Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.

Aamulla

Ihmetellään diagnoosia ja ohjeita lääkkeen vaihtoon (voxra -> concerta)

Lapsi kiipeää syliin ja sanoo olevansa vielä pieni

Vaikka pieni onkin niin melkoinen leipuri! Lasten valmistama aamupala.

Ihmetellään että mitä kuraa sitä on taas tullut piirrettyä (ei maltttanut terottaa hiilikynää niin jälki on "hiilenkarvainen"

Kiukku/motivaatio

Kaksi hyvää keinoa purkaa aivan äärettömän kamala v*tutus. 

Suklaakakku ja maalaaminen.

Aika ärsyttävää sinänsä, että paras työskentelyvimma tulee siitä. Jos on hyvä fiilis, maalaa latteuksia. Jos on neutraali fiilis ei maalaa oikein mitään. Tarvitaan ylivireys tai aivan järkyttävä ketutus. Niissä adrenaliiniaggressioissa tulee tehtyä monen viikon duuni kolmessa tunnissa. 

Tässä edellisen kolmen tunnin session tulosta. Onkin jo aloitettu hyvällä sokeri/kofeiinikännillä..

Atmosfääri kuntoon:
 

Sit lähtee. Hyvästi abstraktin alku! Kävin ostamassa uusia värejä ja siveltimiä ja kaiken ketutuksen lomassa tulin ostaneeksi kallista crylan akryyliä ja täysin samaa sävyä mitä mulla oli jo saavillinen työhuoneella. Joten laitetaan sitten cadmium red hueta prkl kun kerta löytyy.

 Kaadetaan.

 Pyyhitään.

 No naama siellä taas on.

 Maalit. Sprayt. Tussit. Siveltimet. Palettiveitset. 

Tein tuollasen. Aika kiva. 

Pitää jatkaa nyt sitten vähän maltilla, mutta ei liikaa. 

Tää on niin tätä. 

Pitää aina olla joku överifiilari että saa kunnolla duunia tehtyä. Olen tätä yhtäkin naamaa hipsutellut täällä viikko/kuukausitolkulla eikä se tunnu edistyvän ollenkaan. Ei ole vaan ollut kunnon pöhinää. Välillä sitä sitten tekee keinotekoisesti sokerin ja kofeiinin yliannostelulla ja kuuntelemalla aiiivan liian lujalla musiikkia. Raivomaalatessa tulee aina hurja putkinäkö maalaukseen. Kaikki muu ympäriltä katoaa ja on vaan musafiilareissa ja kaikki on aivan kristallinkirkasta. Värit sekoittuvat aivan itsestään ja energiat on korkealla ja pysyy liikkeessä, syke on tuhat, kaikki napsahtelee paikalleen. On jossain aivan euforisessa maalausflowssa. Jossain vaiheessa alkaa tuntua kropassa, vatsalihakset alkaa krampata kun huomaa pidättävänsä hengitystä kokoajan ja keskittymiseen pitää jo vähän keskittyä. Tulee pudotus, maalauslaskuhumala, kun alkaa tärisemään kädet ja jalat ja heikottamaan ja väsyttämään. Maalauskrapula. Pitäisi vaan maata sohvalla tuijottamassa kattoon. Ihmettelee että mitä helvettiä täällä oikein tapahtui taas. Kaikkialle särkee ja on ihan koomassa.

Tussin, sprayn ja maalin yhdistelmä on tosi kiva. Aikamoinen koloristi minusta on kuoriutunut noiden matskujen myötä :)

Nyt olis vähän väsy, ja kohta vähän nälkä, luulen että väännän tämän maalauksen taustan kuntoon ja kotiin päiväsaunaan ja sitten jotain hyvää ruokaa (=pakastepizzaa).

Sunnuntaista

Kuusenkerkkiä keräämässä

Metsän keiju on innoissaan :)

Leivomme artisanileipää

Jauhamme kahvia

Teemme nokkospestoa

 

 

Ja syömme ne. Nami nami!

Tänään rääppeistä pestoperunoita..

 

Voikukannuppuja ja lehtiä voissa

Nyt keitetään kuusenkerkkäsiirappia. Oi kesäpuuhia :)

Matkalta

 

Fridan näyttely on nyt avattu. 25.5.-13.6.2013 Korkeavuorenkatu 25 Helsinki.

Kaffecentralenista tuliaisiksi pussi Mokafloria ja mukaan ehkä parasta vaahtoisaa lattea.

Tervemenoa tutustumaan näyttelyyn!

Kun ei kulje, niin ei kulje

Pakkasin eilen ipanat tuplarattaisiin, mukaan hoitolaukku, läppäri, eväät (mehua ja keksejä) ja kaksi koiraa, ja jalan kohti työhuonetta (kakarat hoitoon). Vietin siellä uuvuttavat 8 tuntia, lopputuloksena koko päivän työ pois pyyhittynä ja hermot riekaleiksi revittynä.

Oikeastaan koko työskentelyn ajan takaraivossa hakkasi ennen-näyttelyä-kouristava-paniikki joka huusi tajunnalleni että ET EHI SAAMAAN NÄITÄ VALMIIKSI, TULEE IHAN PASKOJA, RIPUSTUS ON JO PERJANTAINA, SULLA ON LIIAN VÄHÄN DUUNEJA, OLIS PITÄNYT TEHDÄ ENEMMÄN HOMMIA, ET VAAN OSAA ja sitä rataa. Pulssi veti varmaan kahtasataa koko päivän, kädet paniikista täristen maalasin yhtä hemmetin silmää semmosen 7 tuntia. Lopulta pyyhin kaiken pois. Näyttelykouristus. Se on kyllä paha.

Joka kerta se tulee yhtä varmasti kuin yö tai ampiaiset, jotka ovat alkaneet tungeksia sisälle. Kuten myös muurahaiset. Päästyäni eilen saman ruljanssin jälkeen kotiin ja muilutettuani mukulat nukkumaan, sain käydä taistoon muurahaisarmeijaa vastaan. Koko kodinhoitohuoneen lattia oli mustanaan muurahaisia, ja ruiskuttelin pullollisen tolua niiden niskaan, pyyhin pois. Ja uudestaan tunkivat. Pitkin seiniä, jalkalistojen välistä, pesukoneen takaa. Kannoin lähes kaiken irtaimen kodinhoitohuoneesta ulos. Lopulta 2 tunnin ottelun jälkeensain erävoiton ja vetäydyin nukkumaan. Tai niin kuvittelin: Yskäinen William heräsi 0:35, 02:30, 05:00 ja 07:00 heräsi Alexandra. Aamulla sain havaita että muurahaiset olivat koonneet joukkonsa uutta erää varten ja nyt kohteena on olohuone. Kaikki lelut murkkujen peitossa. Ei muutakun taas vaunushow ja allukka hoitoon ja sota murkkuja vastaan alkakoon. No nyt vedän tässä henkeä ja kahvia ja suklaata. On hieman nuutunut olo, ja helpottaisi edes jos tietäisi että stressissä oltaisiin voiton puolella. Vaan kun ei olla. Häviöllä ollan! Vielä on edessä isompia haasteita kuin mikään muurahaistilanne tai näyttelypaniikki. Yhä enemmän tekisi mieli pakata nassikat ja lentää Espanjaan. Mutta sitten olisin vaan stressaantunut Espanjassa, ja taas paljon köyhempi. Plus että kohdekämppä Garruchassa sijaitsee mäen päällä, ja kylän ja kaupan väliä kulkeminen kahta kakaraa vaunuissa lykkien = kuolema.  Eli. Pohditaan nyt tässä tasamaastoisessa suomenmaassa näitä syntyjä syviä.

No, näyttelyyn on nyt sitten 4 silisec- kuvaa ja 3 pigmenttisiirtoa. Olisi voinut olla enemmänkin. Nyt on nämä. Aina tulee pakonomainen tarve tehdä jotain uutta juuri maaliviivan häämöttäessä ja paniikin vallassa tietysti. Nyt on sanottava että rahkeet ei riittäneet tehdä tällä erää enempää uutta. Ressi painaa niin että tukka lähtee. Siis konkreettisesti. Ja kilot. Olen viimeksi painanut näin vähän teini-ikäisenä.

Nyt sitten kouristelemaan nuoret 2013-haun kanssa ja apurahapäätöstä venailemaan, hou.

Ajatusketju

Tämä ei nyt varsinaisesti liity mihinkään. Vedin tässä suklaamuffinssia ja kahvia kermavaahdolla ja etsiskelin netistä tietoa siitä että kuinka nopeasti energia muuttuu läskiksi. Jos siis vaikka pistelen pussin sipsejä iltapalaksi perus energiantarpeeni lisäksi,  niin näkyykö se vaa'an lukemana jo seuraavana päivänä. En varsinaisesti löytänyt siihen vastausta, mutta tällainen sivusto jossa selvennetään ravinnon jalostumista koneessamme sapuskan nauttimisen jälkeen vaikutti vastaavan kysymykseen ainakin jollain tasolla. Mikäli ymmärtäisin tuosta tekstistä mitään. Se on siis sellaista settiä mitä pitäisi lukea rauhassa ja hiljaisuudessa ja sanakirja kädessä. Muuten kyllä minulle passaavaa, kun mielin päästä kysymyksissä aina hiukkastasolle asti. Tämä vaivasi minua jo peruskoulussa: jos kysyin että MIKSI tämä tehdään näin, MIKSI menetelmä on tällainen? Vastaus oli usein että "tee nyt vaan näin äläkä kysele, sitten lukiossa saa vastauksen tuohon kysymykseen". Olin tyrmistynyt. Miksi ei opeteta logiikkaa ensin ja toimintoa sitten? No, en sitten ikinä oppinut matematiikkaa kun en ymmärtänyt miksi yhtälöt tehdään niin kuin ne tehdään. Tarvitsen sen tiedon ymmärtääkseni. Aivan kuin autokoulussa. Minulle ei riittänyt tieto että painat nyt vaan sitä kytkintä ja sitten veivaat vaihdekeppiä. Minun piti tietää mitä autossa tapahtuu kytkintä painaessa, jotta koko tapahtumaketjun tärkeys ja oikea-aikaisuus ja järjestys olisi selvääkin selvempää. Tämä siksi koska olen vähän idiootti tai siksi, että no, minun on vaan saatava tietää. Ei riitä se, että tee nyt vaan näin kun näin sanotaan. Olen kyseenalaistaja ja siten ymmärtäjä, ja lopulta hyväksyn. Tapanani oli myös kakarana tiedustella syytä vanhempieni EI-päätösten takana (- Et saa mennä discoon. - MIKSI? - Siksi koska sanon niin eikä minun tarvitse perustella). Voi että vihasin sitä lausetta ja ajatusteni ylenkatsomista. Tottakai täytyy perustella jotta ymmärrän päätöksen syyn ja voisin hyväksyä sen. Ja kun sitä ei tullut, tunsin itseni vaan loukatuksi. Sama asia siis. Pätee kaikkeen.

Mutta takaisin asiaan: tuota sivua lukiessa tuli mieleen taannoinen kampaamokäyntini. Jutustelin kampaajan kanssa taiteilijan työstä ja taiteen esittämisestä eri ympäristöissä. Oltiin molemmat sen kannalla että helpottaa töiden katsomista kun ympäristö on jokin muu kuin galleria. Lähinnä siksi kun useimmat meistä olisivat kiinnostuneita katsomaan taidetta, mutta useimmat eivät myös uskalla galleriaan piipahtaa. Tulee paine ostaa, pelätään tuputtamista ja toisaalta sitä, että joutuu puhumaan taiteesta kun haluaisi vaan katsoa. Jos joku tuleekin sitten esittelemään niitä töitä, kysymään mielipidettä ja puhumaan taidepuhetta. Ja jos itse hallitsee kyseisestä vokabulääristä tasan sanan "taulu" ja ehkä vielä että "ihan kiva", saattaa se hyvinkin ajatuksena ahdistaa. Pelätään että joku nauraa, ja pitää tyhmänä.

Taidepuhe on liian vaikeaa. Opiskeluaikana turhauduin tehtäviin jossa piti lukea monistenivaska/kirja joka sisällöltään muistutti pharmaca fennicaa. Sana toisensa perään joita ei ymmärrä. Miksi taiteesta pitää sitten kirjoittaa niin hemmetin vaikeatajuisesti? Onko syy siinä että taiteilijat halutaan tuoda esille ennemmin tutkijoina ja maistereina kuin baskeri vinossa kännissä sössöttävinä hihhuleina. Perus taiteilija ei edusta noista kumpaakaan, mutta se tuntuu olevan se vastakkainasettelu johon on ryhdytty. Kun me puhutaankin niin koreasti että kukaan muu kuin korkeasti koulutettu tutkiva taiteilija ei ymmärrä, muut ootte vaan vähän vähemmän viksuja. Että ei taiteilijat oikeesti oo tärpättiä imppaavia pellejä.

Mutta on sillä perustelunsakin, kuten tuolla haastavasti esitetyllä kehon energiantuotannon perusteellisella selonteolla ja vaikealla taidepuheella. Kaikkea ei voi nimittäin esittää kuin eskarilaiselle. Jokin teksti ja puhe on vaan suunnattu niille jotka puhuu ammattikielellä ja ammattitermistöllä. Ne jotka siitä kiinnostuu opettelee ja hallitsee sen, eikä muiden pitäisi sen kanssa joutua painimaan laisinkaan. Nykyään sitä itsekin osaa tulkita taidepuhetta (joskaan vieläkään en osaa selittää mitä on fenomenologia vaikka se kiinnostaakin) mutta jossain mennään pyllylleen kun taidepuheen pelossa ei uskalla galleriaan. Ja turhan vähän taidetta esitellään "kansan parissa" ja enemmän "ammattiympäristössä" eli galleriassa. Onko sitten niin että gallerianäyttelyt on taiteilijoille, kriitikoille ja kaikenmaailman historioitsijoille suunnattu? Ei pitäisi olla. Siellä maalaukset kun ovat parhaimmillaan. Nätisti valaistu ja aseteltu. Pitäisi voida astua sisälle kauppakassit kädessä tsiigaamaan että vitsit, ompahan hieno duuni.

Eräs galleristi kerran ohjasi ulos asiakkaan joka edusti taiteen minkkiturkkiskeneä mihin viittasin pari kirjoitusta sitten. Tuli sinne heilumaan viimisen päälle meikattuna ja puuteroituna hienossa asussaan, tuuttasi taidepuhetta kuin siskonmakkaraa suolesta ja santsasi punkkua. Itse juttelin kohteliaan vaivautuneena, mutta galleristi näytti (asiallisesti mutta suorasti) ovea ja tuli kuiskimaan minulle että "Tarvii vittu tulla tänne länkyttää.. Rasittava muija!". Menin hetkeksi hiljaiseksi ja lopuksi pilkahti riemu. Ihan perusjamppoja tässä lopulta kaikki ollaan.

Lauantaina

Elvytin työhuoneen kahvinkeittimen. Siis Kahvii.

Ebba-mamman vanha kahvikuppi. Säröreunainen kuppi meni roskiin viimekesän siivoustalkoissa.
Kävin salaa poimimassa sen.

Yritys orientoitua työntekoon. Suklaa voittaa taide-lehden inspiraationlähteiden mittelössä.

Norah Jones laulaa mulle. Kesällä olis Jazzeilla..
Täydellistä musaa säestämään tuota kevättä lupailevaa aurinkoa joka kurkistelee työhuoneen ikkunoista.

Vuodenvaihdetta

Takana aivan tajuton viikko.
Tämä aika nyt muutenkin on jo melkoista häsläämistä, mutta kun mukaan liitetään vatsatauti, sähkökatkos ja näyttelyn ripustus ja avajaiset, onkin melkoinen setti kasassa.

Mitä pukki toi?

Aattoaamuhan alkoi yhen pienen oksennuksella, ja desinfiointioperaatioiden jälkeen tytär mummolaan evakkoon, ettei saa tartuntaa. Joulu saatiin pulkkaan kun taas joku oksentaa joka sai vieraat lähtemään evakkoon, ja jäimmekin ykskaks kotiin kolmestaan.
No sattuipa sitten myrsky.

Tapaninpäivän myrskyä merellä. Tuuli suoraan rantaan, vesi nousi ennätyskorkealle. Myrsky piiskasi torppaa niin että ikkunat helisivät.

Yritys keittää kahvia takassa. Tuuli onneksi kääntyi päivällä, ja saatiin tulet ilman että savut painoivat sisälle taloon.

Aamulla meni sähköt. Eivätkä ne sitten palanneet. Yritettiin takassa lämmittää ruokaa ja kahvia. Ei onnistunut. Lopulta oli pakko kerätä kamppeet ja lähteä veljen luokse Turkuun yöksi. Seuraavana päivänä palattiin kotiin, sähköt pelasivat taas, mutta kämppä oli kuin pommin jäljiltä joulun jälkeen: täynnä roskaa ja rompetta, jääkaapillinen ruokaa pilaantuneena. Se meni sitten siivotessa, Kimmo lähti yövuoroon. seuraavana päivänä sitten olikin lähtö Poriin. 

Porin puuvilla iltavalaistuksessa, Poriginalin ikkunasta.

.

  

Aloitettiin vimmattu ripustaminen, tarkoituksena saada kaikki seinälle päivän aikana. 

 

Tein minäkin jotain muuta kuin esitin mielipiteitäni. Poriginalin Tuula on hyvä ripustamaan.

 

Paketti saatiin tasapainoisesti kasaan. Ei sitten muuta kuin auton nokka kotia kohti, puolen yön jälkeen päästiin perille. Yksi välipäivä, lisää siivousta, ja sitten takaisin Poriin avajaisiin. Palaute näyttelystä oli erittäin hyvää, ja yksi pieni maalaus löysi uuden kodin. Porissa tuntui olevan poikkeuksellisen kiinnostunutta avajaiskansaa: jokainen teos yksilönä kiinnosti, ja teoksista keskusteltiin paljon. Valotinkin kokonaisuuden taustaa mielelläni: vaikka aihepiiri onkin rankka, en koe kuitenkaan tarpeelliseksi tehdä kaikesta rumaa ja kamalaa. Kaikessa epäonnessa ja tuskassakin on aina läsnä toivo jostain paremmasta, jonka valossa on töitä mielekkäämpää tehdä. Tämän totesivat myös avajaisvieraat: teemasta huolimatta töissä on herkkyys ja kauneus. Mielelläni otin tämän palautteen vastaan.
Törmäsinkin netissä tällaiseen värssyyn joka jotenkin sopii tähän näyttelyyn:

Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,
yössä liekki lempeästi loistaa,
padot murtaa, kaikki lukot poistaa.
Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.
Itkut itkeä saa loppuun saakka.
Sisään tulvii uusi kirkas vesi,
vihdoinkin on vapaa sydämesi.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Näissä tunnelmissa. Nyt jos pääsisi vähän rauhoittumaan, ja alkaa tekemään valokuvakurssin oppimateriaaleja. Kurssi alkaa ihan pian - paljon on vielä tehtävää..

Ahkerana töissä

Olen aikeissa laseerata sinimustanharmaalla ton maalauksen.
Iik, jännittää, toivottavasti ei osoittaudu huonoksi ideaksi..

Apumunkkianomus

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....

Kahvikuppi-individualismi

Oma tyylinäyte lokakuulta -10

Miksihän ihmiset tykkäävät kuvata itseään kahvikuppi kädessä?
Kysyy bloggaaja Rymättylästä.

Tähän ilmiöön törmää aika ajoin eteenkin Facebookissa.
Kutsun sitä kahvikuppi-individualismiksi.
Höyryävän kupin pitely villahanskojen tai nahkarukkasten
verhoilemissa käsissä, ehkä vielä lämpöiseen kaulaliinaan kääriytyneenä,
silleen kahvimainoshenkisesti.
Kupista saisi kuvassa mielellään nousta höyryä,
ja kuppia tulisi pidellä joko kaksin käsin naaman edessä
kuin olisi juuuuuri hörppäämässä,
tai sitten kupin kanssa hengaillaan portailla,
luonnon helmassa tms. silleen reteen jätkämäisesti.
Tai ollaan puu- tai neuletöiden parissa,
tai ehkä ateljeen tärpätinkatkuisessa hämyssä.
Otetaan itestä kuva istumassa työhuoneen lattialla
yltä päältä maalissa
ja kädessä on se kahvikuppi.

Mitähän tällä halutaan sanoa?
Katsokaa minua, minä juon kahvia!
Olen rento ja seestynyt aikuinen.
Samankaltainen ilmiö on se,
että kuvissa poseerataan tuoppi/viinilasi/tölkki/tms kädessä.
Katsokaan minua, juon alkoholia.
Olen siisti tyyppi, pidän hauskaa. Minulla on ikää käydä alkossa.
Mutta ei niin paljon, että halaisin kahvikuppia.

Se kahvin litkiminen tuntuisi olevan osa elämystä.
Jos joku vaikka on kuhalla,
ja on kokenut reissullaan upean auringonlaskun,
niin eiköhän siinäkin kertomuksessa ole se kahvi mukana.

"se ja se iltakalassa ollessaan katseli maailman upeinta auringonlaskua

ja nautti kupista höyryävää kahvia".

Tilanne ei olisi läheskään niin siisti eikä kadehdittava,
jos tilapäivittäjä olisi kertonut nauttineensa mehukattia.
Mutta jotakin jokatapauksessa on suuhun laitettava
jotta tilanne olisi erityisen muistettava.

Taidekoulussa kahvikuppi-individualismi oli sietämätöntä.
Käytävillä parveili rastatukkasta lävistettyä huovutettuun
hiippaan ja lasten mekkoon sonnustautunutta
uffista karannutta tyttöä minne tahansa katsoi,
ja jokaisella oli kädessään joku ihana-tuunattu-dyykattu
kahvikuppi, jota pidettiin mukana kaikkialla.
Siitä pidettiin kaksin käsin kiinni, sitä säilytettiin
kasvojen välittömässä läheisyydessä
24/7
ja siihen kaadettiin kahvin lisäksi maidot mehut
ja linniksen bisset.
Ärsytti.

Pidän minäkin kahvista.
Takulla tästä blogista löytyy ylläolevan kuvan lisäksi
toinenkin kuva, jossa juon jotain nestettä jostain asiasta.
Ja jos ei löydy täältä, niin naamakirjasta löytyy.
Siellä on myös niitä kännissä olet ääliö-kuvia.

Tekisi mieli kerätä elämäni kahvikupit
(niitä on muutama! varsinkin jos Lomonosovit lasketaan)
ja ottaa joku hauska sarja.
Tai ehkä säästän sen oppilailleni.
Ensi keväänä meinaan alkaa digikuvauksen peruskurssi
Naantalin Opistossa, jota opetan. Uusi kurssi.
Tarkoituksena on opetella omien kameroiden käyttöä
tehtävänantojen varjolla.
Kurssin sisällön voi sitten tehdä itselleen
helpoksi taikka haastavaksi.
Odotan jo innolla!

Hyppäsi tuota kahvikuppikuvaa esiin kaivaessa silmille tämä kuva.

Se on otettu vuoden 2010 viimeisenä päivänä.

Jotenkin tuo vuoden vaihtuminen tuntuu aina 

suurelta askeleelta kohti uutta, 

vaikka samalta se elämä kuitenkin näyttää. 

Mutta pointti oli nyt se, 

että olen sätkinyt ja potkinut vastaan 

kun kesä etenee vääjäämättä syksyä kohden.

Olen aina pitänyt syksystä, 

mutta nyt en olisi valmis vielä luopumana kesästä.

Tuota kuvaa katsellessa kuitenkin tuli sellainen olo

että ei se talvi nyt niin huono asia ole. 

Tein minä eilen jo ensimmäisen kynttilä-asetelmankin pöydälle. 

Varma syksyn merkki.