Voihan markkinatalous

Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.

Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.

Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.

Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.

On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.

Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?

Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.

Symposium

"Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle.

Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.

Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?


ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )

Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.

Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.

"Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle.

Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.

Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.

Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.

Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.

Hauskaa päivää juuri sinulle.

(Niin ja Mikael - tallessa on :)

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Terkkuja köyhyysrajalta

Mustekalassa kirjoiteltiin kuvataideakatemian mittavan projektin päätöstapahtumasta jossa taiteesta ja sen nykytilasta on turistu jopa 12 tunnin verran. Itselle tuosta tiivistelmästä nyt eritoten pisti silmään se, että taiteilija ansaitsee keskimäärin 15 000 € vuodessa (en pääse lähellekään tuota). Taiteilijoiden suurimmiksi tukijoiksi mainittiin säätiöt niiden jakamien (hyvin niukalle osalle lankeavien) apurahojen kautta, ja joita toki suomitaan juuri niukasta jakautumisesta. Itse en osaa sanoa onko tämä samankaltaista naapurikateutta kuin mitä tyhjät kohut maahanmuuttajille maksetuista ajokorteista ovat, mututuntumaa ja kateutta siitä että se minkä toiset saa on iteltä pois. Onkohan se oikeasti niin vai onko tämä apurahanjaoista aina syrjään jäävien katkera mielikuva? Itselläkin on arpa vetämässä nyt kolmella eri anomuksella ja täytyy sanoa, että kovin korkealla ei ole odotukset. Jotenkin tuntuu joka kerta että hakemus oli kuitenkin liian huono. Kuvat ehkä liian huonolaatuisia. Teksti huonosti jäsenneltyä. En tiedä, mutta jokin on pielessä. En tiedä jakautuuko apuraha aina hakemuksen taidokkaan muotoilun avittamana vai katsotaanko näiden asioiden läpi. En tiedä osaanko ikinä kirjoittaa hyvää apuraha-anomusta: ehken ole tässä lajissa kovinkaan lahjakas. Ehken osaa perustella taidenäyttelyn yleismaailmallista tajunnanräjäyttävää vaikutusta. Enkä vakuuttaa taiteeni välttämättömyyttä tässä yhteiskunnassa. Ei ole varaa teettää hienoa portfoliota. Tarve on silti aito ja kohdekin hyvin katu-uskottava. Mutta ehkä silti on aina joku joka kirjoittaa paremmin. Vakuuttaa sanoillaan paremmin. On parempi. Pidempi CV. Tai ehkä olen vaan paska enkä lainkaan apurahan arvoinen ja räpiköin täällä turhaan.

Tekstissä myös todetaan että kauhukuvana on, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Naurahdin tässä että miten niin kauhukuvana. Niinhän se on. Taiteilijat tekevät taidetta puhtaasti taiteen vuoksi vain toisille taiteilijoille ja taidekentän piirissä (josta ei saa palkkaa), ja ulkopuolisen maailman silmissä todellakin yrittäjänä, tuotteita valmistaen ja maksua vastaan tarjoten kuten kuka tahansa muukin joppari (ja silloin ehkä saa palkkaa). Paitsi että niin sikamaisia hintoja ei haluta maksaa, kuin mitä taiteilija pyytää, ja mielellään tingitään siitäkin. Eli joko teet mitä kansa ostaa, tai sitten kitkuuttelet niiden tositaiteen lättyjesi kanssa sossun tuilla kun eihän näitä puhtaan taiteen pyyteettömiä, markkinataloutta pakoilevia teoksia hullukaan seinälleen osta, ei ainakaan Suomessa. Ei ole meritauluja ne. Tätä kuulen jatkuvasti. Ei kannata tehä tommosia, ei noi myy.

Itseasiassa kuvataiteella ja maataloudella on muutakin yhteistä kun eläkelaitos ja yllä mainittu toimintakenttä; molempien saamia tukiaisia kadehditaan siitä huolimatta että taho tuottaa ympäristölleen ja elää kädestä suuhun. Samalla tavalla maksaisi myös taiteilija gallerioiden hinta-aleista kuten nyt vaikka maidontuottajat kauppojen hintakilpailuista. Kauppa kyllä pitää huolen siitä että oma kate ei laske, vaan lasku maksatetaan tuotantopäässä; halutaan mukamas auttaa kansalaisia vaikeassa tilanteessa, paitsi niitä kansalaisia joista kauppa hyötyy, eli niitä tuottajia. Samoin kävisi taatusti jos galleriat poistaisivat vuokransa. Nyt jo hulppea provisio lähtisi käsistä. Jostainhan se elanto ja vuokra pitää saada. Suomen galleriat pyörittävät toimintaansa toimintansa kuluilla, tai kuten Ilona Anhava taannoin totesi hesarissa, että "Kotimaisen taiteen hinnoilla pyöritetään Suomessa toimivaa suomalaista taidetta myyvää galleriaa" (en saa nyt valitettavasti linkattua juttua mutta se löytyy kyllä kun pasteaa tuon lauseen googleen).
Erotuksena maatalouden tuissa ja taiteen apurahoissa on se, että maanviljelijät ei peukut pystyssä lähetä tukihakemuksia joista sitten parhaat saa tukea. Tukea saa ne, joilla koulutus ja kriteerit täyttyvät, kaikki samojen säädösten mukaan. Sama pitäisi saada taiteilijoille. Muutoinkin kuin sossun kautta, toimeentulotukea saa samojen kriteerien mukaan kaikki, on sitten taiteilija tai hoitsu. Paitsi että se ei toteudu siinäkään ihan oikein. Taiteilijaa uhkaillaan tukien alentamisella jos taulut ei ala myymään tai alaa ei vaihdeta. Ihan sama paljonko duunia teet, on lapsia tai ei, mutta taidetta kun ei nyt pidetä minään muuna kuin tekosyynä. Maanviljelijöitä ei tarkastella sen mukaan kuka on minkäkin arvoinen. Maataloutta tuetaan koska työllisyyttä halutaan tukea. Kotimaista ruoantuotantoa halutaan tukea. Halutaan kauppoihin huokeampaa laadukasta ruokaa. Entäs taiteilijoiden työllistyminen? Kotimaisen taiteen tuotanto? Visuaalinen kulttuuri, hengenravinto sen sisäisesti nautittavan rinnalla.

Onhan ne gallerioiden vuokrat ihan järkyttäviä ja provisiot leikkaa vielä viimeisetkin toiveet siitä että pääsisi näyttelystä edes omilleen. Tässä tarvittaisiin sitä maatalouden tukijärjestelmän kaltaista mallia. On turha olettaa että galleriat pystyisivät tuon kulun omistaan laittamaan, ei ole taiteen myynti tällä hetkellä niissä mitoissa ensinkään. Ja ei varsinkaan jos riskejä ei oteta, ulkomaille ja messuille ei suunnata, taiteilijoita ei markkinoida vaan otetaan nyt vuokrasta ja provikasta palkka että pystytään pitämään pulju pystyssä. Jos taiteilijalla on koulutus ja kriteerit kunnossa (näyttelysoppari, työhuone ja ammattimainen työskentely), pitäisi tuohon vuokraan saada rahoitus samoin kuten viljelijä tukea peltopalstaan. Kaikille samoin ehdoin. Ei niin, että annetaan nyt tolle kun on vakuuttavampi CV ja paremmin kirjoitettu hakemus ja kuvat teetetty painopaikassa eikä kotilaserilla.

Ja sitten joku ihmettelee että miksi taiteilijat edes suostuu tähän. Onhan meillä tämä yksi taiteilijavetoinen Sorbuskin. Meitä taiteilijoita on kuitenkin muutama enemmän kuin mitä Sorbukseen vuosittain mahtuu. Jotenkin on pakko edes yrittää ja mitä sitten, jos tekisin tässä päätöksen että en enää pidä näyttelyä jos joudun maksamaan vuokraa? Minäpä kerron: sitten se aika vaan tarjotaan jollekulle muulle, joka on taloudellisesti onnellisessa asemassa tai jollekulle toiselle äärimmäistä epävarmuutta sietävälle vahvalle yksilölle. Toistaiseksi yritän lukeutua jälkimmäiseen ryhmään, enkä niihin jotka nostaa kiukutellen kädet ilmaan ja menettää ne viimeisetki mahdollisuutensa saada taidettaan esille. Sillä mitäpä oikeasti on sitten se taide jota näkkileivän voimalla väännän täällä, enkä ikinä vie mihinkään esille (koska minkälaisen realistisen vastineen sille sitten keksii että ei pidä enää näyttelyitä)? Onko kuva taidetta ollenkaan ennen kuin se kohtaa katsojan, ja millätapaa sen laatiminen poikkeaa kompulsiivisesta onanoinnista jos se ilmenee vain taiteilijalle itselleen? Ja miten ikinä löytää asiakkaansa ellei esillä olemalla? Miten ikinä saisi sitä CV:tä jolla sitten ehkä apurahaa? Jäsenyyksiä? Uskottavuutta? Vai onko asiakkaista puhuminen jo liikaa lähellä yrittäjyyttä, jota pitää kaikenkaikkiaan karttaa? Haluaisin kuulla tuollaisille ihmettelyille kyllä myös vakuuttavia ratkaisumalleja ettei homma mene ihan taidepopulistiseksi persuiluksi. Että taiteilijat vaan omavetoisia gallerioita pystyttämään ja loppuu tuollainen kaupallisten gallerioiden kekkalointi.

Uhkakuvanahan oli, että ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan. En toisaalta näe miten tuolta vältyttäisiin taiteilijoiden omavetoisessakaan toiminnassa, sillä yhtä lailla pitäisi jostain löytää markkinat ja ostajat taiteelle, jotta taiteilija pysyy leivänsyrjässä kiinni. Tässä mallissa taiteilija tekisi sitten senkin työn itse. Sehän on ammattimaisen galleristin täysipäiväinen työ. Ja melkein väittäisin että taide olisi tuota kautta entistä formalistisempaa ja markkinoita kumartavaa, kun ei olisi edes niitä galleristin kytköksiä käytössä. Toiminta olisi entistä pienimuotoisempaa ja yhä vähemmän saisi mikään meritaulusta poikkeava itselleen kotia. Parhaassa tapauksessa galleristi on siinä päätoimisesti edustamassa taiteilijaa hyvällä ammattimaisella yhteistyöllä. Kyllä siitä edustustyöstä mielellään maksaakin, onhan se takaisin kotiinpäin, mutta ehkä suomen galleriakenttää leimaa pieni munattomuus. Ammattimaisesti toimivia, muutakin kun omaa toimintaansa pienesti pyörittäviä gallerioita kun on niin vähän ja niillä kauheat määrät taiteilijoita. Varsinainen edustustyö jää pieneksi. Ollapa vain näyttelyä vastaan haettava apuraha jonka saisi varmasti, kuten sen maataloustuen, eikä tarvitsisi pelko perseessä hakea näyttelyaikaa miettien, että jos nyt en saa tähän apurahaa niin voinko loppuvuonna ajaa enää autolla? Näyttelytuella taidetta uskaltaisi tehdä vapaammin. Kyllä siihen apurahajärjestelmään tarvitaan muutos ja vahvempi valtion osuus, vahvistaa taiteen vientiä ja aktivoida gallerioita, eikä suomia taiteilijoita siitä että ne suostuu maksamaan tarvitsemistaan palveluista. Minäpä kysyn, että miksi taiteilijat suostuu sitten tähän. Että ensin koulutetaan korkeasti kuvataiteilijaksi mutta ei tueta työllistymistä millään, ja syytetään taiteilijaa joka käänteessä kaikista asioista. Miksi suostut maksamaan näyttelystä? Miksi edes teet tuommosta työtä muiden verorahoilla? Mikset maalaa erilaisia tauluja? Miksi valitat kun olet ite ammattis valinnut? Mikset myy töitäs enemmän? Kierrä ovelta ovelle? Mikset pidä lapsia kotona ja nosta kotihoidontukea, voit maalata öisin? Miksi?
Hassunhauskaa on muuten se, että taiteilijaseurat laskuttaa mielellään vuokran gallerioistaan myös omilta jäseniltään. Miten yksittäinen taiteilija tässä voisi nyt kääntää koko taidekentän kelkan? Joukon voimalla vastarintaan, taiteilijaseuran hallitukseen huutelemaan ja asioita muuttamaan, mutta...

...totuus on kuitenkin tässä. Minä, sekä melko moni muu taiteilija, maalataan autotallissa. Varastossa. Tai ihan oikealla työhuoneella josta tosin joutuu maksamaan 250e/kk. Joudutaan hakeamaan toimeentulotukea joka meneekin suoraan vuokriin, elellään muutaman euron päiväbudjetilla jos se apuraha ei osu kohdalle, koska rahat täytyy pystyä pienistä hippusista säästämään sitä näyttelyä varten, että olisi edes pieni mahdollisuus tulla nähdyksi, löytää maalaukselle koti, löytää yhteistyötahoja. Mitään muutakaan keinoa ei ole. Jollain on pakko ruokkia lapset. Monet sitten menee "oikeisiin töihin" rahoittaakseen taiteilunsa. Sitä pidetään markkinavoimien vastaan taisteluna, kun ei alisteta taidettaan sen vaatimuksille. Sen sijaan se uhrataan taidekentän vastaaville (vai kuka on tosissaan sitä mieltä että taide on yhtä laadukasta silloin jos sitä käy voimiensa mukaan välillä sutimassa, kuin silloin, jos siihen voi keskittyä täysiaikaisesti? Laatu kärsii joka tapauksessa). Sitten kun lukeudun niihin taloudellisesti (ilmeisesti lottovoiton kautta) onnellisiin, voin alkaa huutelemaan että miksi suostutte noihin vuokriin, kun vaihtoehtojakin varmasti on. Paitsi että ei ole. Ei ainakaan itselle tule yhtään mitään oikeasti varteenotettavaa mieleen. Ei täältä työhuoneeltakaan kukaan niitä maalauksia tule käsistä repimään. Minun periaatepäätökseni olla hyväksymättä tällaista maailmanmenoa olisi päästäisen piipitystä. Sitä ei huomioisi kukaan, eikä se muuttaisi mitään muuta kuin sen hypoteettisenkin mahdollisuuden saada tili, löytää asiakas, saattaa taiteensa ihmisten ilmoille tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Siinä menisi melkolailla se viimeinenkin syy jaksaa äärimmäistä epävarmuutta.

Taiteen myynti on vähäistä ja hinnat alhaisia. Gallerioilla ei riitä resurssit lähteä markkinoimaan taiteilijoitaan muualle kuin perus palkansaajien seinille. Ei pienimuotoisella toiminnalla pääse ikimaailmassa vuokrista eroon. Eikä sitä tilannetta rakasta galleristikaan; vuokraa maksatetaan anteeksi pyydellen ja todetaan itsekin että eihän tämä oikealta tunnu. No ei tunnu ei. Taiteilijat voisi toki näyttää esimerkkiä seurojensa kautta. Taiteilijaseura omassa toiminnassaan ja säätiöt ja valtio omassaan. Veikkaan, että resursseja olisi paljon enemmän kuin yhdellä näyttelytoiminnasta pidättäytyvällä tyhjätaskulla.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan eikä missään muualla. En ole koskaan halunnut tai aikonut olla missään muualla. Onhan se taide vahvasti kutsumusammatti vaikka se hieman klisheiseltä kuulostaakin. Miesystävä kysäisi että miltä se tuntuu, kun kaikki on aina ollut niin selvää, että mitä haluaa tehdä ja mitä on. Olipa vaikea vastata mitään. Miltä nyt tuntuu olla minä? En voi valita sitä sen enempää kun valita huomisesta lähtien olla naapurini. Ei ehkä ole helpointa aina olla just tätä, mutta se pitää vain hyväksyä itsessään ja olla nahoissaan. Kutsumuksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että haluaa suuresta rakkaudesta tehdä työtään ilmaiseksi. Että tulee kutsutuksi synttäreille siksi että se kuitenkin kuvaa aina juhlissa ja siltä saa sitten pyytää myöhemmin ilmaiset kuvat joita on vaivihkaa pyydelty pitkin iltaa. Ota hei meistä kuva kun ei meistä ole hyvää ja kun sulla on tuo hyvä kamera. Sehän sen kaiken työn tekee.

Hakeako vaiko eikö hakea

Kuvituskuva.

Nimittäin taiteilijaseurain jäseneksi.
Tässä olisi Taidemaalariliiton hakuaika taas kypsä, jonka lisäksi pohdin hakeutumista Turun Taiteilijaseuran siipein suojiin. Olin jo aloittaa hakemuksen laatimisen kun tulin toisiin ajatuksiin. Tai lähinnä Turun Taiteilijaseuran osalta. Seuraa tositarina:

Olipa kerran ammattitaiteilija. Ei kouluja käynyt, mutta koko elämänsä taiteelle antanut ja sitä työkseen tehnyt. Tehnyt sitä todella: joka päivä ja pelkästään. Siitä mistä pitääkin: intohimosta ja halusta.
Elämänmittainen työ: näyttelyt Suomessa ja ulkomailla, maalaukset, printit, kortit, kalenterit.
Taiteilija hakee Turun Taiteilijaseuran jäseneksi eikä pääse.

Tietääkseni kynnyskysymys oli taiteilijan "kaupallisuus". Ei voida hyväksyä jäseneksi. Jälleen on ihmeteltävä. Tuntuu todella itseriittoiselta että halutaan pienessä piirissä määritellä sitä, mikä on kelpo taidetta ja millainen kelpo taiteilija. Miten ihmeessä tämä määrittyy? Ryhmässä on useita vastikään valmistuneita nuoria kuvataiteilijota. He ovat enemmän taiteilijoita kun elämäntyönsä taiteen parissa tehnyt maalari? Ja mitä kaupallisuuteen tulee, määrittääkö sen teosten aihepiiri vai se, että maalauksista tehdään myös printtejä? Jos jälkimmäinen niin tapaa olla päivän trendi ennemmin kuin häpeä. Ajatellaan vaikka Andrew Salgadoa, joka on jo lähes bisnes. Koulut käynyt tosin, ja teokset "ajantasaisia". Mutta yhtälailla, hän ja hänellä tehdään rahaa. Hylättäisikö Andrew'n jäsenhakemus? Tuskin.

Eikä syy voi olla siinä että ei ole käynyt kouluja. Se ei lopultakaan tuo muuta kuin paperin taskuun eikä määritä kenenkään taiteilijuutta.

Aihepiiri ei siis liene riittävän arttifarttia. Ei riittävän pompöösiä tai ehkä väärällä tavalla. Jokatapauksessa muodostetaan mielipide: me ei tykätä sun "taiteesta". Tästä tapauksesta on jo hurjasti aikaa eikä välttämättä käytäntö ole sama, mutta vieläkin sapettaa.

Luin mustekalasta tätä sivaltavan artikkelin (Nuppu Koivisto: Tylsyyden ylistys 8.9.14) ja siitä lainaan:

"Argumentin ydin on kuitenkin selvä: taiteen on oltava jotakin kokemuksellisesti mullistavaa ja ylevöittävää, eikä siihen saa liittyä kulttuurisia hallintorakenteita tai - herra paratkoon - kaupallisuutta. Teksti asettuu osaksi 1800-luvun romanttisesta taidekultista periytyvää esteettistä näkemystä, jossa "oikea", henkistynyt ja uskonnon mitat täyttävä taide toimii vastakohtana rahan saastuttamalle teolliselle viihteelle."

Artikkelissa ihmeteltiin sitä miten taiteen pitäisi tänä päivänä vetää jalat alta, aina ja poikkeuksetta. Mikään pienimuotoisempi ja tyvenempi elämys ei riitä. Asia jota olen itsekin täällä blogissa suominut. Artikkelissa hyvin mainitaankin:

Professorin romanttinen käsitys taiteesta pyhyyden ja mystisten merkitysten lähteenä on helposti tyrmättävissä banaalina yksinkertaistuksena: miksi ihmeessä taidekokemuksen pitäisi aina olla jotain ainutlaatuista ja mullistavaa? Silti asenne lymyää kulttuurikeskustelun taustalla edelleen, sillä arkiajattelussa taidekokemukselta vaaditaan suuria elämyksiä, tunteita ja oivalluksia. Ajatus sisältää myös omat vaaralliset elitismin sudenkuoppansa, jotka on syytä nostaa esiin. 1800-luvulta periytyvä ajatus taiteesta abstraktina ja henkisesti haastavana ilmiönä johtaa pisimmillään kulttuurihistoriallisten painotusten piirissä tietyn kaanonin ylikorostamiseen vähemmän arvokkaiksi koettujen ilmiöiden kustannuksella.

Ja se on totta! Toki itsekin vaikutun eniten vaikuttumisesta ja ainutlaatuisuudesta ja mullistavasta. Ei tarkota sitä ettenkö voisi vaikuttua myös muustakin ja pitää kaikkien tyylien läsnäoloa yhtäaikaisesti äärimmäisen tärkeänä. Vaikuttavuus ei olisi enää vaikuttavaa, sillä ei olisi pelimerkkejä joilla pelata omassa genressään, jos ei olisi mitään mihin verrataan. No, toki en laita muita lajityyppejä vaan verrokin rooliin, vaan osaan arvostaa niitä sellaisenaan. Se on se, mikä Turun Taiteilijaseuralta ainakin aikanaan puuttui, ja elitistisyys on juuri oikea sana tätä kuvaamaan. Sopisi muistaa:

Tietenkin on huolestuttavaa, jos taidetta ajatellaan vain ja ainoastaan pääoman, instituutioiden tai yhteiskunnallisten resurssien näkökulmasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei tilanne ole aivan niin toivottoman synkeä kuin Saarikivi antaa ymmärtää: kulttuurielämästä löytyy jopa Suomen kokoisessa pikkuvaltiossa varsin monta lokeroa ja marginaalia.

Hauskaa sinänsä, että nykytaiteutta ja tuoreutta elitistisöivä ryhmä pohjaakin itseasiassa 1800-luvun ajatuksiin. Se siitä tuoreudesta.

Jäi siihen sen hakemuksen tekeminen. En halua jäseneksi yhteenkään taiteilijuutta pinnallisesti määrittävään kerhoon. Taidemaalariliitolla siten eri meininki, että hakuehdot ja määritteet ovat kaikille samat, eikä yksikään taidejuntta istu määrittelemässä että tykätäänkö me nyt tästä vai ei, eikä jäseneksi hyväksyminen perustu mututuntumaan tai kenenkään kissataulumakuun tai sen puutteeseen.

Esimerkkinä hyvästä seurasta voisin mainita NYTE:n. Taiteilijaseuraan voivat liittyä kaikki halukkaat. Jäseniä seurassa on 50. Ei ole tullut valtavaa maineen pilaavaa sunnuntaimaalareiden aaltoa syömään toiminnalta uskottavuutta ja pohjaa. Ihme juttu.