säväyksen, tällä kertaa ei lyöntimetallista..

Luonnosta uuteen maalaukseen, häshtäg girllikeme hästäg selfie häshtäg badhairday häshtäg nofilter häshtäg somekulttuuri

Tämmöstäkin viritteillä :) ihq.

Uudet tuulet

Pum! Muutettu on uudelle työhuoneelle. 

Aloitetaan positiivisella: Täällä tosiaan ollaan Turussa uudella työhuoneella salaattia nauttimassa. Lämpöä ja luonnonvaloa riittää, juokseva vesi, keittiö ja WC - tilat, jes! Kyllä nyt kelpaa. Kyseessä on pienimuotoinen YYA - sopimus erään paikallisen firman kanssa; autan heitä, auttavat minua. 

Meinasin jo kirjoittaa että lieventää mukavasti vaalipettymystä, mutta oikeastaan vain lykkää sitä kun tarkemmin ajattelee. Nyt mietityttää leikkaukset päivähoitoon. Mietityttää se, että missä asemassa kaltaiseni maalarit jatkossa nähdään lapsineen. Minullahan ei ole juurikaan tuloja, mutta töitä on. Malaaan, tai pyrin maalaamaan, joka arkipäivä. Sen lisäksi tulot koostuu pienistä puroista, pienistä tuloista: kuvankäsittelystä, kuvaushommista, suunnitteluhommista, opetustyöstä jonka suunnitteluaikaa on myös tämä työaikani. Yrittäjäksi en voi silti ruveta työntekoani osoittaakseni, sillä yhä tulee kuukausia jolloin toimeentulotukea joutuu nostamaan. Tällöin se yritystoiminta joka tapauksessa ajettaisiin aina alas. Jos nollatuloluokka päiväkodista taasen poistuu ja joudun pulittamaan päivähoitomaksuja, tarkoittaa se sitä että loputkin pienet tuloni menee suoraan päivähoitoihin ja olen vaikuisesti toimeentulotukiasiakas. Tai, koska en ole varsinaisessa työsuhteessa, tuleeko päivähoitopaikasta puolipäiväinen? Tietäisi kuoliniskua työlleni suoraan. 

No, ihan heti näitä muutoksia ei olla toteuttamassa, joten ainakin vuoden loppuun saan rauhassa nyt tehdä töitäni ja yrittää tulla toimeen, ennen kuin mahdollisesti - toivottavasti ei - olen pakotettu jäämään kotiin täysille tuille. Todella toivon että asiassa oltaisiin hieman pitkänäköisempiä. 

Jotta tämä ei menisi liian vähän negatiiviseksi, niin kerrotaanpa vielä, että homeoikeudenkäynnissä tuli turpiin niin että tutisee. Ei tullut kaupanpurkua, tuli hyvin pieni hinnanalennus. Hovioikeuteen ei ole varaa valittaa, rahaa ei ole. Käsissä on nyt sitten hometalo ja hurjat lainat. Se taas on niin karmiva asia että ei siitä osaa sanoa tai kirjoittaa juuri mitään. Ei mitään käsitystä miten sen asian kanssa tulee pysymään pää pinnalla. Toivon nyt vaan parasta sieltä leikkauslistaneuvotteluista. Jos lähtee edellytykset tehdä näitäkin pikkupuroja, on ns. kusi todella sukassa. 

Ei mitään. Syödään sipsejä salaattia ja hymyillään kameralle. 

Täällä ollaan

Viimeistä päivää

Elämän kehyksiä kuorma-autossa

Pukkasi muuttoa tähän väliin ja nyt sitä ollaan Turkulaisia. Osallistun jälleen työhuonebingoon, tällä kertaa Barkerilta, toivottavasti tärppää sillä tilalle olisi kyllä todella akuutti tarve. Ihan oikealle kunnolliselle työhuoneelle jossa on ikkuna ja vessa.

Tietokoneen näppäilyyn, eikä oikeastaan maalaamiseenkaan ole ollut kauheasti paukkuja, joten parempia aikoja odotellessa. Hirveä himo olisi päästä maalaamaan ihan rauhassa mutta pitäisi tästä pahvilaatikkotangosta jotenkin nyt selvitä ensin, ja uudesta päiväkodista, ja erään valokuvanäyttelyn toteuttamisesta, ja utu lampaanmaitojäätelöpurnukan toteutustöistä. Ja parista yhä tekemättömästä valokuvajutusta. Toivottavasti pääsisi maalaamaan edes vähän ennen kesälomia. Nyyh.

Jes, arki

Kuva: Essi Peltonen

Nuo kaksi ja pari muuta nassua ovat nyt ihmeteltävänä Raahessa Galleria Myötätuulessa yhdessä Essi Peltosen ja Anna Ahon maalausten kanssa. Sinne siis! Valmista tuli viime hetkellä kiitos lapsi A:n korvatulehduksen. Koko viime viikko tuli sitten oltua kotona, vaikka töitä on enemmän kuin paljon.

Aloittelin tänään vieläpä uutta, lähti mukavasti liikkeelle. Nyt vastustan kiusausta ylityöstää. En juuri uskaltaisi edes maalata tuota mutta pakko se on, tuo ei ehkä riitä. En vaan malttaisi häivyttää tuota pohjamaalausta. Vaatisi vähän kelaamista mutta hinku maalaamiseen on ehkä liian kova.

Tämä tieto tuli onneksi vasta illalla:

Valitettavasti Teille ei ole myönnetty apurahaa Varsinais-Suomen rahastoon 2015 jättämänne hakemuksen perusteella. --- Hakijoita oli tänä vuonna 1041, joista 86 sai myönteisen päätöksen.

 Kahdeksankymmentäkuusi. Huh huh. Onnea apurahansaajille! Otetaas me yhdeksänsataaviisikymmentäviisi lasilliset sihijuomaa laittilimsaa (laihis on alkanut). Ja porkkanoita. Perkele. 

Myöhäisyön bloggaus

Vastavalmistunut.

Ei yhtään kiire eikä ressi!

Millä todennäköisyydellä.. on kaksi päivää jolloin on oltava työhuoneella vaikka pää kainalossa. Siis pakko olla. Työt pitää viimeistellä näyttelyä varten ja apuraha-anomukset tehä ja postittaa. Niin millä todennäköisyydellä just sillon soitetaan aamukympiltä päiväkodista että pikku piltillänne puhkes just korvatulehdus? Ja sitten on haettava jälkikasvut yksiköistään ja ajettava Rymättylään omalääkärille väijymään jotain rakoa jossa pääsis lekurille. Vietävä lapset mummolaan ja ajettava takas työhuoneelle huomaamaan että kello on jo kolme ja kaikki tekemättä. Seuraavaksi huomataan kellon olevan jo puol ysi. Valmista tuli mutta viimetinkaan. Ja koska huomenna hoidan pientä potilasta (eikä siinä mitään hakemusta voi kirjoittaa) niin se on kirjoitettava yöllä. Valmis klo 02:00. Huomenna sit tulostuttamaan ja postittamaan kuumeisen kanssa.

Niin siis millä todennäköisyydellä. 

Tapauksessani, melko kovalla.

Uutta maalausta ja kipeänä jälleen

Aloin eilen valmistelemaan uutta maalausta. Ihan hyvän luonnoksen ja alun lisäksi nettosin jonkinlaisen kurkunpääntulehduksen, kipeän korvan ja vetämättömän olon. Päivitin puolen päivää nettisivujani (www.liitola.fi) ja siinä paikallaan istuessa pidän lämpöpuhallinta päällä. Heti kostautuu. Tänään sitten pyykkihommelitkin veivät viittä vaille hautaan.

Nyt lisää "lepoa", kotona myös yksi vatsatautipotilas. Ei taida päästä maalaamaan huomennakaan.

No nyt levätään

Ajatukset hortoilee kuitenkin työhuoneella. Kuumottava tarve maalaamiseen.

Ensiviikolle suunnitelmissa galleriapäivä - aboa vetusta ja ars novaa, ja jos jaksaa, niin taidemuseon Theslefiä päälle. Oijoi. Visuaalista ähkyä odotellessa!

Postissa odottaa art/work. Illalla lukemaan jos pakkaamiselta ennättää. Viikonloppu nimittäin lurahtaa miesystävän perheen parissa sukuloidessa. Salon veturitallissa olisi valokuvanäyttelyä tarjolla. Saas nähdä mikäli kera uhmaikäisten tulee kuitenkaan lähdettyä.

Miesystävälle on kyllä pakosti keksittävä korvaava nimike. Poikaystäväkään ei sovi! Eikä viitsisi blogissa muruksikaan tituleerata. Ehkäpä leikkisästi lempinimensä Tomppeli? :-p

No ettei menisi ihan loikoiluksi niin ylös ulos ja Naantalin opiston some kädentaitojen opetuksessa - koulutukseen. Tulee hyvään saumaan, kun uuden jatkokurssin oppimisympäristönä toimii blogi: http://jatkokurssi.blogspot.com .
Toivottavasti tartuu jotain uutta!

Kun ei osaa levätä

Kun menee työhuoneelle liian aikaisin influenssansa jälkeen. Olen havainnut että tila ei muutenkaan sovellu astmaatikolle; 16 asteisessa varastossa työskentely lienee syypää jatkuvaan sairasteluun. Tila olisi ok jos siellä piipahtaa maalaamassa, vaan minun on notkuttava siellä koko päiväkotipäivän ajan. Teen sitten välillä koneella hommia ja sitten vasta viluttaakin kun istuu paikallaan. Lämppäri puhaltamaan ja siitä saa sitten kurkun kipeäksi. Kierre. Uusi työtila olisi löydettävä. Sellainen, jossa on ikkunat. Lämmin. Vesipiste. Wc. Logomoon on uusia tiloja tulossa. Toivottavasti sieltä saisi.

Mutta en siis ennättänyt parantua kunnolla ennen kuin piti kiitää takaisin työmaalle. En varsinaisesti voi saikuttaa kotona lasten kanssakaan, siitä on lepo kaukana. Enkä oikein voi olla päivää kotona kun lapset on päiväkodissa, kun välimatkaa kotoa sinne on yli 30 km suuntaansa. Joten työhuone tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta. Paitsi että se ei ollut. Kahta kipeämmäksi tulin. Kuvan isoa maalausta väkersin yskän ja nuhan ryydittämänä. Nyt on jälkitautina keuhkoputkitulehdus ja olen ehkä murtanut kylkiluuni yskimällä. Keuhkot rakentelee kaiketi keuhkokuumetta, tänään ihastelemaan röntgenin ja verikokeiden tuloksia. Täytyy sanoa että yh:na, näin kaukana päiväkodista ilman kunnollisia työtiloja, ei ole varaa eikä mahdollista sairastaa. Nytkin pitäisi olla viikon sairaslomalla. Ei ole levosta tietoakaan tässä lapsia hoitaessa, ruokaa laittaessa, pyykkiä pestessä.

Kunnon hevoskuurin sain tauteja nujertamaan ja onneksi alkaa puremaan. Mutta lepoa - sitä ei ole tiedossa :(

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Terkkuja köyhyysrajalta

Mustekalassa kirjoiteltiin kuvataideakatemian mittavan projektin päätöstapahtumasta jossa taiteesta ja sen nykytilasta on turistu jopa 12 tunnin verran. Itselle tuosta tiivistelmästä nyt eritoten pisti silmään se, että taiteilija ansaitsee keskimäärin 15 000 € vuodessa (en pääse lähellekään tuota). Taiteilijoiden suurimmiksi tukijoiksi mainittiin säätiöt niiden jakamien (hyvin niukalle osalle lankeavien) apurahojen kautta, ja joita toki suomitaan juuri niukasta jakautumisesta. Itse en osaa sanoa onko tämä samankaltaista naapurikateutta kuin mitä tyhjät kohut maahanmuuttajille maksetuista ajokorteista ovat, mututuntumaa ja kateutta siitä että se minkä toiset saa on iteltä pois. Onkohan se oikeasti niin vai onko tämä apurahanjaoista aina syrjään jäävien katkera mielikuva? Itselläkin on arpa vetämässä nyt kolmella eri anomuksella ja täytyy sanoa, että kovin korkealla ei ole odotukset. Jotenkin tuntuu joka kerta että hakemus oli kuitenkin liian huono. Kuvat ehkä liian huonolaatuisia. Teksti huonosti jäsenneltyä. En tiedä, mutta jokin on pielessä. En tiedä jakautuuko apuraha aina hakemuksen taidokkaan muotoilun avittamana vai katsotaanko näiden asioiden läpi. En tiedä osaanko ikinä kirjoittaa hyvää apuraha-anomusta: ehken ole tässä lajissa kovinkaan lahjakas. Ehken osaa perustella taidenäyttelyn yleismaailmallista tajunnanräjäyttävää vaikutusta. Enkä vakuuttaa taiteeni välttämättömyyttä tässä yhteiskunnassa. Ei ole varaa teettää hienoa portfoliota. Tarve on silti aito ja kohdekin hyvin katu-uskottava. Mutta ehkä silti on aina joku joka kirjoittaa paremmin. Vakuuttaa sanoillaan paremmin. On parempi. Pidempi CV. Tai ehkä olen vaan paska enkä lainkaan apurahan arvoinen ja räpiköin täällä turhaan.

Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.

Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.

Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.

Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.

Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...

...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.

Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.