Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?

Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.

Yhtäkkiä kaikki on selvää

Sumu on poissa!

Se on poissa!

Yhdessä hetkessä kaikki selkeni. Korpit. Linnut. Kuolema. Voipuminen. Luopuminen. Miten kuolema on lopulta vapahtaja. Syöpä. Irti päästäminen. Helpotus. Korppi. Kultainen korppi.


Voi tätä tunnetta. Se tyhjyyden kausi on aina niin tolkuttoman raastava. Kun mielessään käy yhden taipaleen valmiiksi asti, putoaa aina siihen tyhjyyteen. Siinä mennään melkein mielisairauden partaalle siinä ahdistuksessa ja tuskassa kun pitäis maalata. Tehdä jotain. Mutta kun ei tule mitään. Siitä tulee hirveä tärinä. Vaikka sen on oppinut jo itsestään (ja muilta joilla on sama kaava) että ahdistuksen jälkeen alkaa hyvä matsku virrata, niin voi helvetti kun se polku on pimeä ja kapea ja täynnä juuria kompastella. Kaikki se unettomuus. Kaiveleminen. Valmiustila. Hauduttelu, Ajattelu. Ja niiden ajatusten kanssa painiminen. Kouristava tyhjyys siinä kaikessa.

Sitten yhtenä sokeana hetkenä se tulee. Se järjestys ajatuskaaokseen. Näinhän se menee. Nyt! Tässä se on!

Elämä tiputtelee aiheita, ripottelee ympäriinsä. Tässä kohtaa sitä ajattelee että jonkun valtavan sattuman kautta näitä on ohjautunut silmiini, mutta ehkä ne silmät vaan tarttuu siihen mitä prosessoi itse läpi. Tarttui siihen suomenuskon tarinaan jossa kuolema tulee eläimen muodossa. Ja että henki poistuu ruumiista kuin suusta ulos pyrähtävä lintu. Sitä varten on avattava ikkuna jotta se pääsee avaruuteen. Se viimeinen henkäys.
Linnut. Korpit. Kuolema. Kultainen korppi. Vapautus.

Siskonpäivä 2004. Veljeni halusi kuolla. Joten hän kuoli. Ajatelkaapas, miten kaunista olisi kuolla, jos siihen Suomessakin olisi lupa. Ei tarvitsisi tehdä itselleen niin raastavaa ja väkivaltaista tekoa. Kuolla epätoivon kouristuksessa. Miksei meillä ole armokuolemaa?

Jos joku hakisi armokuolemaa epätoivonsa takia, voisi hänet ohjata "saattohoitoon", psykoterapiaan jossa arvioitaisiin että voitaisiinko tätä ihmistä vielä auttaa. Jos hän edelleen haluaisi kuolla, niin annettaisiin mennä. Kyllä hän päivänsä päättää sitten joka tapauksessa.

Me kuolemme jokainen, varmasti. Mutta kukaan meistä ei halua kuolla yksin ja peloissaan. Voisimme mennä turvassa. Muiden lähellä. Kauniisti ja rauhassa. Jos kerran on mentävä.

Isoisäni kuoli ennen joulua. Hän kävi pitkän kärsimyksen läpi ennen kuin se kultainen lintu päästi tuskista. Voi kuinka me valitsisimme tässä maailmassa toisin, jos kuolemaa ei tarvitsisi pelätä.


Nyt on mielessä niin monta kuvaa. Kohtalon ivaa että nyt joutuu olemaan kotosalla viikon, pari, lapsen sairasloman takia. Tämän voi nyt ottaa hauduttamisaikana mutta nyt haluaisi alottaa. Heti. Jos vielä ehtisi Salmelaan tämän ajatuksen kanssa.

SUMU ON POISSA! HAHAA!

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.