Feilaamisesta

Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks. tämä, tämä ja tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä. 

 Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla. 

 Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi. 

Nyt tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta. Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa, ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia, tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei pudotessaan päästä pensselinvarresta irti. 

Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija. 

Paska taiteilija palmun alla

No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa. 

 Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu. 

Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.

Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.

Vaikeemman kautta

Valmistelen tällaista uutta, jotenkin nämä akvarellimaiset pinnat kiehtoo juuri nyt. Vaan kyllä on piirustuksen kanssa töitä. Todella hyvä photariluonnos on tässä eikä piirtämisen pitäisi olla vaikea homma, vaan kun ei. Sunnuntaina pitäisi lähteä ripustelemaan Hämeenlinnaan ja takaraivossa tietysti on kolkuttanut että saisi tämän sinne mukaan, ja kiire ja kellon vilkuilu lieneekin syypäänä siihen että saa alottaa alusta uudelleen ja uudelleen. 

Hirveä väsymys painaa kropassa ja piirustukseen keskittyminen on sitämyödenkin vaikeaa, ei millään jaksaisi mittailla ja laittaa asioita kerralla paikalleen. 

Huomenna ehtis vähän vielä säätää, yöksi jätän vähän mustetta kuivailemaan. Pohjakin kyllä tässä kiusaa, tahtoo mennä nimismiehen kiharalle pinta kun kostuttaa. 

Hemmetti

Nyt oikeesti!! Toinen työhuonehylly ja toistaiseksi apurahaepäonnikin riivaa. Erittäin, erittäin vaikeaa olla väittämättä itselleen että onkin itseasiassa vaan aivan paska maalari. Todella vaikeaa myös perustella itselleen että oikeesti löytyy vielä lihas jonka voimin punnertaa työhuoneelle vaikka kukaan tai mikään taho ei pidä näitä viritelmiä minkään arvoisena. Niiltä ajatuksilta on vaan niin vaikea välttyä. Se aika vuodesta kun miettii että miksi näkee vaivan, tekee kaiken tämän elääkseen köyhyysrajalla ja nöyryyttääkseen itseään sossulla, kun työllä ei ole edes mitään arvoa. Eihän tätä duunia itselle tehdä. Arvon osaa nähdä vasta kun sen näkee joku muukin. Vaikeaa, vaikeaa. Rohkaiseva Tommi, lasi punkkua ja sauna rauhoitti pahimman huutoitkun mutta olo on siitä huolimatta, no, voimaton. Pitäisi keräillä itsensä kasaan.

No, löysin sen yhä epäileväisesti tähän päivään suhtautuvan lihaksen, ja täällä sitä ollaan taas tämän äärellä. Ei sitten millään löydä muotoaan ja lukemattomia tunteja taistelua takana. Ollaan kohta siinä pisteessä jolloin kaadan päälle maalia, pyyhin kankaalla ja toivon parasta. Silloin kun joku ajatus ei vaan lähe ei pitäis väkisin vääntää.. se "voimabiisi" tällekin löytyi sattumalta: Sanna Nielsenin euroviisu Undo! No, ihan kiva, kyllä tätä kuuntelee. Sanatkin ihan hyvin istuu koko settiin.

Undo my sad.