Huomenna avataan!

Tervetuloa avajaisiin lauantaina 4.8. Galleria G12 Helsinkiin klo 14-16!

Nähdään siellä! 💖

Kuvassa "Joanie"
200 x 160 cm
Hiili, akryyli ja spray kankaalle
2018

Terveinen

Näissä tunnelmissa menty nyt viimepäivät. Ihan mukavasti hommia onneksi kesällekin niin selviää ehkä hengissä :-)
Valokuvaus-, suunnittelu- ja tietsikkahommia painettu siis. Jos ensviikolla pääsis piirtelemään. Turku biennaali jäi nyt hakematta mutta ehkä ihan hyvä nyt keskittyä olennaiseen ja tehdä tilaustyöt alta pois ja tehdä ihan rauhassa ja ajatuksella seuraavaa settiä.

Taloa tänään esittelemään ja semmottos. 

Huomenna vähän rentoutuu Club for fiven keikalle.

Tämä löysi uuden omistajan

Pieni muotokuva tyttärestä

Tältä pohjalta uusiin töihin

Olen koittanut päivittäin piirrellä. Tässä yksi semmonen.

Hiiliharjoitus

Valokuvausrintamalla tämmöstä.

Sinun täytyy

Muutama sana tästä maalauksesta: 

Sinun täytyy - You must (Woman is born free but is everywhere in chains)

Useammassakin maalauksessa pitäisi melkein olla kirjallinen aineisto mukana, niin paljon olen kerrostanut ajatuksia joka ikiseen. Tämä on nyt näistä ajankohtaisin niin avataan sitä tässä. 

Avajaispäivän aamuna alkoi uutisista tulvia hurjia uutisia. Pariisiin oli tehty terroristi-iskuja, yli sata kuollutta. Avajaisissa katselin tätä maalausta ja mietin itsekseni sen ajantasaisuutta. 

Lähdin tekemään maalausta Hijab - huntuteeman kautta. En ajatellut sinänsä käsitellä Islamia, vaan käsitellä ajatuksia vapaudesta ja ihanteista, kauneuden käsityksistä ylipäätään. Kokonaisuus kertoo naiskuvasta ja miten sitä eri tavoin katselemme ja toteutamme. Tämän työnimi oli America - land of the free, ja maalauksessa esiintyi siis nainen hunnussa, taustalla USA:n lippu. Kuva oli suora lainaus erään Hollywood - näyttelijän instagram - kuvasta, mutta naisen paikalla oli hunnutettu nainen. Ensin lähdin tekemään hänestä tummaihoista, lopulta nainen vaaleni ja nuoreni lapsenkasvoiseksi. Pohdin työn kanssa ajatusta siitä (kuten tässä jo aiemmassa postauksessa kirjoitin), että onko länsimainen nainen oikeasti vapaa, ja kuinka sorrettu on itensä verhoava tai siihen painetta tunteva nainen suhteessa naiseen, joka tuntee painetta itsesä paljasteluun ja objektina olemiseen. 

Siinä sitten katselin työtä ja viikko ennen avajaisia lähdin vähän "parantelemaan" työtä pienellä spraytekstillä. En tiedä mitä siinä sitten tapahtui mutta yhtäkkiä olin maalannut koko työn yli. Seisoin siinä yltäpäältä maalissa ja hyperventiloisin! Mitä helvettiä olen juuri tehnyt! Johonkin vain hujahti monta tuntia aikaa ja olin jossain ihmeen maalausflowssa sutinut koko maalauksen yli valkoista maalia. 

Paniikin laskeuduttua piti alkaa ajatella uudestaan. 

En saisi alla ollutta enää millään tehtyä uudelleen, joten oli siis tehtävä koko homma alusta. Purin ajatusketjun atoimeiksi. Aloin kaivelemaan instagramista kohtalokasta, muotilehtimäistä poseerausta. Hieman dramaattisempaa kuvaa. Tuo tekstimuotti minulla oli vielä jäljellä, joten hyödynsin sitä uudestaan. Tein monta kerrosta. Vedin teippiä, viivoja, värikenttiä ja veteen piirrettyjä viivoja. Tein ajatuksiani fyysisiksi. 

Kuvaan yhdistämäni teksti "Woman is born free but is everywhere in chains" (wo - etuliite oli itse lisäämäni, koska naisteema) oli Jean - Jacques Rousseaun ajatuksia. Törmäsin tekstiin ja Rousseaun ajatuksiin taannoin googletellessani yhteiskuntasopimuksesta. Nauratti niin että meinasin laskea alleni, kun luin satojen vuosien takaisia näkemyksiä yhteiskunnan ongelmista, korruptiosta ja tasa-arvosta. Miten ajankohtaisia ne olivatkaan tämän hallituksen otteessa ja varsinkin pääministerin rautakouramaisessa (ruostuvassa) pakkolinjassa. Rousseauta pidettiin totalitaristina; toivottiin että kaikki ymmärtävät vapauden tuovaa yhteistä hyvää ja tahtoa ja toimivat sen puolesta. Ja mikäli eivät ymmärrä sen puolesta toimia, heidät voidaan tähän pakottaa. Ajatus kosketti monella tapaa: ei pelkästään nykypolitiikassa, yhteiskunnassa, myös ajatuksista persoonasta, seksuaali-identiteetistä ja naisen roolista (miehen ja naisen roolia ja identiteettikriisiä näyttelyssä koskettaa myös Glenda - maalaus, täytynee kirjoittaa siitä seuraavaksi). 

Tämän ajatuksen halusin säilyttää myös maalausta uudelleen työstäessä. Jätin huivin kuitenkin pois, kokonaisuudesta tuli jo niin monisyinen että en itsekään osannut jäsentää mihin kaikkeen se viittaa. Pelkäsin toisaalta sitä että jos maalaan naiselle huivin, teos tulkitaan juuri niin päin että huivissa nainen ei ole vapaa, kun tarkoituksenani oli pikemminkin kysyä että miksi näin ajatellaan.

Otettiin painia useampi erä. Värit ja muodot ja varjot ja työn määräävä olemus vaihteli useaan otteeseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan USA:n lipun tuomaa viitettä ja halusin lisätä taustaan vielä jotain tunnistettavaa, joka voi toimia punaisena lankana jos maalauksen sisältöä jaksaa kaivella pidemmälle. Visuaalisesti ajattelin lisääväni volyymia tukkapehkoon, ja ajattelin että teen sen "kuutisti". Jokaisessa meissä nimittäin asuu pieni Lavosen Kuutti, sen lisäksi että jokaisessa naismaalarissa asuu Schjerfbeckin Helene (häneen tulee verratuksi jossain vaiheessa varmasti jokainen). Itse olen kohdannut molemmat vertaukset ja ottanut ne ilolla vastaan. Helene, Kuutti ja Churbergin ja Thesleff ovat maalareita joiden ote on aina viehättänyt ja jotka tuntee omaksi maalaukselliseksi "kodikseen". Kuutin naiskuvat ovat toki aina mielessä kun omiaan tekee. Niitä on katsottu niin moneen kertaan. Mieleeni tuli aivan tietty tyyli mustan valuttamisesta, ja tietyn oloinen teos. Tämä kyseinen tyyli on juurikin se mitä kollegan Essi Peltosen (kenen kanssa jaoin edellisen työtilani) kanssa aina töistämme bongaamme kun arvelemme toistemme töistä että "menikö kuutiksi". Löysin etsimäni nopeasti, ja myös kuvalle nimen: 

Queen of Silence

Tajuntani räjähti. Hiljainen hyväksyntä. Päätin tehdä tuosta työstä suoran lainauksen tähän maalaukseen: naisen hiusten vasen puoli on suora tulkinta yhdestä kyseisen maalauksen osasta. Nimeä en sentään kehdannut lainata. Pidin tätä parempana ideana kuin tehdä jotain "kuutisti". Mielellään kumarrran suoraan mestarin suuntaan. 

Leikkaus takaisin avajaisiin - siinä olin maalauksen edessä. Sanat jotka olin sprayannut teokseen on siis luonut Rousseau. Ranskan suuren vallankumouksen aikana terrorin aikaa luotsanneet jakobiinit pitivät toimintansa selkärankana juuri Rousseaun filosofiaa. Nyt on taas terroristit toimessa ranskassa. Terroristit, jotka riistävät vapauden äärimmäisellä tavalla, ja toisaalta uskovat että vapaus tulee juuri sitä kautta. 

Facebook täyttyi Ranskanlipuista. Palestiina, Syyria, Afghanistan, Irak, Somalia - emme ole nähneet yhdenkään maan lippua kenenkään profiilikuvan päällä huolimatta siitä, että näissä maissa terrori on päivittäistä. Nyt se osui länsimaihin, ja maailma menee sekaisin samoin tein. Formuloissa on palkintopallin vieressä Pray for Paris - lippu. Kauppakeskuksessa vietettiin eilen hiljainen minuutti Pariisin uhrien takia. Kaupungit muuttivat monumenttiensa värejä trikoloriksi (Myös Turku!). Minua oksettaa.

Kaikki kunnia heitä sureville. Tietysti saa surra. Länsimaat osoittavat solidaarisuutta toisilleen, luonnollisesti, ja mitä lähemmäs tregedia osuu, sitä enemmän se tuntuu.  En silti voinut olla tuntematta pientä kiukun kuohahdusta. Hiljaisen hetken aikana teki mieli huutaa täysillä että MISSÄ OLI HILJAINEN HETKI KUN SYYRIASSA VIIME VIIKOLLA KUOLI 175 IHMISTÄ, NAISIA, LAPSIA, MIEHIÄ KUOLEE SATAMÄÄRIN LÄHES PÄIVITTÄIN? Missä oli profiilikuvakampanjat kun pienet lapset hukkuivat välimereen? Hukkuvat yhä? Ja me täällä vain itkemme kun joudumme ottamaan pakolaisia vastaan. Vingumme että eikö naapurimaat voisivat huolehtia Syyriasta. Miksi meidän pitäisi mennä sinne sotaa selvittelemään, miksei muut. Ei Isis ole meidän ongelmamme. 

Kuunnes se iskee Euroopan rajojen sisäpuolelle. Hiljaiset hyväksyjätkin ovat pakotettuja kohtaamaan sen, mitä muissa maissa tapahtuu päivittäin.  Tai ideaalitilanteessa kohtaisivat. Sota ei täällä tunnu todelliselta, se ei kosketa. 

Sinun täytyy - You must - nimi viittasi alkujaan siihen, että vapautta ei oikeastaan ole: olemme kahlittuja ties mihin vaikka olemme nimellisesti vapaita. Avajaisissa mietin että Sinun ja minun täytyy tehdä myös muuta: avata silmämme, kuten tämä hiljaisuuden kuningatar on tässä tehnyt. Vapaus ei ole kaikilla, ja sama ihmisarvo pitäisi olla, meillä kaikilla. 

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.

Kauneudesta

G12 - näyttely sukeltelee somekuvissa. Facebook ja instagram ovat vahvat lähteet kuvissa, selailen paljo eri hashtagien takaa löytyviä tulevia kuvallisia traditioita, nykyisiä trendejä. Hauska katsella miten tarkkaan kopioituja ne ovat. Selfie - kuvista siis on kyse.

Kuvia ei oteta tuosta vaan. Niissä poseeraaminen ei ole edes kovin helppoa, tuli todettua kun yritin käyttää itseäni mallina maalausta varten. En kertakaikkiaan edes osaa vääntää vartaloani sellaiseen hyppyriperse - törötissiasentoon huulet tötteröllä ilman tuskaista otsaryppyilmettä ja viittä vaille ensiapuun kiidättävää selkäjumia. Samalla pitäisi hallita asioita kuten tukka, ja asetella sormet puhelimen ympärille myös hyvin hallitulla ja naisellisella tavalla. Vaikeaa. Mahdotonta. En osannut.

Mutta nämä piirteet toistuvat usein hyvin samanlaisina. Erityisen tarkastelun alla oli salikuvat. Niissä samat asennot toistuvat ehkä orjallisimmin. Niitä todella on harjoiteltu, sen huomaa, koska kun itseään koitti vääntää tuosta vaan samaan asentoon, ei tosiaan käynytkään niin yksinkertaisesti. Salilla nämä vielä räpsäistään nopeasti kun kukaan ei katso, joten posen pitää tulla aivan heittämällä.

Maalauksissa tosin on tuon pinta-asento-havainnoinnin lisäksi vielä tämä sisäinen taso, eli täydellisyyden tavoittelun alta pilkottava inhimillisyys. Some on täydellisten paikka, ja vaikka ja koska kukaan ei ole täydellinen, ulkokultaista mielikuvaa syötetään kovalla sykkeellä peittämään kolhuja ja mutkia matkassa. Koitan jättää näitä maalauksissa esille.

Kuvissa on mukana myös tämä haikeampi kuvatyyli, jota alkaa näkemään profiilikuvissakin enemmän. Mainosmaailmasta ja elokuvista hyvin tuttuja kaukaisuuteen katsovia, jostain surusta tai haikeudesta symbolisesti kertovia kuvia. On virkistävää kun "tavalliset" ihmiset alkavat käyttää kuvaa kerronnallisesti niin taitavasti. Näitä on lainattu kuviin myös, ja lisäilty omaa sisältöä: piteleviä käsiä, our lady of sorrows - tikareita, ikoneista tuttuja sädekehiä.

Land of the free (America)

Ja sitten on pari hijab - kuvaa, eli hunnutettuja naisia. Tässä on tällä hetkellä suurin mielenkiinto. Olen nimittäin näitä #selfie #nomakeup #girllikeme #badhairday (ja mitä näitä nyt on) tageja seuratessani alkanut törmäämään myös huntuihin. Ei tässä sinänsä mitään erikoista - nämä omakuvatyylit toistuu aivan orjallisen samana on kuva sitten otettu Suomessa, Equadorissa tai Malesiassa - niin miksei myös hunnutetuilla musliminaisilla? Aloin seuraamaan enemmän näitä #hijabselfie - tyylisiä tageja, ja jotenkin ilahduin niistä. Samalla hämmennyin. Hämmennyin siitä että Katri Sorsan perse (kannattaa lukea Katrin blogikirjoitus omista kuvistaan ja tyttöjen paineistumisesta somekuvissa) olvimainoksessa on ihmisten mielestä ihan ok, mutta hunnutettu nainen on se jonka puolesta voidaan pahoin. Vaikka hän on hunnussaan vapaaehtoisesti - todetaan, että vapaaehtoisuus on nimellistä koska sosiaalinen paine. Ja onhan se niin, sekä pitkät traditiot. Mutta että tämä haluttaisiin varsin jopa kieltää, toisin kuin puolialastomat naiset bussipysäkin mainoksessa, tai se perse olvin mainoksessa. Fucked up.

America

Ymmärrän; ketään ei saa pakottaa mihinkään. Huiviin ja Niquabiin tai Burkaan pakottaminen on väärin. Toisaalta; ehdottomasti puollan vapautta omavalintaiseen pukeutumiseen, eikä keneltäkään saa kieltää huivia. Toisaalta huiviin pukeutuminen vahvistaa sosiaalisen paineen tuomaa painetta pukeutua siihen. Mutta jos joku haulaa pukeutua farkkuihin, pukeutukoon. Jos joku haluaa pukeutua superhessuksi, pukeutukoon. Mutta jos voi pukeutua supermieheksi, pitää saada pukeutua myös mustakaavuksi. Mutta ketään ei saa myös pakottaa farkkuihin, superhessun kalsareihin tai kaapuun.

Seurasin mielenkiinnolla Facebookissa suomalaisten käännynnäisten musliminaisten keskusteluja, he painottavat sitä että "minä päätän" mitä huiveihin tulee. Kyseessä on perin länsimaalaistunut huiviraditio, sillä huiveilla "toteutetaan itseään" ja koristaudutaan. Itsessäni heräsi pieni fundamentalisti. Hijab tarkoittaa "Pukeudu vaatimattomasti", ja sitten ollaan siellä glitterihuivinsa alla kuin Kardashianit. Että ollaanko nyt oikeastaan sisäistetty tämän uskonnollisen symbolin merkitystä, tai miksi sitä sitten edes täytyy pitää ylipäätään,  jos ei haluta kuitenkaan elää sen osoittaman ajatuksen mukaan. Mutta onhan se hyvä että traditiot vapautuvat pakosta ja rajoitteista, asettuvat nykyaikaan. Varsin tyylikkäitä huivinaisia näkyy, mustat pillifarkut, raitapaita ja musta tyylikäs Hijab. Mutta se mikä saa asiaan niin kovasti kiinnittämään huomiota on juuri se, että tämä ei vastaa kauneuden käsitystämme ja on säväyttävää nähdä hyvällä itsetunnolla poseeraava Hijab - nainen kuvastossa jota pidämme länsimaalaisina omanamme. Näemme automaattisesti huivitetun naisen alistettuna. Vaikka tämä olisi kuinka kaunis ja poseeraisi samalla kuvakielellä kuin Suomen tytöt, koemme säälin tunteita. Toisin kuin katsoessamme puolialastomina itsestään selfieitä ottavia teinityttöjä jotka heruttavat instagramissa. Objektisoimassa ja seksualisoimassa itseään ja sukupuoltaan. Saamassa Roope Salmisen laulamaan että mihin luulet olevas menossa tossa mekossas muualle kuin hänen luoksee jatkoille. Tämä on meistä täysin ok. Hyi hitto.

Hijab työvaiheessa

Ja huivi on se minkä haluamme kieltää. Ajattelen tässä itse sitä että kumpi on oikeastaan enemmän vapaa, huivissa (puhutaan nyt vapaaehtoisesti) kulkeva nainen vai länsimaalaistuneisiin ulkonäköihanteisiin paineistuvat tytöt, jotka kokevat että suurin synti on itsensä (ulkoinen!) laiminlyöminen, joiden mielestä on velvollisuus pitää itsestään (ulkoisesti) huolta, oksentaa ruokansa jotta laihtuu, poseerattava perse pystyssä ja pukeuduttava seksikkäästi, siis elettävä näissä tiukoissa ulkonäkönormeissa? Osallistuin männäaikoina keskusteluun jossa fanaattisesti ajateltiin niin että on lähestulkoon velvollisuus käydä vaikkapa kuntosalilla, ja jos ei käy, on kaikki syyt tekosyitä ja ihminen on vaan laiska. Herättää ajattelemaan että minkälaisessa kuplassa me täällä elämme. Toiset hukkuu välimereen ja toiset eivät nää peiliään pidemmälle.

Somearttia

Hyvää kai kaikki tarkoittaa. Ristiriitaisuuksia, inhimillisyyttä. Siitäpä nämä maalaukset.

Lisätään jälkitoimituksena vielä tämä tähän: 

http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/paiva_musliminaisen_asussa

Seuraavaksi sitten vanhainnäyttely

Lupaus. Akryyli, akryylispray, akryylitussit ja hiili kankaalle. 150 x 150 cm, 2015

Syyllisyys. Akryyli, akryylispray, akryylitussit ja hiili kankaalle. 150 x 150 cm, 2015

Tyttö ja helmikorvakoru. Akryyli, akryylispray, akryylitussit, hiili ja pastelli kankaalle. 150 x 140 cm, 2015

Kolme ylläolevaa lähti kokelaiksi nuoret 2015 - näyttelyyn. Olikin sitten viimeinen mahdollinen osallistumisvuosi ja samalla ensimmäinen. Alla olevat taasen esillä Raahessa juuri nyt! Alla olevat kuvat: Anna Aho

Inkeri. Akryyli, akryylispray, akryylitussit ja hiili kankaalle. N. 120 x 100 cm. 2015

Epätodellisuus / (en tiedä onko totta). Akryyli, akryylispray ja hiili kankaalle. 2015. Koko jotain 60 x 80 luokkaa.

Välke. Akryyli, akryylispray, akryylitussit, hiili ja pastelli kankaalle. n. 130 x 110 cm, 2015

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:

Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)

Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.

                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:

                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

Hiljaa hyvää tulee

Auran Gallerian näyttely on jo ihan kohta. On pukannut isompaa ja pienempää..

Tämä on ehkä jännittävintä vähään aikaan

Kotona myös jännittää. Sinkku joutuu opettelemaan uusia taitoja. Kuten ruohonleikkuun.

Koitin ensin hieman perinteisempää menetelmää jotta lapset pääsee edes keinuun...

 

Pidemmänpäälle tuo ei kannattanut, joten vastaus löytyy raivaussahasta. Lapset viikonlopun isällään ja näin kuluu vapaa-aika: siivotessa, raivatessa ja hirveissä tuskissa koska tuo masiina painaa TONNIN ja pihaa on muuten ihan riittävästi. Liikaa, ymmärrän nyt. Jäi vielä kesken, eli ensiviikonloppuna uudestaan.

Työhuoneella sensijaan vietettiin tänään työmaavalokarkeloita. Kaveri tuli asentelemaan uuden rgb-ledvalaisimen, joka yllätyksekseni ei syötäkkäään niitä kaikkia valoja yhtäaikaa vaan vaihtelee niitä diskon lailla! Maalaa siinä sitten :D Lamppu irti, takas pakettiin ja rautakauppaan, että jos sitten ostan vaan työmaavaloihin erisävyiset polttimot. Ilmeisesti niihin ei muka saa kuin lämpimänvalkoista valoa (jännää, sillä paketissa on merkitty eri kelvinasteikot ja kyseisen polttimon oma sävy, indikoiden että valinnanvaraa muka olisi). Keltaista valoa en enää osta, eli sähkö-instoon ja sieltä tilalle pienempi kylmänvalkoinen led-valaisin. Nyt kelpaa maalata. Eilen nimittäin pensselöisin 6 tuntia työn alla olevaa maalausta ja jälki oli karmaisevaa. Punainen pigmentti nousee pohjamaaluksesta läpi uudelleen ja uudelleen ja jyrää sinisen kanssa alleen kaiken (tässä vaiheessa kysymme että mikä välivernissa?). No päätä seinään vaan. Punaisen ongelma kulminoitui viimeistään siihen kun työtä tarkasteli luonnonvalossa ja sävyt ovat aivan perseellään. Ei näin keltaisissa valoissa voi maalata. Ottaa vaan päähän tehdä turhaa työtä. Nyt on sitten oikea valaistus joten sitä(kään) ei voi enää pitää tekosyynä. Kaiken juoksentelun jälkeen on vaan tuo työskentelymotivaatio huikeassa laskussa, enää ei viitsisi edes aloittaa. Eli kaupan kautta hakemaan muksut aikaisemmin dagiksesta. Olisikohan tiedossa tänään soijalasagnea? Taitaa olla.

Senvertaa laiskanlainen maalausviikko ollut, että taitaa mennä viikonloppu myös maalatessa. Huomenna on paltsua Logomolla, jonne tulee valokuvausryhmäni töitä esille yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin Seili - musikaalin kanssa. Huisi proggis tulossa!

Sit on näit päivii

Huomenta vaan. Rrrkl.

Näit tämmösii päivii jolloin kello on 12 ennen kuin on päässyt työhuoneelle. Kun kaiiiikkki kusee. Lasten iskän sairaus kun on nimenomaan kaksi- eikä yksisuuntainen niin yllätyksiä tulee voinnissa. Äkkiä ollaan tilanteessa jossa seistään oven pielessä maalipöksyt jalassa toteamassa että aha, ei olekkan lapsenvahtia. Onneksi on mummolat ja enolat ja sensemmoiset jotka pelastaa pulasta. Mutta lopulta työhuoneelle kun pääsee on kaikesta viimehetken sählingistä otsaan kasvanut tatti (ei näy kuvassa) niin valtava että sitä täytyy hetkinen kuihduttaa parasetamolilla, kahvilla ja AAH! Minttusuklaakekseillä.

Kyllä tämä tästä. Kädet vielä tärisee ja pulssi 285 mutta nyt on työaikaa kuuteen asti. Välillä käyn viemässä muksut toisesta hoitopaikasta toiseen. Flunssaiset rassukat.

Ihana, ihana tammikuu, kun on niin paljon töitä. Helmikuussa tulee takuuvarma kriisi kun onkin yhtäkkiä hiljaista. No.. tulee sitten muutto uusiin työmaisemiin Naantaliin. On siinäkin sitten sitä jotain.

Pakko huomioida eilinen UMK. Viime kisoista nyt olen jo useampaan otteeseen hehkuttanut Mikael Saarta ja ehdoton painoarvo annettava myös Arionille, ja näistä kisoista löytyy jo seuraava helmi; Softengine, joka on suorastaan Suomen Coldplay! Ja tuo video on aivan hillittömän hyvä:


Nämä jätkät tais olla kypsässä 17 vuoden iässä, mitenköhän nämä vetää sitten päälle parikymppisinä? Ja samat sävelet oli Arionilla, joka veti uuden piisin tuolla UMK-karsinnassa. Jopa tällainen hevitraumoista kärsivä oli ihan liekeissä. Siihen ei nyt löytänyt juutuupi vielä mitään mutta ehkäpä joskus. Paan sit jos tulee vastaan.

On vähän vuoden kohokohta mulle tämä viisutouhu, heh! Kakarasta asti nauhotellut c-kaseteille viisuja ja katsellut niitä sitten läpi vuoden. Ai että, kun pääsis kattoo kun Softengine voittaa koko megakisat, koska niinhän siinä tulee käymään ;)

Vilautetaas täs nyt vähän taidettaki.
25x25, akryyli kankaal.

Olin jo julistanut tän valmiiks, mutta en ole ihan varma tuosta ruskeesta toonista suun ympärillä. Ei ehkä arvais mutta taistelin tuon suun kanssa 6 tuntia :D Kun mikään ei kelvannut. No tuo on hyvä. Mutta tuo ruskee.. no, saas nähdä. Tämä myös menossa Fridaan.

25 x 25

 

Tämmöstä Galleria Art Fridassa helmikuussa..

Showdown-kivaa

Kilpailunassuni "Inner" eli "Sisäinen".

Osallistuin tuossa huvikseni Saatchi onlinen Showdown - mittelöön. Teemana kun oli painted faces, joten tunsin osallistumisen ikäänkuin velvollisuutena.
Homma menee siis niin että ensin kaikki saa äänestää, ja yleisön suosikit ja tuomariston valinnat menee jatkoon. Näistä sitten karsitaan lisää, ja lisää, ja lopulta selviää voittaja.

Äänestely on hauskaa puuhaa. Eteen ilmaantuu maalaus, ja sitten klikataan asteikolla 1-5. Tämä on varsin terapeuttista. Paska - ykkönen. Upea - vitonen. Ihan ok - 3. Ei ehkä niin paska kuin kaikkein paskimmat - 2. Viittä vaille upea - 4. Ja siitä sitten vaan, eikä tarvitse perustella kellekään mitään! Paitsi itselleen. Siihen se huvittelu loppuukin. Vuodet taidekouluissa ovat saattaneet minut siihen pisteeseen että en voi olla ajattelematta että miksi. Miksi en pidä tätä hyvänä? Miksi heitän kaikille tämän tyylilajin maalauksille oitis ykköset? Asia menisi varmaan vähän erilailla jos joku olisi väijymässä. Tuntisi tarvetta arvostella maalauksia tyylikontekstin sisälllä hyväksi ja huonoksi. Nyt voi klikkailla yksinkertaisessa aihiossa: valtava massa todella vaihtelevalaatuisia tekeleitä, ja välissä mahtavia duuneja. Valikointi on sinänsä helppoa.

Mutta miksi. Miksen muka pitäisi tästä? Mikä sen nyt sitten sanoo että tämä ansaitsee ykkösen? Välillä tekee mieli palata taaksepäin ja arvostella uudestaan. Äkkiä huomaan arvostelutahdin hidastuneen olemattomiin ja jokaisen työn kohdalla käyn tätä pohdiskelua.

Töitä on yli 3000. Mitenköhän Saatchin raati tekee valintansa? Varmaan samalla juu ei juu ei juu ei - intuitiivisella sekunnin sadaosassa syntyvällä perstuntumalla. Koitan hengähtää syvään ja kiihdyttää taas klikkailutahtia. Miksi pitää olla aina tajuamassa kaikkea?


btw.
Saatchin otanta ohjaa ajattelemaan että Italian rajat voisi sulkea jottei se niiden taide pääsisi leviämään ulkomaailmaan. Tämän hetken paras maalaustaide sensijaan tulee venäjältä! Oh yeah.

Keskiyön tuumailut

You gotta look for
the good in the bad,
the happy in your sad,
the gain in your pain,
and whatever makes you
grateful, not hateful

 Näin tämmöisen statuspäivityksen Facebookissa.
Riensin heti kommentoimaan:

"Mä tänään just fundeerasin miten perseestä on vaalia negatiivisten asioiden positiivisia vaikutuksia, kun mielummin sitä pitäis ne negatiiviset alun alkaenkin positiivisina. Tekeekö tämä musta opitimistin vai pessimistin?"

Tosiaan!
Musta tuntuu erityisen ärsyttävältä tällä hetkellä ajatella positiivisesti.
Kuulun niihin ihmisiin jotka ovat olleet useimmin hautajaisissa kuin häissä.
Paljon kaikenlaista haastetta on tosiaan ollut. Kenelläpä ei olisi.

Mutta tämän olen sisäistänyt. Epäonni on pelkästään epäonnea. Se on paskaa ja perseestä. Eikä siinä ole mitään hyvää. Jos vaikka ajattelen veljeni poismenoa: olen kuullut siitä monet versiot että "seurasi siitä sitten edes se hyvä, että.." tai "ehkä niin oli tarkoitettu, jotta..."

BS. Ei ollut tarkoitettu mitään, eikä siitä seurannut mitään hyvää. Mielummin ottaisin veljen takaisin kuin ne pienet hyvän muruset jota joku optimisti voisi yrittää sieltä kakasta kaivella. Siis lienen pessimisti (vai realisti). Vastannen kysymykseeni näin. Jos niskaan sataa kakkaa, en osaa olla iloinen siitä että paistoi sentään aurinko samalla. Ei. Kun ottaa päähän niin ottaa päähän.

Sitten se kärsitään ja mennään etiäppäin ja yritetään jatkossa välttää niitä kareja.
No, ei ole toistaiseksi onnistunut, ja eiköhän samaan tahtiin jatketa maaliviivalle asti.

Lista asioista jotka vituttaa

- Hometalo
- Läheisten sairastumiset
- Liian vähäinen aika
- Liian vähäinen tilin saldo
- Kameran akut jotka hyytyy heti
- Hullun huonot orjakennot
- Hometalo
- Koira pissasi sisälle edellispäivänä
- Tämänhetkinen elämäntilanne
- Join kaikki limut ja vielä tekisi mieli
- Vauva nukahti syliin enkä kerennyt suihkuun
- Hometalo
- Nälkäkin on, mutta ruoasta tuli (yllätys!) pahaa
- Lemppari villasukissa on reikä
- Läheisten sairastumiset
- Huomiseksi ei ole ruokaa enkä jaksa ajaa kauppaan (miten ei muka ole ruokaa kun just kävin kaupassa eilen?? Kysynpähän vaan!!)
- Hometalo
- Kimalaisia lentää ulkona, perkele
- Hometalo
- Hometalo
- Hometalo
- Vili nukkuu enkä ite tajua mennä unille ja aamulla vituttaa entistä enemmän herätä väsyneenä
- Kakkavaipat on pesemättä

Lista positiivisista asioista

- Huomenna siikaongelle (peruutettu)
- Huomenna maalaamaan, superjännittävä pigmenttisiirto odottaa
- Vili on söpö (ja nukkuu)
- Allukka on ihana (ja nukkuu)
- Koirien karvanlähtö alkaa olla ohi
- Suklaata on
- Kukkasia on

Jotta tämä ei nyt menisi ihan synkistelyksi, niin laitetaas jpg tänään ehkä valmistuneesta pigmenttisiirrosta, voilá:

Työn nimi on "Vaikeneminen on kultaa". 

Asia jota olisi kannattanut yrittää sisäistää ennen tämän tekstin kirjoittamista ehkäpä ;)

Another lapsiaiheinen päivitys

Aloitetaan kuitenkin taiteella: sain kuin sainkin lähetettyä ajoissa (no, viimeisenä postituspäivänä) 9 näytekuvaa Salmelaan. Nyt sitten tuloksia odotellessa. Ja fridan pääsiäisnäyttelyä, joka myös on tässä kuussa. Salmelaan työstin tämmöstä uutta.

Miettein olisiko vaan pitänyt pistää tuo maalaten, mutta kun piirustutti ja jotenkin hiili on vieläkin in. Plus että hiilihommelit on ajallisesti helpommin hallittavissa ja halvemmin alusta aloitettavissa jos ei tunnukkaan hyvältä.

Tuntuihan se! Ja entisestään vaan kasvaa hinku ostaa kuivapastellikynät. Ja jostain, varmaan Kuutti Lavosen näyttelystä, kumpuaa myös hinku tehdä aivan sileää liitupohjaa ja liituilla sille.

Sen odottakoot nyt toistaiseksi, sillä työn alla on fridan toukokuun valokuvanäyttelyn teokset.

En osaa olla niihinkin vähän pensselillä sohimatta. Kyseessä on siis pigmenttisiirtotekniikka, eli mustesuihkuvalokuvan siirrän mediumilla kankaalle. Maalausta tulee puolin jos toisin akryylillä ja ehkä vielä öljylläkin päälle. Huikeita ideoita on taas kultaisen akryylin kokeilemisesta, mahtaako bling bling näkyä mediumin takaa? Pintaan en sitä haluaisi kuin lehtikultana ja siihen ei just nyt riitä raha ja rohkeus. Halua kyllä olisi, tulis komiat duunit, ikonomaiset. Luvassa on siis lärvejä jälleen..

Mutta se lapsiaihe! Näin taiteen kautta keveästi siihen:

Tytär sai synttärilahjaksi tuommoisen piirustusjutun! Leikin sillä ite kun tyttö nukkuu, muuten hän ei kauheasti halua kanssani piirtää kun en osaa lopettaa. Löydän itseni aina yksin lattialta tuhertamassa jotain omenan varjostusta ja likka on jo lähtenyt muualle. Mutta tämä on superhauska, ja keksisin tavan varjostellakin! Jes!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Poikamme William Emil tässä raakkumassa yöhuutojaan. Yess.

Bonuksena weppikameran snapshotti vuodelta 2010 kun odotin esikoista. Olin tuossa mukamas väsynyt. Sana, jonka määritelmää en tuolloin vielä tiennyt.. :D Tuo tumma tukka muuten vanhentaa. Olin jo aikeissa mennä laittaan ottatukkaa ja tummentaa mutta oliskohan tuo vaalea sittenkin parempi.. Heh. Jepjep, tukkahan se toki vanhentaa.. ;) Kummastakin raskaudesta olen saanut harmaita hiuksia. Siis oikeita, paksuja karheita harmaita. Musta tulee ainakin uskottavavan näkönen naavapäinen taiteilija isona.

Kolme kovaa

Sillä lailla hyvä tilanne, että on kolme duunia työn alla. Tai yllätin itseni ja ryhdyin jatkamaan jo valmiiksi julistamaani maalausta, ja sitten on nämä kaksi muuta tekeillä. Ja on tuolla ison naaman takana piileksimässä vielä sitten yksi keskeneräinen. Ja toisella puolella huonetta lekottelee yksi jonka pohjaa olen alkanut sävyttämään. Suunnitteilla on mustetekniikkaa siihen, jota olen käyttänyt tuossa uusimmassa myös. Eli kaikenkaikkiaan siis 5 maalausta työn alla.


Ja tämähän on nyt sellaista nautiskelua.. Jokainen on täysin eriparia muiden kanssa. Eihän näistä kokonaisuutta saisi millään, ja näyttely lähestyy kovaa vauhtia..  Mutta jokaisessa on jotain mitä on halunnut kokeilla. Ehkä ne eheytyy sitten työskentelyn jatkuessa.

Olen ruvennut nyt maalaamaan taas aika paljon öljyllä tuon akryylin päälle. Ei ehkä ratkaisu sieltä fiksuimmasta päästä, kun tässä nyt kerran odotellaan toista vauvaa. Ei nämä vesiliukoiset öljyvärit nyt niin pahoja ole mitä tärpättiliukoiset, mutta kyllä tuo käyttämäni sikkatiivin kaltainen kuivumista nopeuttava medium haisee aivan sikkatiivin lailla. Mutta jotenkin se jälki ja työstettävyys kiehtoo nyt tässä vaiheessa...

Tässä tämä uusin yksilö. Muste, akryyli, akryylivesiväri, öljy ja hiili on tässä tekniikkana. Tyyliltään hyvin erilainen mitä aikaisemmat, mutta jotenkin tämä nyt vetää puoleensa. Tuommonen grafiikanomainen jälki yhdistettymä maalauksellisuuteen. Ehkä se on tuo eri mittakaava tuolla tyypillä joka vie eniten muista pois tätä maalausta.

Jänniä aikoja elellään tässä nyt muuteskin. Ollaan löydetty mieluinen asunto Paraisilta ja huomenna tehtäis kaupat, jos kaikki nyt vaan menee mallikkaasti. On ollut vähän vääntöä kauppakirjan ja kuntotarkastuksen kanssa ja nyt odotellaan lakimiehen painavaa sanaa asiaan. Huomenna sitten näkee tuleeko muutto hieman pienempään, mutta omaan työhuoneeseen!

Valitsin harmaan

Oli väärä valkobalanssiasetus kamerassa joten värit on taas vähän erit.. mutta tuo on sellainen liitumaisen sinertävän harmaa tuo harmaa tuossa oikeasti. Ajattelin että olisin jatkanut öljyllä mutta en tiedä - osa pinnasta olis sitten kiiltävää.. ja tartteis vernissata. Ehkä kuitenkin akryylillä..

LOVING IT!

Verhotut naiset

Hmmm...

Oon niin kahden vaiheilla, että lähteäkkö maalaan näitä,

vai vetäiskö vaan printit.. Koska nä on niin ihanat. 

Taidan tehä sekä että.. :-)