Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Uskon asia

Eilen taas kuten useasti ennenkin on lasten kanssa väännetty uskon asioista. Lapset saavat käydä päiväkodin kristillisissä menoissa isän toivomuksesta, itse en näin haluaisi. Miksi uskonnonharjoittaminen ei ylipäätään kuuluisi päiväkotiin on taas ihan oma postauksensa, joten ei siitä pidemmälle. Nämä uskonnolliset tilaisuudet kirvoittavatkin sitten erinäisiä keskusteluja kotona siitä, että pitävätkö nämä tarinat paikkaansa vai ei. Lapset kokevat hämmentäväksi sen, että näissä tilaisuuksissa heille sanotaan että jumala ja jeesus on oikeasti olemassa ja minä taas sanon että ei, se on vain satu, tarina. Lapset sitten usein kysyvät että no mihin sinä sitten äiti uskot. Usein vastaan en mihinkään, tai itseeni uskon, uskon tähän kiveen kädessäni ja vaikkapa lintuihin. Siis mihinkä vaan.

Viimeksi hämmentyneet utelut kirvoittivat pidemmän vastauksen joka ei ehkä uponnut tajuntoihin asti kylläkään, mutta joka avasi ajatuksia jopa itsellä. Se, mitä tarkoitetaan kun sanotaan "jumala", on kaikissa meissä ja jokaisessa asiassa kaikkialla. Se on se energia mikä on elävässä ja olevaisessa, mikä on maassa, taivaassa, universumissa, tähdissä ja niissä tapahtumissa jotka synnyttää planeettoja ja saa ne vetäytymään mustiksi aukoiksi. Ei ole ketään yksittäistä poppamiestä joka saa kaiken aikaan, vaan kaikkeus on saanut ja saa kaiken aikaan ja kaikkea edelleen.

Kun joku rukoilee? Kenelle hän puhuu? No.. hän keskustelee itsensä kanssa, sen itsessään olevan jumal-osan kanssa. Se osa mikä on rakkaus ja hyvyys meissä ja ne hyvät aikeet, tuntemukset ja tavoitteet, se on se. Ja jos teemme jotain väärää niin rikomme sitä itsessämme olevaa hyvää kohtaan, ei ketään heppua pilvenreunalla. Kun teemme hyvää, ruokimme hyvää itsessämme. Hyvin new agea, ajattelin. En siis hirveästi ikinä ajattele mihin uskon, uskon olemiseen ja elämiseen ja kaikkeuteen - kaikkeen. Siihen että jokaisessa meissä on se totuus ja voima ja vastaukset myös. Jatkuvasti tuntuu ahdistavammalta tuo lasten osallistuminen noihin uskontojuttuihin mutta toisaalta tuleepahan juteltua näistä sitten heidän kanssaan.

Tässä kuvapari joihin tiivistyy ajatus, nämä Jason Mrazin quoteja. "Jumala" tietää että olemme sen (kaiken) arvoisia, ja joskus ihmiset unohtavat oman upeutensa, mahtavuutensa. Jumaluus on kaikissa, eikä elämä tule meille vaan se lähtee meistä. Ilman omaa tulkintaamme ja suntautumistamme elämään ja maailmaan maailma vain on, me itse luomme sen, näemme sen, niiltä lähtökohdilta mitä meillä on. Live high, live mighty, live righteously. Me itse tiedämme olevamme kaiken arvoisia. Kristinusko opettaa että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta asia on toisinpäin. Jos haluaa luoda jumaluuden, sen luo itse, omaksi kuvakseen. Puhuu sielulleen, eli sisimmälleen.

Suosikkiartistejani ja hänellä on upeita ajatuksia. Jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota rukoilemisen ja jumalan esiintymiseen hänen teksteissään ja hämmennyin koska hänhän on myös hyvin.. no ei monoteistinen, ei uskonnollinen, omien sanojensa mukaan spiritual. Itselleni on muodostunut tapa aloittaa päivät meditoimalla: jos nyt ei suoraan full lotus - meiningillä niin joka tapauksessa omiin ajatuksiin uppoutuen, tekstejä lukien, mietelauseita hakien, fiilistellen ja joskus vain hengitellen ja keskittyen. Ilman tätä ei tule työskentelystä mitään ja jos tähän ei pysty niin stressiä on liikaa. Harvemmin silloin tulee mitään tehtyäkään.
Joku kai kutsuisi sitä siksi oman jumalansa tai omalle jumalalleen rukoilemiseksi, minä ehkä otan yhteyttä itseeni, maahan, ilmaan, elämään. Ja sitten olen vaan.

On tullut meditoitua, eli maalattua. :)

Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Luomenpoistossa

Käväisimpä lääkärillä tänään, rintaan kasvanutta ikävän näköistä luomea näyttämässä. Se operoitiin pois, todettiin pahan näköiseksi. Siinä leikatessa lääkäri tyytyväisenä tuumaili että tämä on onneksi pinnallinen, kunnes alkoi veri tirskumaan ja todettiin että kyllä se vähän syvempää mallia olikin ja luomea sai kaivaa pois. Verta lensi lääkärin silmiin asti, vaikka oli lasit päässä. Otettiin vähän isompi palanen pois ja tikattiin kiinni. Luomi lähetettiin patologin hutkittavaksi, tuloksia odotellessa.

Tässä kotiin päästyäni aloin tietysti heti googlettamaan, ei ehkä olisi kannattanut. Rinnan melanooma on erittäin harvinainen ja ennuste on hyvin huono. Lähettää mielellään etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin ja maksaan, ja etäpesäkkeistä melanoomaa ei voi hoitaa muutoin kuin elinikää pidentävillä keinoilla. Parannuskeinoa ei ole. Laitetaas se google kiinni ja sovitaan, että ei ole mitään syöpää oknp?

Aina on aikaa

Oli aikaa ottaa selfie

Nousee se aurinko huomennakin, ei tässä jäniksen selässä olla. Aina on aikaa. Huomenna sitten. On aikaa käydä lenkillä, aikaa selata nettiä. Lukea uutisia. Näyttelyynkin on aikaa. On aikaa meikata aamulla, paitsi kun aika loppuu kesken, ehtii laittamaan kunnolla vain toisen puolen kulmakarvat (ks. kuva yllä). Kun aika loppuu, hakee myöhässä päiväkodista. Ajaa ylinopeutta kun lähti myöhässä vaikka piti olla aikaa; saa sakot. Kun aika loppuu kuitenkin, soitellaan huomenna, tai ensiviikolla, ehtii jutella paremmalla ajalla. Muttakun se aika loppuu kesken, eikä koskaan tiedä milloin se loppuu.

Ja sitten se vaan loppuu. 

Kummitädilläni loppui aika pari yötä sitten. Minulla ei ollut aikaa soittaa, useampaan kuukauteen. Miksei muka ollut? Selailen blogia taaksepäin, hän luki kaikki postaukset, ja kommentoikin välillä. Siinä hänen sananasa vielä ovat, vaikka hän on yhtäkkiä poissa. Olisin mennyt käymään jos olisin tiennyt. Miksen mennyt käymään vaikken tiennytkään? 

Priorisointia. Aika on armoton.

Mihinköhän tänään ei mukamas ole aikaa. Nyt ei ainakaan olisi aikaa lähteä ajoissa töistä jotta pääsisi ajoissa lähtemään pienelle vaellukselle kuhankuonolle Tommin kanssa. Vai olisikohan tällä kertaa sittenkin? Oli aikaa tähänkin. 

Aurinko nousee, silti, ajan tällä puolella. Lopulta kovia valintoja ne pienetkin valinnat, mille aikaansa antaa. Annetaan sille mikä on tärkeintä.

Myöhäisyön bloggaus

Vastavalmistunut.

Ei yhtään kiire eikä ressi!

Millä todennäköisyydellä.. on kaksi päivää jolloin on oltava työhuoneella vaikka pää kainalossa. Siis pakko olla. Työt pitää viimeistellä näyttelyä varten ja apuraha-anomukset tehä ja postittaa. Niin millä todennäköisyydellä just sillon soitetaan aamukympiltä päiväkodista että pikku piltillänne puhkes just korvatulehdus? Ja sitten on haettava jälkikasvut yksiköistään ja ajettava Rymättylään omalääkärille väijymään jotain rakoa jossa pääsis lekurille. Vietävä lapset mummolaan ja ajettava takas työhuoneelle huomaamaan että kello on jo kolme ja kaikki tekemättä. Seuraavaksi huomataan kellon olevan jo puol ysi. Valmista tuli mutta viimetinkaan. Ja koska huomenna hoidan pientä potilasta (eikä siinä mitään hakemusta voi kirjoittaa) niin se on kirjoitettava yöllä. Valmis klo 02:00. Huomenna sit tulostuttamaan ja postittamaan kuumeisen kanssa.

Niin siis millä todennäköisyydellä. 

Tapauksessani, melko kovalla.

True story