Ei kahta ilman kolmatta

Vietetäänpä seuraavaksi hiljainen hetki kalkkiviivoilla peruuntuneelle talokaupalle. Piti mennä sekin sitten manaamaan.

Kyllä nyt riittelee. Kengät on kuin lyijypainot.

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Ei-näyttelynjälkeinen tyhjyys

Tuo mainitsemani näyttelynjälkeinen tyhjyys pääsi hiipimään. Paitsi että tällä kertaa se ei ollutkaan näyttelynjälkeinen tila. Tuossa G12 - näyttelyä tehdessä tuli mentyä aika äärimmilleen omien voimavarojen kanssa. Opetukset ja muut työt maalaamisen päälle, tuli vietettyä täällä viikonloppujakin ja aivan liian pitkiä päiviä. Väsymys oli ilmeistä. No, se tyhjyys tuli, oletin että viikon lepo auttaa, vaan ei auttanut. Aloin unohtelemaan, keskivertoa enemmän. Aina olen ollut hajamielinen mutta nyt ei enää pysynyt mikään päässä. Olo alkoi olla niin tuskainen että varasin salaa ajan neurologille. Osittain siksi että halusin kuulla että ei tässä mitään, stressiä vaan, unta palloon ja kaikki on ok. Osittain siksi, että pelkäsin toisaalta että saan juuri tuon vastauksen, että ei sulla mitään ole ja kuvittelet vaan. Olen nimittäin useita vuosia epäillyt että minulla saattaa olla ADHD.

Hommat ovat pysyneet suhtkoht aisoissa kun painetta ei ole ollut liikaa, nyt sitä on ollut liiemman kanssa ja pakka alkoi hajota käsiin. Unohtelu, aloitekyvyttömyys... järjestyksen ja aikataulujen pitäminen, laskujen maksaminen.. aina olleet aivan mahdottomia osa-alueita, ja nyt täysin käsistä riistäytyneitä. Olo on muutenkin raskas ja uupunut.

Neurologille siis. Saman tien tuli arvio että tämä on mitä todennäköisimmin, ei ADHD vaan ADD. Toiseen tutkimukseen. Kävin hakemassa tutkimuksia varten vanhat todistukset vanhemmilta. Lääkäriin lähtiessä unohdin ne kotiin. Unohdin lähetteet työhuoneelle. Parkkihallissa unohdin laittaa auton parkin päälle. Kun tulin lääkäriltä oli auto vyörynyt parkkihallin seinään. Unohdin maksaa pysäköinnin ja sain peruuttaa muiden ohi takaisin parkkihalliin siitä puomilta. Unohtelu jatkui, en enää muista mitä muuta unohdin. Sitä ja tätä sinne ja tänne. Pää on täysin paksussa usvassa.

ADD - diagnoosia tuki myös tapaamani neuropsykiatri. Totesi myös että minulla on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hänen mukaansa masennus on vaivannut veljen kuolemasta asti, siis jo 11 vuotta, ja on varsin tyypillistä ADD - tapaukselle. No, sitä en ihan odottanut, mutta kun masennuksesta lukee, niin no, pitäähän se paikkaansa. Tila on ehkä vaan niin kroonistunut että en edes erota sitä normaalista.

Tässä on lyhyen ajan sisällä haudattu kummitäti ja oma ukki. Vaikka hän sairasti kauan ja kipeästi, kuolema oli silti todella kova paikka. Nämä ovat nyt osaltaan aktivoineet masentuneisuutta ja pahentaneet ADD - oireita niin paljon että lääkärille oli pakko mennä. Hyvä että menin. Harmi etten ole mennyt aiemmin.

Siihen ADD-lääkitys ehkä tuo jotain apua, sekä tähän, että kello on 11:51 enkä vieläkään ole aloittanut maalaamaan. Se tässä on hyvänä puolena että saa lääkityksen. "Tulee normaaliksi".  Kuinka monta kertaa sitä on saanut kuulla olevansa laiska ja saamaton ja sitä ja tätä eikä saa mitään aikaan. Ja ajatellut itse että on tehnyt tasan parhaansa, siis kaiken minkä tällä päällä nyt voi tehdä. Vaan kun se ei riitä.

Helpottavaa sinänsä että kaikelle löytyy syy. Ei tarvitse kieriskellä itsesyytöksissä ja ajatella että mikä hitto minua vaivaa kun en saa yksinkertaista asiaa tehtyä. Vaatteita viikattua. Tiskejä laitettua. Miksen vaan tee sitä? Se on sama kuin yrittäisi hypätä aurajoen yli. Ei se vaan onnistu.
Mutta samalla kun tämä on helpottavaa, on myös todella masentavaa kuulla että tämä on pysyvää. SE sitten vasta maksentaakin.

On tässä yksi toive (toistan:)

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Pienen poikaseni 3v - synttärit on tänään. En oikein tiedä tuntuuko siltä että on viimeiset 3v kiivennyt mäkeä ylös vai lentänyt pää edellä sitä pitkin alas. Joku rasitusmurtuma on sitten näköjään kuitenkin tullut. Sitä parannellessa. Tytärtäni lainatakseni: "vaikka tulisikin itku, niin tiedätkö mikä auttaa? Kakku. Kakku auttaa aina."

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Kun loma jo loppuisi

Näyttely lähestyy pikavauhtia ja kesälomaa vietetään kuin tulisilla hiilillä. Alkaa olla kiire, ainakin jos näitä ajatuksiani tarkastelee. Yhdistä kuvaan #nomakeup #girllikeme #realme ja olet jäljillä..

Bonuskuva turhautuneesta taiteilijasta. Vain kultainen tausta puuttuu..

Uudet tuulet

Pum! Muutettu on uudelle työhuoneelle. 

Aloitetaan positiivisella: Täällä tosiaan ollaan Turussa uudella työhuoneella salaattia nauttimassa. Lämpöä ja luonnonvaloa riittää, juokseva vesi, keittiö ja WC - tilat, jes! Kyllä nyt kelpaa. Kyseessä on pienimuotoinen YYA - sopimus erään paikallisen firman kanssa; autan heitä, auttavat minua. 

Meinasin jo kirjoittaa että lieventää mukavasti vaalipettymystä, mutta oikeastaan vain lykkää sitä kun tarkemmin ajattelee. Nyt mietityttää leikkaukset päivähoitoon. Mietityttää se, että missä asemassa kaltaiseni maalarit jatkossa nähdään lapsineen. Minullahan ei ole juurikaan tuloja, mutta töitä on. Malaaan, tai pyrin maalaamaan, joka arkipäivä. Sen lisäksi tulot koostuu pienistä puroista, pienistä tuloista: kuvankäsittelystä, kuvaushommista, suunnitteluhommista, opetustyöstä jonka suunnitteluaikaa on myös tämä työaikani. Yrittäjäksi en voi silti ruveta työntekoani osoittaakseni, sillä yhä tulee kuukausia jolloin toimeentulotukea joutuu nostamaan. Tällöin se yritystoiminta joka tapauksessa ajettaisiin aina alas. Jos nollatuloluokka päiväkodista taasen poistuu ja joudun pulittamaan päivähoitomaksuja, tarkoittaa se sitä että loputkin pienet tuloni menee suoraan päivähoitoihin ja olen vaikuisesti toimeentulotukiasiakas. Tai, koska en ole varsinaisessa työsuhteessa, tuleeko päivähoitopaikasta puolipäiväinen? Tietäisi kuoliniskua työlleni suoraan. 

No, ihan heti näitä muutoksia ei olla toteuttamassa, joten ainakin vuoden loppuun saan rauhassa nyt tehdä töitäni ja yrittää tulla toimeen, ennen kuin mahdollisesti - toivottavasti ei - olen pakotettu jäämään kotiin täysille tuille. Todella toivon että asiassa oltaisiin hieman pitkänäköisempiä. 

Jotta tämä ei menisi liian vähän negatiiviseksi, niin kerrotaanpa vielä, että homeoikeudenkäynnissä tuli turpiin niin että tutisee. Ei tullut kaupanpurkua, tuli hyvin pieni hinnanalennus. Hovioikeuteen ei ole varaa valittaa, rahaa ei ole. Käsissä on nyt sitten hometalo ja hurjat lainat. Se taas on niin karmiva asia että ei siitä osaa sanoa tai kirjoittaa juuri mitään. Ei mitään käsitystä miten sen asian kanssa tulee pysymään pää pinnalla. Toivon nyt vaan parasta sieltä leikkauslistaneuvotteluista. Jos lähtee edellytykset tehdä näitäkin pikkupuroja, on ns. kusi todella sukassa. 

Ei mitään. Syödään sipsejä salaattia ja hymyillään kameralle. 

Hemmetti

Nyt oikeesti!! Toinen työhuonehylly ja toistaiseksi apurahaepäonnikin riivaa. Erittäin, erittäin vaikeaa olla väittämättä itselleen että onkin itseasiassa vaan aivan paska maalari. Todella vaikeaa myös perustella itselleen että oikeesti löytyy vielä lihas jonka voimin punnertaa työhuoneelle vaikka kukaan tai mikään taho ei pidä näitä viritelmiä minkään arvoisena. Niiltä ajatuksilta on vaan niin vaikea välttyä. Se aika vuodesta kun miettii että miksi näkee vaivan, tekee kaiken tämän elääkseen köyhyysrajalla ja nöyryyttääkseen itseään sossulla, kun työllä ei ole edes mitään arvoa. Eihän tätä duunia itselle tehdä. Arvon osaa nähdä vasta kun sen näkee joku muukin. Vaikeaa, vaikeaa. Rohkaiseva Tommi, lasi punkkua ja sauna rauhoitti pahimman huutoitkun mutta olo on siitä huolimatta, no, voimaton. Pitäisi keräillä itsensä kasaan.

No, löysin sen yhä epäileväisesti tähän päivään suhtautuvan lihaksen, ja täällä sitä ollaan taas tämän äärellä. Ei sitten millään löydä muotoaan ja lukemattomia tunteja taistelua takana. Ollaan kohta siinä pisteessä jolloin kaadan päälle maalia, pyyhin kankaalla ja toivon parasta. Silloin kun joku ajatus ei vaan lähe ei pitäis väkisin vääntää.. se "voimabiisi" tällekin löytyi sattumalta: Sanna Nielsenin euroviisu Undo! No, ihan kiva, kyllä tätä kuuntelee. Sanatkin ihan hyvin istuu koko settiin.

Undo my sad.

Onnea!

Ihastuttavan moni ystävä ja tuttava on saanut apurahaa. Hieno juttu! On mennyt oikeisiin osoitteisiin. Päivä on paistellut risukasaan.

Katkeraa kalkkia silti kun omassa laatikossa ei kirjettä näy, pateettisessa tunteessa muljaaminen kiteytyy hyvin alla olevaan kuvaan:

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

After artistic meltdown

16:22

Onko pakko nousta?
Onko pakko mennä työhuoneelle?

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".

Ja vieläkin pahemmin

Miten sä voitkaan olla
Noin tyhmä ja viisas samalla
Sun ristiriidat mut hajottaa
Ei tällaista kestä
Sä sanot et tahtoisit niin
Uskoo yhteisiin unelmiin
Mut kaikki vaan ei oo kohdallaan
Sen sinusta huomaa

Mikä mussa on vikana
Mikä saa sinut pelkäämään
Kättä ojentaa
Mä en vieläkään tajua
Mitä siinä voi menettää
Jos heittäytyy

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Oletsä koskaan ollut
Yhtään sen varmempi kuin nyt
Tai pystytkö siihen ollenkaan
Taistelenko yksin

Tahtoisin sun näkevän
Miten paljon mä tahdonkaan
Että vois kantaa
Mut leikit sä sokeaa
Vai johtuuko tää siitä
Et sä et tahdo

Sä tiedät miten sääntöjä kierretään
Ja kuinka niistä viidakko väännetään
Johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy
Sun leikissäsi ei ole voittajaa
Miten tää auttaa kumpaakaan
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Sä tiedät että kipu voi kasvattaa
Mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa
Ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Vain siksi että on mahdollista voida vieläkin pahemmin

Tässä video miehestä jota sohitaan miekalla:



Ja tässä videokuvaelma Adolf Hitleristä:





Tätä kieriskelyä on luvassa varmaan vielä viikkotolkulla.

Hyvää syntymäpäivää minulle

Lista asioista jotka saattavat latistaa juhlatunnelmaa:

1. Toivoit salaa olevasi menossa synttärikahveillesi, mutta tosiasiassa kukaan ei muistanutkaan

2. Avio asumuserosta sopiminen

3. 200k asunto/opinto/autolainaa, mutta ei ainuttakaan asumiskelpoista asuntoa, varsin ehjää autoa tai työpaikkaa saatika tuloja

4. Campari on loppu

5. Lonkero on loppu

6. Sitä tietää olevansa vuoden vanhempi, mutta naama näyttää vanhentuneen ainakin 10 vuotta

Lopputulos

Päivän pettymykset

Hobusepea: Unfortunately, your works were not amongst the chosen ones to be displayed at the gallery this time. We hope that you do not take this as a negative assessment to your work, because this year we had shattering number of artists´ projects.

Lakimies: Vastapuolen asiamies on jäänyt kuukauden kesälomalle, joten hometalon kaupanpurkuasia (johon vastapuolelta vaadittiin vastausta 28pvä mennessä) ei etene ennen syksyä.

Minä: Camparia