Elämän kevät

Ei kahta ilman kolmatta

Vietetäänpä seuraavaksi hiljainen hetki kalkkiviivoilla peruuntuneelle talokaupalle. Piti mennä sekin sitten manaamaan.

Kyllä nyt riittelee. Kengät on kuin lyijypainot.

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Ei-näyttelynjälkeinen tyhjyys

Tuo mainitsemani näyttelynjälkeinen tyhjyys pääsi hiipimään. Paitsi että tällä kertaa se ei ollutkaan näyttelynjälkeinen tila. Tuossa G12 - näyttelyä tehdessä tuli mentyä aika äärimmilleen omien voimavarojen kanssa. Opetukset ja muut työt maalaamisen päälle, tuli vietettyä täällä viikonloppujakin ja aivan liian pitkiä päiviä. Väsymys oli ilmeistä. No, se tyhjyys tuli, oletin että viikon lepo auttaa, vaan ei auttanut. Aloin unohtelemaan, keskivertoa enemmän. Aina olen ollut hajamielinen mutta nyt ei enää pysynyt mikään päässä. Olo alkoi olla niin tuskainen että varasin salaa ajan neurologille. Osittain siksi että halusin kuulla että ei tässä mitään, stressiä vaan, unta palloon ja kaikki on ok. Osittain siksi, että pelkäsin toisaalta että saan juuri tuon vastauksen, että ei sulla mitään ole ja kuvittelet vaan. Olen nimittäin useita vuosia epäillyt että minulla saattaa olla ADHD.

Hommat ovat pysyneet suhtkoht aisoissa kun painetta ei ole ollut liikaa, nyt sitä on ollut liiemman kanssa ja pakka alkoi hajota käsiin. Unohtelu, aloitekyvyttömyys... järjestyksen ja aikataulujen pitäminen, laskujen maksaminen.. aina olleet aivan mahdottomia osa-alueita, ja nyt täysin käsistä riistäytyneitä. Olo on muutenkin raskas ja uupunut.

Neurologille siis. Saman tien tuli arvio että tämä on mitä todennäköisimmin, ei ADHD vaan ADD. Toiseen tutkimukseen. Kävin hakemassa tutkimuksia varten vanhat todistukset vanhemmilta. Lääkäriin lähtiessä unohdin ne kotiin. Unohdin lähetteet työhuoneelle. Parkkihallissa unohdin laittaa auton parkin päälle. Kun tulin lääkäriltä oli auto vyörynyt parkkihallin seinään. Unohdin maksaa pysäköinnin ja sain peruuttaa muiden ohi takaisin parkkihalliin siitä puomilta. Unohtelu jatkui, en enää muista mitä muuta unohdin. Sitä ja tätä sinne ja tänne. Pää on täysin paksussa usvassa.

ADD - diagnoosia tuki myös tapaamani neuropsykiatri. Totesi myös että minulla on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hänen mukaansa masennus on vaivannut veljen kuolemasta asti, siis jo 11 vuotta, ja on varsin tyypillistä ADD - tapaukselle. No, sitä en ihan odottanut, mutta kun masennuksesta lukee, niin no, pitäähän se paikkaansa. Tila on ehkä vaan niin kroonistunut että en edes erota sitä normaalista.

Tässä on lyhyen ajan sisällä haudattu kummitäti ja oma ukki. Vaikka hän sairasti kauan ja kipeästi, kuolema oli silti todella kova paikka. Nämä ovat nyt osaltaan aktivoineet masentuneisuutta ja pahentaneet ADD - oireita niin paljon että lääkärille oli pakko mennä. Hyvä että menin. Harmi etten ole mennyt aiemmin.

Siihen ADD-lääkitys ehkä tuo jotain apua, sekä tähän, että kello on 11:51 enkä vieläkään ole aloittanut maalaamaan. Se tässä on hyvänä puolena että saa lääkityksen. "Tulee normaaliksi".  Kuinka monta kertaa sitä on saanut kuulla olevansa laiska ja saamaton ja sitä ja tätä eikä saa mitään aikaan. Ja ajatellut itse että on tehnyt tasan parhaansa, siis kaiken minkä tällä päällä nyt voi tehdä. Vaan kun se ei riitä.

Helpottavaa sinänsä että kaikelle löytyy syy. Ei tarvitse kieriskellä itsesyytöksissä ja ajatella että mikä hitto minua vaivaa kun en saa yksinkertaista asiaa tehtyä. Vaatteita viikattua. Tiskejä laitettua. Miksen vaan tee sitä? Se on sama kuin yrittäisi hypätä aurajoen yli. Ei se vaan onnistu.
Mutta samalla kun tämä on helpottavaa, on myös todella masentavaa kuulla että tämä on pysyvää. SE sitten vasta maksentaakin.

On tässä yksi toive (toistan:)

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Pienen poikaseni 3v - synttärit on tänään. En oikein tiedä tuntuuko siltä että on viimeiset 3v kiivennyt mäkeä ylös vai lentänyt pää edellä sitä pitkin alas. Joku rasitusmurtuma on sitten näköjään kuitenkin tullut. Sitä parannellessa. Tytärtäni lainatakseni: "vaikka tulisikin itku, niin tiedätkö mikä auttaa? Kakku. Kakku auttaa aina."

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Hemmetti

Nyt oikeesti!! Toinen työhuonehylly ja toistaiseksi apurahaepäonnikin riivaa. Erittäin, erittäin vaikeaa olla väittämättä itselleen että onkin itseasiassa vaan aivan paska maalari. Todella vaikeaa myös perustella itselleen että oikeesti löytyy vielä lihas jonka voimin punnertaa työhuoneelle vaikka kukaan tai mikään taho ei pidä näitä viritelmiä minkään arvoisena. Niiltä ajatuksilta on vaan niin vaikea välttyä. Se aika vuodesta kun miettii että miksi näkee vaivan, tekee kaiken tämän elääkseen köyhyysrajalla ja nöyryyttääkseen itseään sossulla, kun työllä ei ole edes mitään arvoa. Eihän tätä duunia itselle tehdä. Arvon osaa nähdä vasta kun sen näkee joku muukin. Vaikeaa, vaikeaa. Rohkaiseva Tommi, lasi punkkua ja sauna rauhoitti pahimman huutoitkun mutta olo on siitä huolimatta, no, voimaton. Pitäisi keräillä itsensä kasaan.

No, löysin sen yhä epäileväisesti tähän päivään suhtautuvan lihaksen, ja täällä sitä ollaan taas tämän äärellä. Ei sitten millään löydä muotoaan ja lukemattomia tunteja taistelua takana. Ollaan kohta siinä pisteessä jolloin kaadan päälle maalia, pyyhin kankaalla ja toivon parasta. Silloin kun joku ajatus ei vaan lähe ei pitäis väkisin vääntää.. se "voimabiisi" tällekin löytyi sattumalta: Sanna Nielsenin euroviisu Undo! No, ihan kiva, kyllä tätä kuuntelee. Sanatkin ihan hyvin istuu koko settiin.

Undo my sad.

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

After artistic meltdown

16:22

Onko pakko nousta?
Onko pakko mennä työhuoneelle?

Kermavaahto ja kuumat keskustelut

Onkohan näin?

Ylläoleva kuva on Instagram - tililtäni. Menin sitten lankeamaan minäkin, kun vaihdoin pertti peruspuhelimeni älypuhelimeen. Refloja menin rajalacameran nettialesta ostamaan, mutta Samsung galaxy s4 zoom - digikamerapuhelin oli hyvässä alessa. Oon tyytyväinen. Järkkäriä ei tuu mukana raahattua ja tarkoituksena oli sijoittaa taskukokoiseen pokkariin. Tässä on nyt sitten ihan riittävän hyvä kamera ja intternettikin (ja puhelin!)sitten aina taskussa. Nykyaika, täältä tullaan, joskin perässä ja painavin askelin!

Instatilini on väijyttävissä täällä: http://instagram.com/liitola

Tänään yksin kotona. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Pyjamassa koko päivä. Tämä on enemmän kuin harvinaista, oon liian kiltti enkä osaa pitää puoliani. Oon vähän alkanut lyödä jalkaa maahan ja pitää omasta edustani kiinni. Sen verran väsymys taas painaa. Väsymystä taitan tänään sohvakuurilla, ja tornin korkuisella kermavaahtokuorrutuksella jonka kahvin päälle olen koonnut. Nothing else. Ja taidelehti ja blogi. Onpa muuten pitkästä aikaa niin ajatuksia herättäviä lauseita taidelehdessä että tekis mieli markkerilla alkaa tussaamaan.

Näin normaaliarkipäivänä herätys olis 06:45 ja aamutoimet sitten. Lapset päiväkotiin ja itse työhuoneelle. Siinä sitä sitten ollaan tukka pystyssä ihmettelemässä että miksi taas oli niin kova kiire. Kiirehän syntyy siitä että muksut pääsee hoitoon sellaiseen aikaan että se olisi päiväkodin rytmien kannalta järkevää. Jos maalaisin omien rytmieni mukaan niin olisin työhuoneella klo 12 ja lopettaisin klo 18. Nyt sitten herätään Aivan Liian Aikaisin ja kotiin palattua melkeestä nappulat jo suoraan nukkumaan. Lopputulos: kaikkia väsyttää. Ja vaikka työpäiviä on nyt enemmän kuin koskaan, on tuotteliaisuus huonointa ikinä. Kiire ja väsymys ei ole hyvä lähtökohta työskentelylle. Mutta vaikea tähän on keksiä vaihtoehtoa kun lapset on lähes yksin minun vastuullani. Maalaamisen lisäksi on nyt riittänyt valokuvaustöitä ja opetushommia. Päivät on kaksitoistatuntisia.

 Pitkän himottelun jälkeen sain lopulta tilattua hyvän valikoiman akryylispraymaaleja ja tusseja. Olen aivan ihastunut tähän tekniikkaan ja myös työhuonekämppis Essi on innostunut näistä. Märkää spraytä on ihana käsitellä palettiveitsellä ja märällä pensselillä. Ja tussilla piirtäminen nyt on ylipäätään parasta. Eka sprayduuni näyttää tällä hetkellä tältä:

                                                                Jee. Kovastitykkään.

Mutta takaisin taidelehteen. Eipä olisi voinut olla ajankohtaisempi kirjoitus tämä Annamari Vänskän kolumni jossa pohdiskellaan taiteilijan toimeentuloa. Taidanpa kopioida tuon ja liittää toimeentulotukihakemukseen. Juu. Olen nyt toista kertaa joutunut tuota hakemaan. Ensimmäinen asiointikerta oli ennakkoluuloistani poiketen ihan positiivinen. Toki harmitti että näin nyt täytyy toimia, mutta virkailija oli positiivinen ja ymmärtäväinen. Nyt tässä kuussa rahaa on vielä viimekuutakin vähemmän (kilometrikorvaukset näköjään työnantajalta unohtunut maksaa ja palkkatuloja ei laisinkaan). Joten samalla nousi myös maksettavan toimeentulotuen summa. Tässä kohtaa alkoi virkailijalla ääni kellossa muuttumaan. Mikäli tulot pysyvät jatkuvasti näin huonoina, minut ohjataan työvoimatoimiston puolelle ja sitten minulle katsotaan jokin työ. Jokatapauksessa suositellaan sitten yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Siis kuvataiteen yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Tämän jälkeen kyseli vielä että enkö kouluja käydessäni tullut ajatelleeksi että tällä alalla ei pärjää taloudellisesti. Tulin, sanoin. Mutta kun taidetta ja sen tekemistä on vaikea perustella rahallisin hyötyperustein. Asia jonka selittämistä en edes yrittänyt.

Hiukan nyppii. Virkailijan kummastus oli nimittäin se, että saisin tismalleen saman verran (toimeentulotuen verran) rahaa kotihoidontukena jos olisin lasten kanssa kotona. Minullahan olisi vielä 2 vuotta tätä tukea jäljellä. Että kyllä ensisijaisesti pitäisi sitä hyödyntää eikä toimeentulotukea, joka on se viimeinen vaihtoehto kun muuta ei enää ole. Mutta mietitäänpäs. Kummalla on pitkällä tähtäimellä positiivisempi vaikutus - pyrkiä työllistämään itseään seuraavan 2 vuoden ajan ja nostaa tarvittaessa (huom! vain tarvittaessa) toimeentulotukea, vai istua 2 vuotta toimettomana kotona ja nostaa 800e/kk joka kuukausi? Ilmaisinkin tämän kantani ja totesin, että se on ihan sama kumpaa tukea nostan. Samoista verovaroista ne menee, ja vain toisessa vaihtoehdossa minulla on mahdollista tehdä samalla töitä. Ei ole sama asia, totesi virkailija. Minusta on, enkä saanut vastausta sille mikä nämä kaksi asiaa erottaa. Sitten on tietysti tämä virkailijan osoittama vaihtoehto, eli alavaihdos. Mietitäänpäs taas. 9 vuoden taidekoulutus ja nostetut opintolainat. Sen hukkaan heittäminen on valtiolle taatusti kalliimpaa kuin satunnainen toimeentulotuki tässä vaiheessa elämää. Ja minkä työn saisin? Vaihtoehdot tällä koulutuksella olisi lehtimyynnissä, siivouksessa tai kassamyyntityössä. Ensimmäisestä ei saa rahaa edes työmatkoihin. Jälkimmäisiä ei invalidi ihan tuosta vaan tee. Plus että työpaikan pitäisi olla pysyvä ja palkan tarpeeksi hyvä, että pystyisin kustantamaan lasten päivähoidon ja omat työmatkakuluni muiden laskujen ohella. Tämä tietäisi myös sitä että en voisi enää pitää opetustyötäni, enkä voisi harjoittaa omaa amattiani. Onko tämä ihan todella parempi vaihtoehto kuin ajoittainen toimeetulotuki?

Pitäisihän sille vaihtoehto olla. No apurahat tietty, mutta se nyt on ajatuksena aika utopistinen. Vänskä kolumnissaan viisaasti asioita pukee sanoiksi. Vaikka jotenkin olen vierastanut ajatusta tutkivasta taiteilijuudesta, niin vielä enemmän vierastan tätä taiteilijuuden rinnastamista yritystoimintaan. Kun virkailija sossussa alkaa puuttumaan siihen että maalaanko nyt ihan varmasti tarpeeksi myyvän näköisiä maalauksia kun en kerta saa taulujani myydyksi, niin kyllä jossain nyt mennään ihan todella ja paljon pieleen. Kolumnin ajatus taiteilijan rinnastamisesta yrittäjää vahvemmin tutkijaan on siinä mielessä hyvä, jos taiteellekin saataisiin sitä myöden tutkijamaailmaan haikailtavaa urapolku- ja vakinaistamissysteemiä rakennettua. Todellisuudessahan tutkijat ja taiteilijat ovat aikalailla saman (leivättömän) pöydän äärellä tutkijoiden kanssa jo nyt.

Istuin kahvilla tähtitieteilijän kanssa ja kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Työn toimintarakenne on molemmissa aika sama: Tehdään tutkimusta, mietitään maailmaa, tuotetaan siitä jonkinnäköinen työnäyte ja presentoidaan se maailmalle. Se mikä työn arviossa eroaa on se, että tutkimustyötä voi arvioida faktisia seikkoja vasten vahvemmin mitä taiteessa. Työ voi olla hyvä/huono, kelpo/epäkelpo, ja jokatapauksessa: esiteltävänä pitäisi olla jotain uutta ja huikeaa oivallusta että se tuottaa kentälleen mitään lisäarvoa. No, kuulostaa tutulta. Taiteilijakin voi tutkia ja tuottaa julkaisuja ja olla hyvinkin analyyttinen, mutta mitä perinteisemmin menetelmin työtään tekee, sitä enemmän läsnä on taiteen vapaa ilmaisullisuus ja tutkiva taiteilijuus kauempana, vaikeammin tunnistettavammassa muodossa. Asiat luiskahtaa taiteessa helpommin subjektiivisen puolelle. Voi olla vaikeampaa perustella tutkivaisuutta siinä yhtälössä, ja toisaalta maalaustaiteessa pystytään kuitenkin raamien sisällä ja pankin räjäyttämisen keinot ovat hienovaraisempia ja mahdollinen kauneus lähtökohtana ansiona vähempiarvoinen. Kuten tähtitieteilijä-keskustelukumppanini totesi, maalaustaiteesta ei välttämättä ymmärrä mitään mutta konseptuaalisempi teos on tähän helpommin kategorisoitavissa. Helpommin apurahoitettavissa, koska löytyy ne faktat joihin nojataan. Kuten tieteessä ja sen apurahoja hakiessa. Sillä samalla menetelmällä toimeen tulee (yksityisen sektorin) tutkija.

Tosin sorruttavahan se oli pakollisiin stereotypioihin: tutkijat kuulemma saavat helpommin apurahaa jos hakijana on useamman lapsen köyhä äiti, kun taas taiteessa sosiaaliset perusteet loistaa poissaolollaan. Taiteessa apurahan saa jos olet pohjoisesta tullut kolmekymppien nuhjuinen miestaiteilija joka maalaa ankean suttuisia fallistisia valtavia maalauksia Palsan ja Särestöniemen verenperinnöllä. Taiteilija on yllättävän iso osa yhtälöä vaikka itse töissä sen usein toivotaankin olevan poissaolevassa roolissa. Itse pyrin läsnäolevuuteen enkä ymmärrä tuota vaadetta. Teoksen täytyy toki voida elää omaa elämäänsä, mutta en minä ainakaan haluaisi irrottaa teosta siitä, mistä se on tullut ja mihin se pohjaa. Enkä usko myöskään siihen että kaikki voi olla ulkoista, puhtaan poliittista, niin äärimmilleen tutkivaa että itse taiteilija on työlle vaan välittäjä kuin tutkija labrassa. Aika usein ansiona halutaan nähdä pyörän uudelleen keksimistä ja jotain tajunnanräjäyttävää uutuutta. Itse näkisin että asiat voi olla pienilläkin momenteilla uusia, tai tuoreempia. Tässä näkyy juuri taiteilijan läsnäolon merkitys. Eri tulkinta. Eri silmät, eri kädet, eri sydän.

Sossun sedän ankea viesti oli se, että toimeentulotukea tullaan leikkaamaan mikäli sen nostamisesta uhkaa tulla tapa. Se on aivan mielipuolista. Mielipuolista, että kotona istumista tuetaan vahvemmin kuin työntekoa. Käsittämättömintä on se, että lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä vakuuttuneeksi siitä että olisi tärkeämpää toimia taiteilijana vaikka se ei ole rahallisesti kannattava yritystoimintaa, vaan se jää kakkoseksi jopa kotona työttömänä oleilulle. Se, että "taiteilija" ei nähtävästi ole hyväksyttävä ammatti, ja taiteilijuus työksi käsitettävä asia, ja sen tärkeyttä arvotetaan kotona notkumistakin alemmalle tasolle, on jotain niin kertakaikkisen halveeraavaa, lyhytnäköistä ja suppeaa että vaikea olla loukkaantumatta. Ymmärrän että elämäntapanotkujalle pidetään näitä palopuheita mutta minulle ja miksi tässä tilanteessa kaikista maailman tilanteista. Ole kotona ja syrjäydy, on suositeltavampaa kuin harjoita ammattiasi ja työllisty. Samalla veronmaksajien kustantamalla summalla, vaan eri luukulta. Ehkä mielikuva on punkkua kittaavasta laiskanpulskeesti pensseliä heiluttelevasta kukkahattutädistä joka hyväksikäyttää systeemiä. Minä 12 tuntisine päivineni olen sitä mieltä että kyllä ihan oikeasta työstä käy ja yhtä mieltä siitä että mielettömyys on se, että polte tähän on niinkin kova että tätä tekee vaikka perhe persnetolla. Mutta itse halusin uskoa että ihmisten työllistymisen tukeminen olisi vaihtoehdoista ensisijainen ja se, että mitään alaa ei katsottaisi toista vähäpätöisemmäksi - on kyseessä sitten matala-palkka-ala tai jokin vakaampi malli. Kaikkia tarvitaan. Muttakun se hyötyperuste. Kuinka perustella että tämä on tärkeää jos toisen työ on nähdä tärkeys numeroissa?

Tutkiva taiteilija. Miksen pidä siitä käsitteestä? Ajatellen taiteilija versus tutkija: Työ on samanlaista. Yksinkertaistettuna taiteellista työskentelyä voi rinnastaa vaikkapa humanistisiin tieteenaloihin, ja niiden tutkimus... tutkitaan nyt vaikka yhteiskuntaa ja elämää siinä, tehdään siitä työ joka presentoidaan yleisölle. Tadaa. Puhuinko nyt taiteesta vai tieteellisestä tutkimuksesta? No, kummasta tahansa. Taiteilija tekee tämän kuvallisesti tai muodollisesti tai kirjallisuuden keinoin. Raja tutkijaan on häilyvä. Kumpikin ala käy apurahoilla, tai joku voi tämän työn myös tilata. Mutta yksityishenkilö voi ostaa taiteilijalta työn kotiinsa hyödykkeeksi. Ja tämä erottaa. Tällä perusteella voidaan ilmaista että taiteilija, sinun työsi on hyödykkeiden myyntiin perustuvaa liiketoimintaa, vaikka se ei olisikaan toiminnan polttomoottori, joskaan ei suinkaan pahitteeksi tai välteltäväksi, tuo myynti. Mutta työ sama, keino eri. Kun taas vähemmän konseptuaalinen taide, joka ei tutki välttämättä muuta kuin yhtä käsitystä estetiikasta, lompsahtaa entistä vahvemmin siihen lokeroon jossa puhutaan liiketoiminnasta. Silloin astuu kehiin sossun setä joka kysyy että miksi helvetissä maalaat 150 senttisiä rumia naamoja jos niitä ei kukaan osta. Noku. 
Hirvittää hieman, että tutkiva taiteilijuus jyrää alleen ehkä hivenen klassisemman tekoon ja tunteeseen perustuvan maalaustaiteen. Ihan jokainen taiteilija ei ole sanaseppä ja pysty tukka nutturalla luennoimaan tästä työnsä tutkimuksellisesta puolesta vaan kuva puhuu puolestaan, jos on puhuakseen. Mutta sitä on silloin myös vaikeampaa perustella yhdellekään virkailijalle oikeasti tärkeänä työnä. Tutkivassa taiteilijuudessa piilee kulttuurinen hyötymomentti mitä artefaktina nähdyssä Pertti Perusmaalarissa ei, vaikka Pertti samaa tutkivaa työtä maalaustaiteellaan tekeekin. Tietoista tai ei.

Ymmärrän kyllä sen ajatuksen että ei ole sosiaalitoimiston asia rahoittaa taiteen tekemistä eikä todella olekkaan. Mutta mikä ratkaisuksi? Vastaukseksi en kelpuuta "ei muutkaan rahoita kannattamatonta yritystoimintaansa veronmaksajilla". Koska ensinnä, se ei pidä paikkaansa, ja toiseksi, taide ei ole yritystoimintaa. Tai onhan se jossain määrin (jos nyt kovasti myy niin tulee siitä sitäkin) ja joissain olosuhteissa ja muodoissa (niille tahoille jotka tekee sillä bisnestä sivuroolissa, esim galleristi), mutta lähtökohtaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja siihen sisältöä tuovana tekijänä ei. Taide lopultakin kuuluu ja antaa kaikille jo itsessään. Taiteen lopettaminen ei ole ratkaisu, eikä myöskään päättäjien aiheesta huolestuminen aina vaalien alla, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu. "Kyllä me muutkin joudutaan menee oikeisiin töihin että saadaan rahaa" on se argumentti jonka usein kuulee.

Define oikeat työt. Define taide. Ja mihin kaikkeen se kulttuurissamme vaikuttaa, ja millaisessa maailmassa eläisimme jos se vaan raa'asti poistettaisiin - ja kaikenkaikkiaan - se on taide. Se on taito. Se on tieto, ja jos sitä ei tee jonkinlaisella jatkumolla, taito puuttuu. Ei oo laadukasta taidetta ilman tietoa ja taitoa. Tarvii aikaa, toistoa ja tavoitteita. Oivalluksia ja kokeilua. Taidetta ei vaan tapahdu liukuhihnalta.
Ja siitä ei makseta kuukausipalkkaa.

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".

Ja vieläkin pahemmin

Miten sä voitkaan olla
Noin tyhmä ja viisas samalla
Sun ristiriidat mut hajottaa
Ei tällaista kestä
Sä sanot et tahtoisit niin
Uskoo yhteisiin unelmiin
Mut kaikki vaan ei oo kohdallaan
Sen sinusta huomaa

Mikä mussa on vikana
Mikä saa sinut pelkäämään
Kättä ojentaa
Mä en vieläkään tajua
Mitä siinä voi menettää
Jos heittäytyy

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Oletsä koskaan ollut
Yhtään sen varmempi kuin nyt
Tai pystytkö siihen ollenkaan
Taistelenko yksin

Tahtoisin sun näkevän
Miten paljon mä tahdonkaan
Että vois kantaa
Mut leikit sä sokeaa
Vai johtuuko tää siitä
Et sä et tahdo

Sä tiedät miten sääntöjä kierretään
Ja kuinka niistä viidakko väännetään
Johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy
Sun leikissäsi ei ole voittajaa
Miten tää auttaa kumpaakaan
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Sä tiedät että kipu voi kasvattaa
Mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa
Ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Vain siksi että on mahdollista voida vieläkin pahemmin

Tässä video miehestä jota sohitaan miekalla:



Ja tässä videokuvaelma Adolf Hitleristä:





Tätä kieriskelyä on luvassa varmaan vielä viikkotolkulla.

Hyvää syntymäpäivää minulle

Lista asioista jotka saattavat latistaa juhlatunnelmaa:

1. Toivoit salaa olevasi menossa synttärikahveillesi, mutta tosiasiassa kukaan ei muistanutkaan

2. Avio asumuserosta sopiminen

3. 200k asunto/opinto/autolainaa, mutta ei ainuttakaan asumiskelpoista asuntoa, varsin ehjää autoa tai työpaikkaa saatika tuloja

4. Campari on loppu

5. Lonkero on loppu

6. Sitä tietää olevansa vuoden vanhempi, mutta naama näyttää vanhentuneen ainakin 10 vuotta

Lopputulos

Päivän pettymykset

Hobusepea: Unfortunately, your works were not amongst the chosen ones to be displayed at the gallery this time. We hope that you do not take this as a negative assessment to your work, because this year we had shattering number of artists´ projects.

Lakimies: Vastapuolen asiamies on jäänyt kuukauden kesälomalle, joten hometalon kaupanpurkuasia (johon vastapuolelta vaadittiin vastausta 28pvä mennessä) ei etene ennen syksyä.

Minä: Camparia