Huomenna avataan!

Tervetuloa avajaisiin lauantaina 4.8. Galleria G12 Helsinkiin klo 14-16!

Nähdään siellä! 💖

Kuvassa "Joanie"
200 x 160 cm
Hiili, akryyli ja spray kankaalle
2018

Symposium

"Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle.

Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.

Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?


ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )

Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.

Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.

"Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle.

Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.

Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.

Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.

Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.

Hauskaa päivää juuri sinulle.

(Niin ja Mikael - tallessa on :)

Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku

Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Postvernissage

Paria päivää ennen avajaisia on just hyvä tehdä päätöksiä tyyliin "maalaankin tuon sinisen liinan kultaiseksi". Siinä tulee hiukan hiki. 

Vaikeimmat työt on vaikeimpia ottaa messiin. Ei teknisesti ehkä mutta muuten. 

Paras mahdollinen maalausrätti = housut

Melko loppumetreille meni tämän kanssa, kyllä otettiin erää.. 

Työhuone näyttääkin siltä että ollaan hiukan painittu näiden kanssa

Kalkkiviivoilla ei tarvitse edes kofeiinia näyttääkseen tältä. Ei paljoa nukuta.

Valmista tuli! Ja ihan jopa 2 päivää ennen avajaisia :D

Our lady of sorrows kurkisteli matkan aikana perän pitäjiä. Kohti Helsinkiä :)

Matkaa taitettiin sumussa

Ripustamisen vaikeus. Onneksi on some. voi lähettää kuvia ja neuvotella raadin kanssa puhelimessa että mikä mihinkin.

Ensimmäinen valmis seinä. Siitä eteenpäin!

No nyt ollaan päästy asiaan! Avajaisvierailta Jumalten Nektaria! Huomatkaa silmäpussit, ei ole nukuttu kahteen viikkoon :D

Avajaispöperöt

Ja tietysti simat

Näky työhuoneella tänään. :D

Pikaisen siivouksen jälkeen tyhjä työhuone. Puhdistavaa! Nyt pitäisi orientoitua muihin ajatuksiin välillä ja miettiä tulevaa.

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.

Tervetuloa avajaisiin 14.11. klo 14 - 16!

Maria Liitola
"INHIMILLISYYS"
14.11. - 3.12.2015 | G12 Helsinki


Tervetuloa näyttelyn avajaisiin lauantaina 14.11.2015 klo 14-16!

Ihmiset, tunteet ja kokemukset usein toimivat minulle inspiraation lähteenä. Maalaan usein kasvokuvia, ja ilmeen lisäksi värin käyttö on tärkeä elementti tunneilmaisun rakentamisessa.

Visuaalinen kulttuuri sosiaalisessa mediassa on minusta hyvin kiinnostavaa. Inspiroidun usein selfiekuvastosta – siitä tavasta miten ihmiset luovat itsestään illuusiota ja hakevat hyväksyntää homogeenisesti hyväksytystä tavasta esittää itseään. Varsinkin nuoret ovat ehdollistuneet vahvasti tähän ilmaisun tyyliin. He lainaavat selfieissään visuaalisia ideoita artisteilta, mainoksista ja elokuvista. Minä vastavuoroisesti lainaan heiltä: aidoilta ihmisiltä jotka yrittävät tehdä itsestään epäaitoja, muiden toisintoja. Se on herkullista kuvallisen maailman ilmiöiden havainnointia ja eri tavoin kertovien kuvien hallittua käyttöä.

Kiinnostun eniten kuvista, joiden tyyli toistuu tunnistettavasti samana maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Näissä kuvissa korostuu hyväksytyksi tulemisen toive hyvin tunnistettavasti kopioitujen poseerausten kautta. Sisäänpäinkääntyneimmässä muodossaan ihmiset julkaisevat kuvia itsestään ottamassa kuvia itsestään, kopioiden muita sormien ja pään asentoa myöden piiruntarkasti. Onkin kiinnostavaa pohtia miksi näitä lainataan, mihin alkuperäisessä kuvassa on oikeastaan ihastuttu ja miten kuvaan on samaistuttu siitä huolimatta, että itseltä ei löytyisikään samanlaista pyllyä tai merkkivaatteita, kuntosalin jäsenyyttä tai botox-huulia. Poseeraamalla samalla tavalla koetaan silti kuuluvansa samaan joukkoon.

Somekulttuuri on kauniiden maailma joka aiheuttaa helposti ulkonäköpaineita. Muottiin kuulumisen paine on kova, ja siitä ulos astuminen voi tuoda negatiivisemman reaktion kuin mikään itsensä paljastelu koskaan. Ihmiset asettavat itsensä alttiiksi äärimmäiselle arvostelulle, jossa katsotaan vain pintaa, ja toisaalta kaikki kokevat myös oikeudekseen sanoa ja tehdä kenelle tahansa mitä tahansa. Kuvallisen illuusion ylläpitäminen saattaa joskus seurata mukaan arkielämään, jolloin elämä alkaa enemmän tai vähemmän pyörimään pinnan ympärillä. Suurimmaksi arvostelijaksi muodostuu oma peili.

Yhteiskuntamme asettaa naisille tänä päivänä paljon oletuksia. Meikittä kauppaan meneminen on usein merkille pantava suoritus. Kysyn teoksissani myös kysymyksen siitä, missä määrin nainen on vapaassa yhteiskunnassa oikeasti vapaa, vai onko hän asenteiden ja oletusten vanki. Tämä ei rajoitu vain ulkonäköön, vaan itseilmaisu, sanan- ja valinnanvapaus ovat oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta vain siinä tapauksessa että sitä harjoitetaan haluamallamme tavalla.

Vaikka maalausten ihmiset kovasti yrittävät olla täydellisiä, sisin kuplii pintaan ja sisäinen tuska näkyy läpi. Viimeisimmät teemani ovat koskettaneet ihmisyyden särkyvää puolta: psyykettä ja tunteita kuten syyllisyys, suru tai raivo, jota päivittäinen elämä meissä synnyttää ja jota me kovasti yritämme välttää. Kuvien naiset yrittävät kiihkeästi peittää ihimilliset epävarmuuden tunteet kuorensa alle. Toisaalta kuvaan myös sitä syyllisyyttä, kun näitä tunteita Ei tunne; kulttuurillemme on tyypillistä kärsiä, jotta saa kirkkaamman kruunun ja lopputuotteena on syyllisyydentunto siitä, kun ei kärsikään.



Maria Liitola, 2015



Maria Liitola, s.1982, on valmistunut kuvataiteilijaksi Porin taidekoulusta 2003 ja Turun Taideakatemiasta 2011. Hän asuu ja työskentelee Turussa.




Lisätietoja:
G12 HELSINKI, Annankatu 16, Helsinki | www.galleria12.fi | 044 717 7177 | g12helsinki@gmail.com

Assalamu Alaikum, 2015 

Glenda, 2015

Someraivo, 2015

Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:

Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)

Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.

                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:

                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

Seili - Yksinäisyyden kuvia Logomossa vuoden loppuun asti

Sunborn Catering valmistelee pressitarjoilua.

 23.9.14 Oli Seili - musikaalin ja Yksinäisyyden kuvia - näyttelyn tiedotustilaisuus Logomossa. Paikalla oli aika mukavasti mediaväkeä. Tilaisuuden aluksi näytelmän kirjoittaja, dramaturgi Satu Rasila ja ohjaaja Mikko Kouki kertoivat produktiosta jonka jälkeen siirryttiin teatterisaliin katsomaan pieni ennakkopätkä näytelmästä. Vaikuttavan oloinen, ja heti bongasin yhteyksiä myös teemoihin joita Fotarit ovat käsitelleet.
Tämän jälkeen siirryttiin takaisin aulaan jossa esittelin Fotareiden näyttelyn. Tämän jälkeen oli haastattelujen vuoro, ja juttelin pitkät pätkät radioon ryhmän aikaansaannoksista. Uusia juttuja Fotareista on myös tulossa ja paljon halukkaita median edustajia seuraamaan seuraavan Fotariporukan dyykkaus - teeman toteuttamista!

Rannikkoseudun kuvaan ryhmittäytymistä

 Itse avajaisissa puhui lyhyesti teatterin toimitusjohtaja Arto Valkama, joka kiitteli mielekkäästä kulttuuriyhteistyöstä ryhmämme kanssa. Seili-näytelmän tiimin tavoin myös Fotarithan ovat tehneet oman projektinsa aikaisemmin Kakolasta, Fotarit valokuvaten ja teatterilla tietysti näytelmän muodossa. Valkama jäi sanojensa mukaan mielenkiinnolla odottamaan Fotareiden seuraavaa kuvausaihetta, sillä on teemamme mikä tahansa, he vanhojen merkkien mukaan varmaan tekevät sitten aiheesta näytelmän. Mainitsin että teemana on dyykkaus, että siinä on teatterille hieman haastetta ;) Lue tästä pieni juttu näyttelyn avajaisista Rannikkoseudusta!

Brosyyrejä

Sisäsivu

Myöhemmin illalla alueuutisissa!

Torstaina mennään ryhmän kanssa ihmettelemään Seilin ennakkonäytöstä. En malta odottaa, minkälainen on teema teatterin keinoin toteutettuna ja kuinka paljon työt puhuvat yhteen näytelmän kanssa. Jännää!

Näyttelyn esittely Kaupunginteatterin sivuilla

Muita Fotarijuttuja lehdissä:
Kaupunkiuutiset: Fotarit valmistelee tunnepitoista Seili - näyttelyä
Rannikkoseutu : Morsian hukuttautuu kuvauksissa

Turun Sanomissa 17.7.14

Aura avattu

Maalausten tekniikkana on pääasiassa akryylimaalaus sen eri variaatioina. Työmenetelmät vaihtelevat spraytekniikasta tusseihin ja värin muokkaus pinnalla tapahtuu siveltimien lisäksi sienellä, kankaalla ja palettiveitsellä. Itse työskentely perustuu tunteeseen ja tapahtumaan maalauksen ja taiteilijan välillä

Että hän olisi olemassa on baarin miestenvessan seinältä bongattu ajatelma. Nimen alle koottu kokonaisuus muodostuu tunnetilojen synnyttämistä henkilöhahmoista jotka ovat kaikki kuitenkin kuin yhtä persoonaa ja elämää.

Maalaukset kuvastavat olemisen eri puolia: itsensä kohtaamista, muutosta, tunteita ja toisaalta itsensä kadottamista. Teoksia kuvaa hyvin hedonismin paradoksi: Onnea ei ole mahdollista saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä, ja elämä itsessään on prosessi joka muodostaa olemassaolomme merkityksen. Ne jotka pyrkivät nautintoon saavat sitä vähemmän; hyvä on nähtävä tässä ja nyt ja myös osattava ottaa vastaan. Ihmisten tunnetilojen skaala on rikas ja ehtymätön, ei kuitenkaan erehtymätön. Itseään ei ole aina helppo hyväksyä sellaisena kuin on, mutta olemme olemassa kauniisti ja hyvin juuri näin.

 (Jäi myyntiin Auran Galleriaan)

(Vasemman ja oikeanpuolimmainen myyty)

 

                             (myyty)

 

(myyty)

Kuvat: Rosa/Auran Galleria paitsi 7, 10, 11