Näytetään tekstit, joissa on tunniste pärjääminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pärjääminen. Näytä kaikki tekstit

13.3.2018

Symposium

"Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle.

Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.

Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?


ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )

Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.

Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.

"Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle.


Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.

Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.

Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.

Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.

Hauskaa päivää juuri sinulle.


(Niin ja Mikael - tallessa on :)




29.4.2016

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?


Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.

24.4.2016

TaideArt - seminaarissa

Turun Ammattikorkeakoulu järjesti yhteistyössä usean eri tahon kanssa seminaarin taiteilijan kansainvälistymisestä: "Kohti kansainvälistä taiteilijuutta". TaideArtista kannattaa lukea enemmän sivuilta www.taidearthanke.fi. Käytännössä hanke käsittelee taiteilijan ansaintamalleja, rooleja ja toimeentuloa, ja sivujen mukaan vähän äklösti ilmaistuna tuotteistamista. Kansainvälisyys kiinnosti teemana, joten seminaariin. ICT - talo parveili entisiä opettajiani Taideakatemiasta, enkä välttynyt Renja Leinon röntgenkatseelta tälläkään kertaa. Renjalla on sellainen taito nähdä ihmisten läpi, ja jäin heti valheesta kiinni kun valehtelin kuulumisia kysyttäessä että kuuluu "Ihan hyvää". Siirryin luentosaliin totisesti miettien sitä, että miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Minulla ei varsinaisesti ollut mielikuvaa siitä mitä seminaarilta odotan. Puhujina näkyi olevan kuraattoria, taiteilijaa, projektiheppulia ja ties mitä (linkki seminaarin käsiohjelmaan). Ehkä luvassa olisi eri näkökulmia siitä miten on kansainvälistynyt ja kuinka se tapahtuu. Hankkeen sivut mahtipontisesti lupaavat että hankkeen jälkeen taiteilijalla on eväät tienata työstään paremmin. Aika rohkea lupaus, joskaan se ei nyt varmasti yhden tai kahden luennon jälkeen toteudu. Mutta jotain peilattavaa niihin ajatuksiin joita itsellä ehkä oli "löytymisen" ja eteenpäin sätkimisen suhteen. Se on sellainen sekava massa, jossa kuraattori on mielikuvissani taiteilijaa imitoiva hahmo joka luo kokonaisuuksia ja käyttelee taiteilijoiden teoksia yksittäisinä pelinappuloina, vieden niitä ulos kontekstistaan, ottaen osaksi omaansa. Kuraattoreiden asemaa uran edistämisessä tai taiteilijan uudellen välittämisessä en ollut ajatellut ollenkaan. Galleriat piirtyvät kotimaan kentällä vähän epäreiluina tahoina. Paikkoina jotka laskuttavat yritysriskiään taiteilijalla ja tämän lisäksi ottavat kuluihin suhteutettuna tolkuttoman provision, kokonaispaketin jäädessä taiteilijalle kannattamattomaksi: varsinaista edustustyötä tekevät galleriat ovat suomessa vähissä. Löytyminen sensijaan tuntui olevan toisaalta sattumankauppaa, johon voi kyllä vaikuttaa sillä että puskee itseään esille niissä kanavissa joissa se on rahallisesti mahdollista: netissä, somessa, ja tietysti laadukas taide on avainasemassa. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Muuta tietä ei taida ulkomaailman gallerioihin olla: niistä ei saa rahalla näkyvyyttä kuten Suomessa. Täysin pimennossa oli se, miten gallerioihin saa yhteyden "oikein". Joskus on tullut joku hakemus lähetettyä ja vastaus on poikkeuksetta ollut, että emme ota vastaan hakemuksia, kiitos ja hei. Miten itseään voi markkinoida?

Ensimmäisenä puhujana oli Maikki Lavikkala Framesta. Frame on jäänyt itselle hieman vieraaksi, mutta luennon aikana hyvin selvisi mitä kaikkea Frame tekee. En ollut tietoinen siitä, että kuraattoriliikenne kulkee jossain määrin Framen kautta, lähinnä ajattelin että se on apurahataho kansainvälisiin projekteihin. Mutta että kuraattorit saattavat tulla Framen kautta Suomeen etsimään taiteilijoita, ja Frame suosittelee. Luennon aikana heräsi esille mielenkiintoinen kysymys johon ei tuntunut tulevan suoraa vastausta, eli miten Frame löytää suosittelemansa taiteilijat? Onko tämäkin Helsinkikeskeinen asia? Kuvataideakatemian ja tiettyjen isompien gallerioiden taiteilijoiden muodostama, keräilijöiden jo löytämä keskittymä? Miten taiteilija pääsee itse kontaktiin Framen kanssa? Kierrellen, mutta kuitenkin, tuli ilmi että Helsingin lisäksi seurataan lähinnä taidelehtiä ja isompia näyttelyitä. Helsingin ulkopuolella ei mitään "scouttausta" ole. Ja tähän tulikin selvä viesti: älkää jääkö odottamaan, että teidät löydetään. Olkaa aktiivisia, osallistukaa näyttelyihin, tulkaa mukaan Framen kuraattoritapaamisiin, lähettäkää itsestänne esittelyä, nettisivuja, matskua. Toisaalta vähän ihmettelin sitä asennetta taiteilijoilta, että Framen pitäisi kulkea ja jalkautua kentälle etsimään taiteilijoita omista nurkistaan. Tulla työhuoneille ja kiertää kaupungit ja taiteilijaseurat. Eikö toisaalta ole ihan järkeenkäypää, että jos taiteilijalla ei juuri ole toimintaa ja hän ei ole esillä, ei häntä ehkä kannata kenellekään suositella hyvänä vaihtoehtona?

Finnish Art Agencyn Laura Köönikkä puhui seuraavaksi ja aiheutti edellisen valossa entistä villimmän tunneturbulenssin. Köönikän viesti taiteilijoille oli, että älkää jääkö Suomeen, älkää pitäkö näyttelyitä joista pitää maksaa, taiteilijaseurat eivät tee työtä taiteilijoidensa eteen vaikka rahastavat, ja menkää ja markkinoikaa itseänne. Taiteilijoita on Suomessa liikaa, ja kaikkia ei voi tuoda esille ja edustaa. Siinä oli paljon sellaista jonka allekirjoita ja paljon sellaista mikä aiheutti valtavaa hämmennystä kokonaisuutta ajatellen.

Jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että kaikkia ei voi edustaa kun taiteilijoita on niin paljon, ja vain niitä kiinnostavimpia viedään eteenpäin, niin herää tietysti kysymys että miten pääsee kiinnostavan statukseen. Miten siinä onnistuu ilman kuvataideakatemian tuomia verkostoja, pitämättä näyttelyitä ja saamatta apurahoja? Vai onko niin että jos et koskaan sinne kuvataideakatemiaan ja apurahoille pääse, kuulut siihen sektoriin "turhat taiteilijat" kun kerta niitä liikaa kuuluu olevan (vai olisiko kuitenkin niin että kuuluu vaan väärään verkostoon tai ei kuulu MIHINKÄÄN verkostoon). Näyttelyajasta maksaminen piirtyi asiana johon ei kannata suostua. Homma eskaloitui oikeastaan siinä kohtaa, kun pohdittiin sitä että taiteilijaseurat toimivat väärin pyytäessään jäseniltään rahaa näyttelyajasta, eivätkä tarjoa mitään vastinetta rahalle, siis myy niitä teoksia (josta olen samaa mieltä ja olen aina kritisoinut tällaisia taiteilijaseuroja, enkä suostu yhteenkään sellaiseen liittymään - ja millä todennäköisyydellä, kun palkataan gallerianvalvojaa toisensa perään työllistämistuella, sieltä joukosta bongautuu taiteen myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?). Galleriassa istutaan ja odotetaan että joku tulee katsomaan, ja myydään jos joku ostaa. Näyttely taiteilijaseuran galleriassa ei siis välttämättä johda siihen, että  tulee huomatuksi ja saa näyttelyitä kaupallisissa, myyvissä gallerioissa. Tässä kohtaa osallistuin keskusteluun ja totesin että ei tuo ole kyllä mikään selviö kaupallisessakaan galleriassa, että taiteilijaa edustettaisiin ja markkinoitaisiin vaan yhtä lailla monessa kaupallisessa galleriassa istutaan ja odotetaan asiakasta. En ole törmännyt yhteenkään ennakkokatselmukseen, jossa töitä esiteltäisiin niistä mahdollisesti kiinnostuneille jo ennen avajaisia eikä niitä kontakteja saada edes avajaisiin mukaan. Lehdistöä ei tunnu saavan avajaisiin enää kirveelläkään. Näyttelyistä ei kirjoiteta, paikalle ei kutsuta kuraattoreita, museoita, ei osallistuta messuille. Siis taiteilijaa ei käytännössä markkinoida ollenkaan, lähetetään kutsut tietylle listalle ja siinä se. Tämä on jotain sellaista mitä itse en kyllä oikein ymmärrä. Sen muutaman vuoden suvereenisti markkinoinnin hallitsevien tahojen kanssa saamani työkokemuksen avulla olen oppinut paljon gallerian pyörittämisestä, mainonnasta ja markkinoinnista. Sen valossa näkisin että galleriakenttää leimaa jokin ihmeellinen alistuneisuus.  Monessa tapauksessa puuttuu se tahtotila ja päämäärätietoisuus, jolla ihmiset saadaan liikkumaan ja kiinnostumaan. Tässä on tietysti suurimpana ongelmana se, että näyttelyistä pyydetään se vuokra. Rohkenen sanoa, että jos gallerialle jäisi vain provisio, olisi näyttelyohjelman rakentaminen ja taiteilijoiden markkinoiminen melkolailla tavoitteellisempaa. Nyt todetaan galleriataholtakin että taiteen myynti on niin huonoa, ei täällä myy kuin ne muutaman Helsingin galleriat, ja Turkulainen Auran Galleria myös nousee usein esille (mainittakoon että on myös ainut galleria jossa on jäänyt plussalle, ja näyttelystä on tultu myös haastattelemaan lehteen - suhdepuoli on siis kunnossa). Onkohan se sitten syynä siihen että ei jakseta panostaa ja uskalleta messuille? Mainittakoon nyt ennen kuin ketään tästä hermostuu, että a) olen uran alkutaipaleella enkä ylipäätään myy paljoa b) näyttelykokemukseni on verrattaen suppea, sillä ei ole varaa pitää näyttelyitä, joten tähän varmasti paremmin osaisi luoda katsausta jokin laajemmin näyttelytoimintaa pitänyt, myyvä taiteilija. Oma kokemukseni on siis vielä suppea, ja puhuin vain oman suppean tulokulmani tuoman kokemuksen sekä kuulopuheiden perusteella.

Kun palasin Kotkasta takaisin sivistyksen pariin, olin käynyt läpi melkoisen linkouksen kulttuurituotannon parissa. Työjaksot teatterin parissa, kulttuuriasiainkeskuksessa meripäivillä, adventuressa ja seutukäräjillä tehdyn tapahtumanjärjestämisharjoittelun, galleriatyön Kotkan Valokuvakeskuksen galleriassa ja kauppakeskus Pasaatin tapahtuma-assistentin töiden jälkeen oli vesiselvää miten pyörät saadaan pyörimään. Turun taideakatemiassa vuosikurssimme ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn saimme tehtäväksi hoitaa näyttelyn järjestelyt. No vähä järjestelin. Järjestelin Elyseeltä 50 pulloa kuoharia. Useita sponsoreita avajaistarjoiluun. Järjestelin paikalle lehdistön ja alueuutisten TV - kamerat. Käytin hyväkseni oppimiani käytäntöjä siitä, miten tahot jotka saavat kymmenittäin kutsuja kissanristiäisiin viikossa, kiinnostuvat juuri meidän kutsustamme. Se on se työ, mitä epäilen, että kaikissa gallerioissa ei tehdä, vaikka syytä olisi. Vuokrat ovat suhteessa taiteilijan tuloihin karmivan suuret, ja sitä vastaan pitäisi todellakin saada edustustyötä. Onkin hyvä uutinen että Framen tukia voisi kohdistaa myös gallerioiden kansainvälisyyteen ja ehkä toisi muutosta kulupolitiikkaan.

No, mutta.
Näyttelyn pitäminen ei ole taiteilijalle kannattavaa, se on useimmilla karu tilanne. Siitä pienestä korvauksesta jonka lopulta ehkä saa, ei todellakaan riitä rahaa korvaamaan materiaaleja ja näyttelyn valmisteluun kulunutta aikaa. Saatika ihan perus elinkustannuksia. Mutta selviö on myös se, että jos et pidä niitä näyttelyitä, voit vain haaveilla apurahasta, joka lopultakin on se ainut mahdollisuus pystyä tekemään täyspäiväisesti työtä taiteen parissa, ainakin useimmilla tapauksilla. Köönikän neuvo oli, että lakkaa maksamasta niitä galleriavuokria, ja osta sillä hinnalla lentolippu. Lähde ulkomaille tapaamaan galleristeja, kuraattoreja, mene jakamaan käyntikortteja taidemessuille. Tässä piili toisaalta viisaus, ja toisaalta on tiedostettava sekin, että itseään on aivan turha lähteä mainostelemaan jos ei ole minkäänlaista meriittiä. Millä ihmeellä pääsisi nyt vaikka FAA:n listoille, jos ei ole mitään taustaa, eikä ole ollut yhtään esillä. Jos kaikki maksulliset galleriat on poissa laskuista, jää ne muutamat taiteilijavetoiset galleriat jotka toisaalta pyörivät omassa piirissään, ja yhteisnäyttelyt joihin voi edelleen vain haaveilla pääsevänsä jos CV on yhtä niukka kuin tiliote.

Asenne vahvistui kun luentoa jatkoi taiteilija Mikko Kuorinki, joka lokertoitiin "nomaditaiteilijaksi" joka kiertää maailmaa residenssistä toiseen ja apurahakausien ulkopuolella elää askeettisesti työhuoneellaan. Hän rehvakkaasti totesi että ei pidä näyttelyitä maksullisissa gallerioissa ja karsastaa kaikkea taiteen myyntiä, koska teoksen markkinataloudelle altistaminen, rahapoliittinen sijoituskohteen status ja veronkierrollinen välineellisyys ovat ahdistavia ja äklöttäviä asioita. Kuitenkin on todettava, että on hänkin maksulliset näyttelynsä arvatenkin pitänyt, jotta on ikinä päässyt apurahan tai palkallisen residenssin kylkeen kiinni, ja päässyt asemaan jossa voi syljeksiä kaupallisuuden päälle. Ja huomionarvoista toki on se, että Kuorinki ei tee muita kuin maksullisia residenssejä, mutta kun raha vaihtaa omistajaa objektinomaista hyödykettä vastaan, siitä tulee rumaa. Eihän tässä ole muuta erotusta kuin se, että Kuorinki myy työskentelyään ja maalari sen tuotoksen fyysisen osasen.
Realismihan tällaisissa on pidettävä mielessä. Ei perheellisen, rutiköyhän taiteilijan ole mahdollista kierrellä residenssejä tai välttämättä edes käyttää sitä näyttelyn hintaa lentolippuun. Näyttely on riski, josta hyvällä onnella ja vahvalla työskentelyllä, saattaa saada palkan. Jos ostat lentoliput mennäksesi vähän juttelemaan, saatat saada näyttelyn 5 vuoden päästä, ja siitä ehkä palkan. Pitää löytää se oma väylänsä sille kansainvälistymiselle mikä menee mahdollisuuksien rajoissa.

Sekä Kuorinki että seuraavana puhunut Antti Laitinen eivät Köönikän tapaan suositelleet käyntikorttien jakelua messuilla, mutta tapaamisten järjestämistä ja tahoihin suoraan tutustumista kyllä. Laitinen on saanut projekteja messujen kautta, ei käyntikortteja jakelemalla, vaan messuosaston taiteilijana. Näkisin, että tuossa ja Köönikän suurimpana antina tulleet ajatukset (vastikkeeton korvaus on turha korvaus, sijoita siihen että lähdet paikanpäälle tapaamaan eri tahoja) ovat niitä, joista on otettava oppi. Kukaan ei tule työhuoneelta hakemaan, ja hyvin suurella tuurilla bongaa netistäkään ilman, että mitenkään tuo itseään esille. Vaikka tämän koko hankkeen sivuilta ällönä korostunut ajatus tuotteistamisesta tuntuukin vieraalta, niin tässä se on paikallaan. Ihan vain siksi, että mahdollistaa oman työskentelynsä. Että saisi niitä verkostoja. Viikonlopun pystyisi varmasti järjestämään messuilla tai näyttelyssä, jonka kokee vastaavan sitä mitä itse haluaa tehdä ja missä voisi olla niitä tahoja, joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä.

Seuraavan päivän aamuna oli ajatus jo mennyt kiukun puolelle. Jotenkin jäi harmittamaan taiteilijoiden itsensä asenne, että miksei meitä tulla hakemaan, ja miksei meitä pyydetty mukaan, kunnei kukaan tänne tule etsimään. Mieleni kihisi siitä, että miksi emme toimi itse. Miksemme luo sitä omaa verkostoamme ja lähde ajamaan itsemme asiaa? Hae hankerahaa ja ota itse yhteyttä haluamiimme kuraattoreihin? Lähde porukalla messuille, olemaan näkyvillä, hakemaan niitä kontakteja? Miksi kaikki pitäisi tuoda hopeatarjottimella syliin?

No toinen päivä aiheutti sitten vähän muitakin ahdistustiloja. Saaren Kartanon yhteisötaidetta, Galleria alkovin mullalla, nojatuoleilla ja seinäkyltillä hevosteleva überkäsitteellisyys joka vei koko kansainvälisyyden filosofiselle tasolle (ei oo kansainvälisyyttä kun on vaan maailma joka yhtäläisiä osasia olemme) joka ei tuonut oikeastaan mitään näköalaa toimimiseen ulkomailla. Suorastaan väärin siis ilmaista käsitteenä alue "Suomen rajojen ulkopuolella", joka taatusti ON eri maailmansa kuin tämä meidän maksullinen kenttämme. Ahdistus ei ehkä kumpuillut niinkään tästä ylifilosofisesta pohdinnasta joka sai ainakin allekirjoittaneen vaipumaan tietynlaiseen taidepuhekoomaan, vaan siitä, että aloin panna merkille että edustamani ihan perus maalaustaide ei ole tainnut nousta teemana esille kertaakaan. Ei edes sanana, maalaus. On kukkapurkkia jossain huoneen nurkassa, on performanssia ja haarniskapuita, siis kaikki ihan ansioituneita ja mielenkiintoisia juttuja sinänsä, mutta viedäänkö täältä ulos oikeasti ollenkaan, niinku, maalauksia? Jos nyt ajattelee edustuksia biennaaleissa ja paviljongeissa, niin nähdäänkö niissä maalauksia juuri lainkaan, vai jotain elämyksellistä kommervenkkiä? Tästä nousi pintaan vahat traumat taideakatemiassa, kun nykytaiteen kurssin päätteksi piti tehdä nykytaiteen teos. No aika moni teki jotain omasta työskentelystään täysin poikkeavaa installaatiota ja härpäkettä mikä vilkkui ja piti ääntä tai näytti muuten vaan erikoiselta, koska nykytaide. Alkoi vituttamaan ja tein "Ihan vaan maalauksen". Nakukuvan itsestäni jonka photoshoppasin ns. "täydelliseksi" ja tein siitä vähän provokatiivisen maalauksen. Mielestäni ajan hermolla siis, mutta kritiikissä lytättiin täysin, kun mitäs nykytaidetta tämmönen maalaus on. Vähän ongelmallinenkin kun niin asettaa naisen kaunistelluksi seksuaaliseksi objektiksi ja kauheeta kun naiskuva nähdään tällasena (oli vissiin tarkoituskin?) ja tästä seurasi kiivas keskustelu siitä että onko "vain maalaus" nykytaidetta ja mikä maalaus täyttää nykytaiteen tuntomerkit ja mitä ne ovat, ja toisaalta: voidaanko mitään tänä päivänä tehtyä irrottaa nykytaiteen kontekstista. No, ikäänkuin voitin väännön kun todettiin että tavallaan ei voi, mutta arvatkaas näkyikö vittuiluni arvosanoissa. Miksi meillä ei arvosteta maalaustaidetta? Miksi sitä mielletään nykytaiteen ulkopuoleisena, vanhanaikaisena asiana, ellei nyt satu maalaamaan jotain kikkeleitä tai muuta hätkähdyttävää? Nykytaide muodostuu ilmiönä voimakkaasti jonain sellaisena mitä ei lähtökohtaisesti edes voi myydä tai omistaa, ja tässä taiteilijan ansaintamalleihin pureutuvassa luennossa 99% esitetystä taiteilusta menee juurikin siihen laatikkoon. Paradoksaalista. Että mites sen toimeentulon kansssa?

Paniikkini yltyi Alkovin puheenvuoron jälkeen, ja pommitin kollegoita hermostuneilla viesteillä. Apua. Olemme jälkijunassa. Miksemme huomioi tilaa? Olemmeko tylsiä? Onko aika ajanut ohi? Siitä kai syntyi konsensus että pitää kehittyä ja katsoa ympärilleen. Mutta toisaalta ei saa lähteä tavoittelemaan sellaisia erikoisuuksia jotka ei tule itselle luonnostaan. Platformin edustaja jatkoi esittelmällä kaiken maailman projekteja, kiinnostavia ja hienoja tottakai, mutta ei vieläkään yhtään maalausta. Savua ja melua ja kolinaa ja videota ja tohinaa. Kaikkea hyvin kiinnostavaa ja innostavaa toimintaa, jonka kautta saa niitä ulkomaan kontakteja oman kotimaansa verkoston kautta ajatuksella "think globally, act locally". Tämä sai itsessä vähän innostusta aikaan, sillä moinen verkostoituminen luonnistuu paikallisella tasollakin. Olin silti jo aivan kauhuissani että onko ponnistelu turhaa, onko maalaus kuolemassa, sillä vieläkään en nähnyt maalaustaiteen projekteja kansainvälisessä toiminnassa. Lopussa onneksi seisoi kiitos.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tutkija Sari Karttunen kertoi tutkimuksestaan nykytaiteen kansainvälistymisestä ja vallalla olevista asenteista ansaintamalleja kohtaan. Vaikka tutkimuksissa on taiteilijoilta välittynyt viesti että kansainvälinen toiminta on ennemminkin rahareikä kuin tulonlähde, oli positiivinen tieto että asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Taidemaailma on turhan kauan kärsinyt siitä oletuksesta että myyminen on synti ja vain rahasta ulkopuolella pysyttelevä taide ja köyhä taiteilija on puhdas. Nykyisällään sitä pidetään luonnollisena osana työskentelyä: palkkaa ja korvausta. Töitä saa oikeasti myydä ilman stigmaa. Näyttelystä maksamista aletaan hieman karsastaa. Cuporen tutkimuksia on tässä mahdotonta tiivistää, kannattaa todella perehtyä näihin ansiokkaisiin koosteisiin, niitä löytää täältä: http://www.cupore.fi/tutkimus.php

Edustamani taiteenala on ehkä eniten juuri myytävään objektiin kulminoituva osa-alue, jossa taiteilija saa liksansa joko myynnistä, apurahasta tai sivutuloista, onnellisimmat näiden yhdistelmästä. Olin puhjeta hurraa - huutoihin, kun lopun taiteilijapuheenvuoroa oli pitämässä TAIDEMAALARI (viimein!)Mikko Paakkola. Omaan satiiriseen tapaansa hän sanataiteili mielipiteensä, jossa toisaalta pureuduttiin tiettyihin ironialla ryyditettyihin läppiin taiteilijuudesta (kannattaa valita rikas puoliso) ja huomioitiin tärkeitä asioita kansainvälistymisessä (ole tietoinen siitä mitä sovit kenenkin kanssa), kaiken perustana on oma laadukas työ, mutta tärkeimpänä viestinä se, että älä ala tekemään kaikenlaisia projekteja ja ryhdy voimauttavaan taidetoimintaan, vaan pidä ensisijaisesti huoli toimeentulostasi. On hemmetin vaikeaa taskut tyhjinä, työhuoneella sinisen, sinisen, sinisen ja jonkun muun värin suhteita pohtiessa ja lapsia kasvattaessa samalla työstää uraansa New Yorkissa. Realisti on oltava.

Luulen että lähdin luennolta abaut samassa pisteessä kuin sinne tulinkin. Ei voi olettaa että joku tulee hakemaan, vaan täytyy itse laittaa pyörät pyörimään. Pitää itse tietää mitä haluaa, koko uraa ei tarvitse tehdä ulkomailla, vaan pitää löytää ne tahot joiden kautta voi tehdä sitä kansainvälistä työtään omaa kotoaan käsin, vaikka olennaisinta tietysti olisi toimia mahdollisimman paljon paikanpäälle. Paljon uutta tietoa tarjoutui kyllä siitä, että mitä väyliä pitkin taiteilijat päätyvät yhteistyöhön kuraattoreiden kanssa ja mikä asema heillä on myös taiteilijoiden välittäjinä projekteihin ja asiakkaille, ja tästä on varmasti suurta hyötyä.

Mutta kaikkein tärkeintä on se oma työ. Sen pitää olla vahvaa ja edustuskelpoista. Kotimaan meriitit pätee kotimaassa, ja auttaa ulkomaillakin osoittamaan että toimintaa on, mutta jos itseään lähtee viemään ilman näitä kuraattoritahoja suoraan kansainvälisille kentille, on se työskentelyn laatu avainasemassa. Ei ulkomaailmassa suomalaisia gallerioita varmasti hirveämmin tunneta, eikä tiedetä mikä ero on näyttelyllä vaikka Huudossa tai Köysiratagalleriassa. Ilmeisesti on syytä oppia edustamaan itseään ja työtään.

Mutta ihan ensin täytyy tehdä sitä hyvin.

Yhteen asiaan sain kyllä luentojen jälkeen vahvistuksen. Olen aina miettinyt että ammunko itseäni jalkaan kun en luovu periaatteistani ja liity johonkin seuraan joka ei vastaan aatteitani vain, jotta pääsisin lähemmäs apurahoja ja ryhmänäyttelyitä. Olisiko syytä luopua siitäkin periaatteesta että menisin vaan ja ilmottautuisin työttömäksi jotta pääsisin taiteilemaan työkkärin rahoilla. Tästä kuulin tauoilla kuiskuttelua enemmänkin, miten pitää TE-toimistolta piilotella työhuonettaan ja nettisivujakaan ei uskalla avata, kun heti nähdään yrittäjänä. En nyt jaksanut alkaa kinastelemaan, mutta nyt kun erinäisiä leikkauksia ollaan valmistelemassa, kuinka käy perheellisen taiteilijan joka on lähtenyt tuolle tielle? Vielä on subjektiivinen päivähoito-oikeus jonka turvin työttömäksikin itseään tituleeraava taiteilija pääsee töihin, mutta onko kauaa? Jatkossa sitä päivähoitopaikkaa ei enää ehkä järjestykään. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä että näihin järjestelmiin ripustautuminen on koko alalle karhunpalvelus. Näyttelyvuokrista ei päästä ikinä eroon, jos niitä ei lakata perimästä, ja taiteilijat itse voisivat toimia tässä lipunkantajina. Taiteilijan työtä ei ikinä nähdä ammattina, jos ensisijainen määritelmä taiteilijankin taholta on työtön. Palaan pohdintaani kirjoituksen alussa. Miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Jospa ei olisi työtön, eikä yrittäjäkään, vaan taiteilija.