Voihan markkinatalous

Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.

Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.

Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.

Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.

On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.

Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?

Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.

Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.