Frontside ollie

Otsikon mukainen käänne elämässä, taas. Viime viikolla tuli tietoon että kotimme on menossa myyntiin. Ensi viikolla tulee välittäjä. Mitä me nyt tehdään?

Vaihtoehtoina käytännössä muutto takaisin Rymättylään, tai pieni kaksio Turusta. Olin jo päättänyt että Rymättylään käy tie, kunnes kuulin päivähoitokuvioista. Kylän keskustan päivähoitoyksikkö on lakkautettu ja toiminta siirretty kauas kilometrien päähän. Laskin, että päivittäistä ajoa päiväkotiin ja takaisin tulisi yhteensä 56 kilometrin verran. Ja samaan aikaan pitäisi hoitaa esikoinen koulubussille ja koulusta kotiin puoliltapäivin, pakata takaisin autoon iltapäivästä hakemaan pikkuveljeä päiväkodista. Päivittäinen työaika jäisi kolmeen tuntiin, kun loppuaika päivästä kuluisi lasten kuljettamiseen. Rymättylässä työskentelisin kotona, joten työrauhalle saa käytännössä sanoa hyvästit kun muksu tulee koulusta. Tilojen puolesta ratkaisu olisi parempi, kyseessä suuri maalaistalo, mutta miten yksinhuoltajana selviäisin kuskaamisista, kämpän ja lasten ylöspidosta, opetushommista ja vielä taiteellisesta työstä?

En mitenkään.
Se olisi kertakaikkiaan liian raskasta.
Mitä helvettiä Naantalin kaupungissa on ajateltu, kun keskustan päiväkoti on lakkautettu? Lapsia riittää, mutta niiden päivähoidosta on tehty puolimahdotonta paikallisille pitkänmatkalaisille yrittäjille joilla on päivähoito- ja kouluikäisiä lapsia. Tuo kaatuu itsellä jo rahakysymykseen. Ei ole varaa ajaa tuommoisia määriä. Hyvästi Turku, ystävät, keikat ja elämä: tiedossa täysi eristäytyminen saareen.

Vaihtoehtona kaksio Turusta.  Koko omaisuus myyntiin ja uuteen kotiin mahtuisi vain sängyt. Mihin lelut, soittimet, työpöydät? Ei mihinkään. Miten koiran ulkoilutus? Lasten kanssa iltaisin ennen nukkumaanmenoa? En tiedä.

Aina sitä miettii kun apurahaa ruikuttaa, että kuinka tekisi mieli kirjoittaa tähän että auttakaa, me hukutaan. Hukutaan hometalolainan ja asuinkulujen yhdistelmään. Siihen, että kaikesta joutuu selviämään yksin. Siihen, että maaseudun palveluita heikennetään jatkuvasti niin, että elämisestä siellä tulisi mahdotonta. Maksaisin isommista asuintiloista käytännössä työaikani menettämisellä ja sosiaalisten kontaktien katoamisella. Kaupunkiin jäädessä tulisi isomman luokan konmaritus. Kaikki pois. Minä, muksut ja koira 50 neliössä. Mutta työhuone olisi. Kaupat koulut päiväkodit lähellä.

Järki ei tahdo tajuta mitä tässä on tapahtumassa. Edessä on vakava pohdinta siitä, että mitä on valmis uhraamaan tämän taiteilunsa eteen. Tähän asti lihoiksi on mennyt tasan kaikki, mutta tämä muutos on nyt todella raskas. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu tukahduttavalta katastrofilta.

Se tunne, kun on ihan täysin tyhjän päällä.
Se.

Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku

Luomenpoistossa

Käväisimpä lääkärillä tänään, rintaan kasvanutta ikävän näköistä luomea näyttämässä. Se operoitiin pois, todettiin pahan näköiseksi. Siinä leikatessa lääkäri tyytyväisenä tuumaili että tämä on onneksi pinnallinen, kunnes alkoi veri tirskumaan ja todettiin että kyllä se vähän syvempää mallia olikin ja luomea sai kaivaa pois. Verta lensi lääkärin silmiin asti, vaikka oli lasit päässä. Otettiin vähän isompi palanen pois ja tikattiin kiinni. Luomi lähetettiin patologin hutkittavaksi, tuloksia odotellessa.

Tässä kotiin päästyäni aloin tietysti heti googlettamaan, ei ehkä olisi kannattanut. Rinnan melanooma on erittäin harvinainen ja ennuste on hyvin huono. Lähettää mielellään etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin ja maksaan, ja etäpesäkkeistä melanoomaa ei voi hoitaa muutoin kuin elinikää pidentävillä keinoilla. Parannuskeinoa ei ole. Laitetaas se google kiinni ja sovitaan, että ei ole mitään syöpää oknp?

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Tarina ammatinharjoittajan laskutuksesta

Pitäisi laskuttaa. Ajattelinpa siis perustaa toiminimen. Uppouduin Patentti- ja rekisterihallituksen sivuihin ja ihmettelin ennakkoverojuttuja, alveja, yritystekisteriä sun muuta. Tilikausia. Juttuja. Numeroita, paljon numeroita. Hieman apeaa, että toiminimen perustamisesta joutuu maksamaan reippaanlaisesti. 

No silmääni tarttui että ei välttämättä tarvitse perustaa toiminimeä voidakseen laskuttaa. Henkilö voi ilmottautua vapaaehtoisesti ennakkoperintärekisteriin sekä alv - rekisteriin. No sehän sopii! Ei PRH:n maksua eikä ongelmia tukien kanssa. Tämähän on helppoa. Y3 - paperissakin tuosta vaan merkitää että alkutuottaja, en ole yritys. Ei prh:ta kiitos. 

No alkoi sitten vähän mietityttämään että miten se lasku sitten tehdään. Tuleeko jotenkin erikseen ilmoittaa että on rekisterissä vaikka ei ole toiminimeä. Soitan verottajalle. 

"Ei ole mahdollista ilmottautua mihinkään rekisteriin ilman että perustaa yrityksen."

No minä alan inttämään vastaan. Kun netissä lukee. Sivuillakin lukee että ammatinharjoittaja voi rekisteröityä ennakkoperintärekisteriin. Jos vaikka on pientä satunnaista myyntitoimintaa (kirppis esim) niin voi ilmottautua olematta yritys. Juu. Voi ILMOITTAUTUA yksityisenä henkilönä mutta ilmottautumisen jälkeen olet yritys vaikka et toiminimeä perustaisikaan. Sinulle nimittäin kirjataan Y - tunnus jokatapauksessa. 

No sain hepulin. Että kolmen huntin keikan takia minä tästä alan yritykseksi, laitan laskun menemään, maksan minulle määritellyn ennakkoveron (minimissään 170/erä) ja ehkä vielä alvia tuostainoin JJJAAA sinne meni lähes kaikki tulot. Ja sen jälkeen kun minua on siunattu y - tunnuksella, olen täten yrittäjä, eli TE - keskukseen ei olisi nyt viimeistäänkään mitään asiaa. Toimeentulotukea saadakseen pitäisi käsittääkseni myös lakkauttaa yritys. Ja Y - tunnus vaikuttaa myös asumistukeen. Eli satku jäi käpälään ja siitä keikasta lähtikin sitten koko turvaverkko alta. 

Soitan koko verohallinnon läpi ja hyperventiloin asiakaspalvelijoille että näinkö me saadaan suomi nousuun - pakotetaan itsensätyöllistävä ammatinharjoittaja yrittäjäksi ja irti kaikista tukiverkoista yhden pienen keikan takia? Eihän hullukaan uskalla ottaa mitään pieniä keikkoja vastaan jos siitä seuraa nälkäkuolema kun putoaa tukiverkoista. Eli töitä olisi, mutta ei voi ottaa vastaan. Hallitus, mitä vittua? Viimeinen virkailija jonka kanssa jutteli, tarjosi empaattisia sanoja. Hänen tyttärensä ja vävynsä ovat taidealalla ja saman ongelman edessä jatkuvasti. Ei voi tehdä hommia kuin verokortilla, joka karsii aika paljon keikkaa pois. Sääntöviidakko estää. 

Entäpä jos ammatinharjoittaja voisi toimia kyseisissä rekistereissä, ilman Y - tunnusta, vaikka siihen alvirajaan asti? Täten olisi mahdollista ottaa niitä keikkoja vastaan ja haalia itselleen asiakaskuntaa ilman että sysätään ulos tukien piiristä. Siten voisi tehdä työtä. 

Viimeisenä oljenkortena soitan kelaan. Jos nyt avaan tämän Y - tunnuksen niin kuinka käy? 

- No tukiin se vaikuttaa, todetaan heti. - Että kyllä se vaikuttaa asumistukeen, jos sulla ei ole eläkevakuutuksia eikä mitään eikä tuloja, niin se tuen määrä suhteutetaan sitten starttirahan määrään. Ja se sitten vaikuttaa kyllä sihen asumistukeen. Sekin vaikuttaa jos YEL on. 

- Mutta mulla on tuloja. Ei YELiä. 

- Katos niin onkin. Sitten ei ole hätää. Sitten  Y - tunnus ei vaikuta tukeen, ellei laskutettavien summa mene tulorajojen yli. Mutta jos olisit ollut tuloton, olis homma ollut toinen. Ei Pitäisi vaikuttaa. 

Eli jos olisin ollut entistäkin köyhempi, niin tukia olisi Y - tunnuksen ansiosta laskettu. Jos olisin maksellut itselleni YELiä pahan päivän varalle runsain mitoin niin se olisi voinut pudottaa asumistuen kokonaan. Sossulle en edes viitsinyt soittaa. Mahdollista on, että heinäkuussa joutuu pistämään hakemuksen sisälle ja edellisestä onkin sitten jo miltei vuosi, mutta saas nähdä onko Y - tunnus sitten siinä esteenä. Sossun asiakkaana ei ole tarvinnut nyt olla, joten uskaltauduin kuitenkin rekisteröitymään ennakkoperintärekisteriin sekä alvirekisteriin. Meni mukavasti koko päivä tämän asian selvittämiseen. Jatkossa saa sitten edes alvit takaisin ja pystyy laskuttamaan. Nyt kun näistä kannustinloukuista on puhuttu niin tässä on yksi: 

- Taiteilija! Hanki Y - tunnus jotta saat keikkoja. Varo maksamasta liikaa YELiä. Varo jäämästä työttömäksi, sillä saat rangaistukseksi lopulta vähemmän tukea kuin keikkatyötä tekevä, joudut lakkauttamaan kaiken toimintasi vaikka toki loogisinta olisi nyt yrittää hankkia juuri niitä töitä. Ja keikkatyöläinen: Älä vaan haali toimeentuloasi parantaaksesi niin paljoa asiakkaita että tulorajat paukkuu. Sen lisäksi että asumistuki vähenee, päivähoitomaksu kasvaa ja verot nousee, tai tulee mätkyt. Kannattaa pysytellä tuloissa neljän huntin huitteilla. Tästä kun menee yli, on työsi ikäänkuin ilmaista niin kauan, että voit vähentää tuloistasi päivähoidon ja asumistuen määrän ja jäät edelleen neljähunttia plussalle. Ja älä vaan mene naimisiin tai asu kenenkään kanssa yhdessä. Se on sitte siinä.

Hauskin kuulemani keino kannustinloukkujen purkuun on se, että lopetetaan ne tuet konsanaan niin kaikki tulo on vain plussaa. No, hykerryttää varmaan joitakin tämäkin skenario, että lopetettaisiin vain sitten sellaiset työt joista ei saa tarpeeksi tuloja. Eli abaut kaikki kulttuurialan hommat, monet myyntihommat, sijaistamiset, pätkätyöt, välitystyöt, muusikontyöt ja keikkatyöt. Itse ajattelisin loogisemmin ja antaisin ammatinharjoittajalle mahdollisuuden lisätuloon ilman yrittäjyyttä. Voisi parantaa tilannettaan ilman, menettää sitä turvaverkkoa. Mutta näin meillä laitetaan Suomea nousuun. 

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Se kipeä puoli

Ensimmäiselle kappaleelle: done that
Toiselle kappaleelle: FU.

Löysin tämän kuvan intternetistä, en tiedä kenen kirjasta sivu on. Mietin, että onkohan sen kirjoittaja koskaan oikeastaan joutunut pelkäämään sitä kipeää puolta. Tietoisuus ei hälvennä vähääkään pelkoa pärjäämisestä, ei perkele.

Huutoon yhtyy kokemuksen rintaääni. Syksyllä näytti vielä hyvältä. Näytti ihan niinkin hyvältä, että tiedossa oli tasaiseen tahtiin niin hyvin töitä että uskaltaa riskeerata: uusia kuvauskalusto, hankkia sitä lisää, ottaa lyhyellä varoitusajalla näyttelyaikaa ilman että ehtii erikseen keräämään siihen rahoitusta. Kun laskee kaiken yhteen: läppärin vaihto rikkinäisestä ehjään, uusi kamera, studiovaloa sun muuta härpäkettä, parit näyttelyt, ja viimein uskaltauduin hakeutua neurologillekin. Uskalsin kaiken tämän, koska olin luottavainen tuleviin ansioihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri kun laitteet alkoi olla maksettu pois, minut työllistänyt henkilö menehtyi. Siihen loppui työt. Auto hajosi. Hajosi toisenkin kerran. Näyttelyt meni reippaasti tappiolle. Lääkärikuluihinkin joutui lainaamaan rahaa. Opetustunteja vähennetään. Kymppitonni lurahti vessasta alas, tuloksena nolla uutta asiakasta, nolla työpaikkaa, ja nyt pitäisi loihtia jostain tuloja ja vähän äkkiä että saa maksettua itsensä tästä ulos. Mutta koska tiedän, minun ei tarvitse pelätä? Ei. Minä pelkään, koska tiedän, että ei tule onnistumaan.

On tässä nyt näitä laitteita, mutta ei tarpeeksi. Ei niin paljon että voisin pystyttää studiota. Sijoitus oli ikäänkuin turha. Olen laittanut sähköpostia ties minne ja ruinannut työtä. Kuvaustyötä. Piirustustyötä. Hanttihommia. Vetoan rahapulaan, otan vastaan mitä tahansa. Mutta työtä ei ole tarjolla.

Selaan mol.fi - sivua. Kulttuurialalla ei ole töitä, se on selvä. Selkävamma poistaa vaihtoehtojen kirjosta kaiken jossa vaaditaan fysiikkaa, siivoojaksi ei olisi mitään asiaa, ja siihenkin tarvitaan näköjään siivousteknikon koulutus. Kaupan kassalle ei voi mennä kun ei erota numeroita toisistaan. Rajoituksia tuo vaihtoehtoihin myös se kun muisti prakaa. No kotipalvelua, sitä olen tehnyt joskus lisäansioiden perässä. Siihenkin tarvitaan nykyään koulutus, ja hyvä fyysinen kestävyys. Ei sitten.
Työtarjousten kirjosta yksi vaikuttaa siltä, mitä voisin tehdä: henkilökohtaisen avustajan työ. Joskin työajat painottuu myös ilta-aikaan, joka voisi näin perheellisenä olla vaikea järjestää. Tuntipalkka on alle kympin. Käteen jäisi varmaan 7e tunnilta. Verot pois, ja avot, saat satasen käteen.

Hallitus lupaa 35 000 uutta työpaikkaa. Juha Sipilä, jos luet tämän, kerro, mistä ne paikat tulevat? Suuryrityksillä vaikuttaisi jo olevan rahaa, jos kerta on varaa jakaa ennätyssuuria osinkoja, eikä rahoja käytetä palkkaamiseen tai investointiin. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta palkata, ja nyt kun ollaan rakentamassa historiallisen suurta kurijstamisjaksoa, tulee karmiva notkahdus kotimaiseen ostovoimaan. Raha lakkaa kiertämästä. Ei kehity uusia innovaatioita joita viedä ulkomaille. Myynti laskee. En ole tutkija minä, mutta vähemmästäkin ymmärtää että irtisanomisten määrä kasvaa. Palkkaaminen toppaa täysin. Yritykset menee nurin. Ja me pienituloiset: sossun luukku on takuuvarma kohtalo. Mihin voisin mennä töihin? Yritykset eivät palkkaa, eikä tällä leikkauspolitiikalla tule palkkaamaan jatkossakaan. Villi huhu kertoo että Turussa yhtä siivoojan paikkaa hakee kymmeniä, jopa satoja työnhakijoita. Töitä ei ole.

Työpaikkoja ollaan näköjään tekemässä ilmaistyön kautta. Pistetään tähän kaikkeen syylliseksi nähdyt työttömät työkokeiluihin. Minä yritän saada itselleni hommia, koska tarvitsen äkkiä jotain lisätuloa. En minä, eikä muutkaan työttömät, voi mennä töihin saadakseen palkkaa töitä ehkä joskus. Jos menee töihin, täytyy saada ihan oikeaa palkkaa ihan oikeasta työstä ja heti palkkapäivänä. Laskut täytyy maksaa. Kenellä olisi uskallusta mennä riskillä töihin palkatta ja jos sitten ei työtä saakkaan?

Työkokeilu mahdollistaa sen, että lyhytaikaiset työsuhteet hoidetaan työkkärin rahoilla kokeiluna. Yrityksen ei tarvitse maksaa palkkaa ollenkaan, vaan kokeilun jälkeen otetaan uusi kokeilija. Muistuupi mieleen työllistämistukikuviot.  Kovin kätevää vaikka puutarha-aloilla ottaa työkokeiluun työttömiä koko kesäksi ja kokeilun jälkeen todeta että juu ei tästä nyt herunut työpaikkaa. Mutta saatiinpa ilmaista työvoimaa koko kesäksi. Näinkö luodaan ne 35 000 työpaikkaa? Suuruudenhulluksi tullut oikeisto toistaa mantrana että "meillä ei ole enää varaa pitää yllä näin mittavia etuuksia" tai "muuallakin maksetaan vähemmän palkkaa" ja "yksikkötyökustannukset" vaikka ne jo ovat verrokkimaita matalammat eivätkä silti tee tähän maahan investointia kannattavammaksi. Ja kun halutaan tehostaa julkista sektoria, todetaan että on varaa vähentää jopa 15 00 turhaa työpaikkaa jotka vievät kunnilta kallista rahaa. Nykyisen työttömyysprosenttien päälle vielä 15 000 työtöntä lisää? Hallitus ajattelee kaiketi että nämä henkilöt työllistyvät suoraan yksityiselle sektorille. Vaan kun työllistyminen sinne riippuu työvoiman kysynnästä, jota ei ole, eikä tule olemaan kun ostovoima radikaalisti laskee. Lopulta ollaan negatiivisissa työllistymisluvuissa, sen sijaan että taloutta pyrkisi kohentamaan elvyttämällä, joka taas nostaisi sitä kysyntää. Sillä ainut kansanosa joka tässä maassa pistää sen ekstrarahan jemmaan ja pois liikkumasta on se,  joka piilottelee sitä Panamaan. Siinä on valtava tappio Suomelle jota maksatetaan nyt vähäosaisempien selkänahasta. Elvytys nostaisi kysyntää tuotteille sekä työvoimalle. Panostus koulutukseen lisää ammattitaitoa, innovointia ja yrittäjyyttä. Kaiken kurjistaminen sensijaan - tilanne alkaa pienituloiselle, yrittäjälle, keskisuurellekin yritykselle, olemaan todella synkkä. Onhan elvytykselläkin riskinsä, kun velan maksu koittaa joutuu myös menoja kiristämään, ja ehkä jopa tiukemmin kuin nyt jos tilanne maailmalla huonontuu entisestään, mutta mahdollisuus olisi annettu kasvulle ja innovoinnille ja uusien vientituotteiden kehittymiselle sitä ennen - olisi jokin lippulaiva joka vetäisi sitten sitä taloutta. Kiristäminen tässä vaiheessa kun mitään sellaista ei ole, ei auta. Elämästä tulee aivan mahdotonta jos päivähoitokuluihin lurahtaakin yhtäkkiä puolet toisen palkasta, tai kuten minulle kävisi, melkein koko sivutyöansio. Työstä tulisi ilmaista. Ei olisi enää mitään mahdollisuutta pärjätä.

Verrataan omaan elvytysyritykseeni syksyllä. Yritin elvyttää omaa toimintaani omassa mittakaavassani aivan valtavalla sijoituksella. Kävi niin että tilanne maailmalla huonontui sittenkin, minulle lainaa myöntänyt "pankki meni nurin" (kun asiakas kuoli), elvytystoimeni eivät johtaneet kysynnän lisääntymiseen vaan kävi täysin päinvastoin. Toisaalta hyvällä tuurilla peli olisi kannattanut ja tulot olisivat paremmat kuin koskaan. Joutuisin kiristämään että elvytyslainan saa maksettua, mutta lopulta alkaisi tili juosta. Annoin itseni edes yrittää, ja jäi tässä sentään vähän pääomaa: työvälineet. Jos olisin kurjistanut syksyllä, ei olisi niitäkään eikä sitä pientäkään mahdollisuutta lähetellä sähköposteja ja ruinata töitä näiden välineideni avulla.

Yhtä en ymmärrä: jos voidaan pakolla tehdä tällaisia päätöksiä, jossa naisvaltaiset alat, lapsiperheet ja pienituloiset laitetaan maksamaan talkoot ja raha suunnataan työnantajaosapuolelle, miksi pakkoa ei laiteta toiseenkin päähän? Miksi osinkoja ei veroteta niin raskaalla kädellä, että investoinnista ja palkkaamisesta tulisi lähes puolipakko? Verotulon voisi palauttaa takaisin vähätuloisempaan päähän verokevennyksinä. Kyllä se on jo huomattu, että kun on tarjottu pakon sijasta porkkanaa työllistämisen helpottamiseksi, seurauksena onkin ennätyssuuret osinkokemut.

Taiteilijathan varsin riemastuivat tästä uutisesta, että jatkossa ei ole ammattitaitosuojaa työnhaussa. Liikkeellä on kaikenlaista suunnitelmaa esim. siitä, että jos heti työnhaun alkaessa on todettavissa että oman alan työtä ei ole odotettavissa seuraavalle 3 kuukaudelle, on otettava vastaan mitä tahansa työtä. Tämähän on ollut käytäntö, että taiteilijat roikkuvat työttömyystuella. Olen aina ollut sitä vastaan enkä ole siihen suostunut, juuri sen vuoksi että pelkään sen jossain vaiheessa kostautuvan. Yhteiskunta näkee taiteilijat työttöminä lorvijoina tasan niin kauan kuin sellaiseksi mennään itse ilmottautumaan. Tästähän olikin vääntöä aiemmin. Olin rahallisessa ahdingossa ja käännyin sossun puoleen, joka ohjasi minut TE - keskukseen koska heidän näkemyksensä mukaan taiteilija on yhtä kuin työtön. TE - keskuksessa oltiin kuolla nauruun, että juu, jos kerta työskentelet joka päivä, olet yrittäjäksi verrattavissa ja saadaksesi päivärahaa on toiminta ensin lopetettava ja julistauduttava työttömäksi. Työskentelen joka arkipäivä ja välillä viikonloputkin. Työttömäksi en tunnustaudu, joka oli sossulle kovempi pala purtavaksi. Halusivat haastatella ja selvitellä tilannettani alalla jossa köyhyys on kroonista. Mutta näin sen pitäisikin mennä. Taiteilija joko ottaa riskin ja työskentelee täysipäiväisesti ja yrittää tulla toimeen ja saada apurahaa ja asiakkaita, jos (ja kun) ei onnistu, hakeutuu sivutöihin lisäksi. Jos sekään ei riitä, sitten on viimeisenä keinona sossu.

Taiteilija ei voi olla työtön. Sellaiseksi julistautuminen tekee vaan hallaa koko ammattialalle ja vaikuttaa jatkuvasti siihen, miten taiteilijuuteen suhtaudutaan. Tästä asiasta pitäisi jonkun tahon todella ottaa koppi. Taiteilija pitäisi ottaa ilman ennakkoasenteita toimeentulotukiasiakkaaksi samoin kuin muutkin itseään työllistävät, mutta jonkinlainen toimintamalli pitäisi alalle räätälöidä. Tarvitaan kulttuurialan toimeentulotuki, joka voisi olla koulutus- ja toimintaperusteinen. Sen sijaan että tukea lähdettäisiin laskemaan jos tuloja ei ala tulla, tai vaatimaan uudelleenkouluttautumista tai siirtymään kokonaan työkkärille, pitäisi tehdä yhteistyötä työkkärin kanssa ja auttaa etsimään sivutyömahdollisuuksia. Kokoajan pitäisi pitää katse siinä että taiteilija pysyy työssään ja ylläpitää ammattitaitoaan, mutta samalla auttaa työllistymään mikäli tilanteeseen ei näy muutoin tulevan muutosta. Tämä voisi olla vaikka toimeentulotuen pidempiaikaisen maksamisen edellytys. Tällaisista kuvioista tosin pääsisi eroon heti perustulon myötä. Tosin vähän luulen että tuohon kokeiluun tulisi sisältymään myös elvytystoimet palkkatasoa laskemalla tai vasiten hintatason nousulla, kun kerta maksukyky kasvaa.

Mutta sellasia pohdintoja. Mut onneks ei tarvitse pelätä, kun tiedän, että se kipeämpikin puoli siellä on. Siitä muistuttaa mm. juuri sähköpostiin kilahtanut "valitettavasti meillä ei ole tarjota töitä" - viesti. Ei sitten.

Valoo

Aurinko tuolla ulkona paistelee, yrittäen antaa valheellista mielikuvaa siitä tunnelin päässä olisi valoo, eikä olisi huolen häivää!

Ei mee läpi! Kulmat kurtussa tunnelissa, paskat nakkaan, pitäköön tunkkisa aurinko.

No ei, piristäähän tuo ja ihanaa kun on lämpöä. Turun kevät ei vakuuta ihan samalla tavalla kuin meren äärellä. Tässä meneillään myös viimeinen kevät omakotiasumista, vuoden päästä on muutettava. Mikä sen jälkeen odottaa, sitä ei tiedä tuo sinitaivaskaan. Tuossa katselin huvikseni että minkäslaiseen vuokra-asuntoon rahani riittävät sitten kun nykyisestä asumuksesta tulee lähtö. Vaikka luopuisi autosta niin rahnat riittäis silti korkeintaan autotalliin, ei siis yhteenkään vuokra-asuntoon, kiitos tuon hometalolainan. Kaikki rahat menee sitten jo siihen. Ihan pikkasen ahistaa. Toivotaan ilmanstonmuutoksen pikaista edistymistä jotta telttamajoituksessa ei viluttaisi niin paljoa.

</itsesääli>

ADD-rintamalla ollaan positiivisen äärellä. Medikinet CR menee 5mg annostuksella ja tuntuu oivalliselta. Ei sivareita, kevyt skarppaus. Senvertaa kevyt kuitenkin että kamalasti tulee tehtyä virheitä työskennellessä ja keskittyminen ei oikein pysy yllä, mutta turhautumista ja muihin asioihin jumittelua ei tule, se on hyvä. Vähän aikaa vielä tällä miedolla annostuksella ja sitten nosto kymppiin, joka on edelleen mieto, mutta ehkä minulle toivottavasti riittävä. Hyvä viilis.

Taiderintamalle vasta hyvää kuuluukin. Uskaltauduin lopulta siirtyä sileästä parisataagrammaisesta ihan oikean puuvillalumpun pariin ja kyllä nyt vituttaapi se, että en tehnyt noita luonnoksia jo tälle paperille. Lykkäsin ja lykkäsin, kun pelkäsin sitä että virheitä ei saa tehdä ettei paperi kärsi. No tämä kärsii mitä tahansa näköjään ja työstää voi rauhassa ensin lyijykynällä ja sitten pyyhkiä ja jatkaa hiilellä valmiiksi. Ihan ässä matskua. On kolme eri paperia kokeilussa, ja nyt aluksi menossa vähän struktuurisempi Langtonin lumppu. Varnialta pitäisi lähteä savea noutamaan jokukaunispäivä jotta saisi senkin puolen alkuun! Semmosia. No hommiin.

Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Diagnoosia toisen perään

Taas on vähän tutkittu pääkoppaa. Tarkkaavaisuushäiriötä kaiketi tässä nyt sitten on pukkaamassa tästäkin tutkimuksesta, ja bonuksena nyt arvellaan olevan jonkinlaista synnynnäistä kehityshäiriötä matematiikan ja kielellisen hahmotuskyvyn saralla. Aina on tullut heitettyä itsestä tällaista läppää että on joku varhaisiän dalmatia, kun ei muista mitään. Siitäkin on herjaa heitetty että sairastan jonkinnäköistä matemaattista lukihäiriötä. Sekaisin menee 2 ja 5, 1 ja 7, 6 ja 9 ja vähän muutkin jos ovat kirjoitettu toistensa näköisesti. En oikein hahmota lukujen määriä ja summia ja kymmenyksiä ja satoja. Miljoonat ja miljardit, megat ja gigat ja terat ja sensemmoiset ovat vain sanoja joiden sisällöstä ei ole mitään haisua. Ihan simppelit plus- ja miinuslaskut vielä menee mutta jos luvut on suuria tai niitä on monta, tipahdan. Kielellinen puoli ilmenee siten, että kaikenlainen nippelitietoa sisältävä puhe, tieto tai teksti ei jää kaaliin jos en pysty sitä visualisoimaan. Nimimerkillä 9 vuotta taidekouluissa enkä vieläkään muista taidehistoriasta mitään. En osaa hahmottaa vuosisatoja ja kymmeniä tai mitä ne ovat pitäneet sisällään. Ei vaikka kuinka pänttää ja kelaa niin ei. Suurin hahmotuksellinen ongelma tuntuu omasta mielestä olevan tosin tässä 2000-luvussa ja siitä eteenpäin. Että millä kymmenyksellä mennään tai mikä vuosi ja päivä nyt on. Ihan täyttä puuroa.

Mieleen ei siis vaan painu kaikki kuulemani tai lukemani, tai itseasiassa suurin osa tuntuisi menevän ohi. Ilman kynää ja paperia olen aseeton.

Visuaalinen hahmotuskyky sen sijaan on täyttä timangia. Pärjään sellaisissa muistitehtävissä hienosti missä pystyn annetuista asioista muodostamaan valokuvan päähän. Itse asiassa hahmotan visuaalisesti kaikkea. Jopa musiikin. Tästä syystä en oppinut koskaan musiikin teoriaa, nuotteja, sävellajeja.. mutta opin silti soittamaan. Nuotit olivat muistuttamassa mihin suuntaan musiikki kulkee visuaalisena janana. Itse biisin opettelin korvakuulolta ulkoa. Sama kielissä: opin korvakuulolta mutta en kielioppia. Ei mitään hajua mistään ablatiiviakkusatiiveista (tai edes siitä mikä on verbi..).

Mietiskelen, että kuinkahan monella taiteilijalla asia on itseasiassa näin. Kun se visuaalinen keskus on ainut joka tyyliin toimii kunnolla tai vähän liiankin vallitsevasti, niin tuleehan sitä sitten tallusteltua taiteen tielle. Olen aina sanonut että en osaa muuta. No en oikeasti sitten osaakkaan. Aika karmivaa. Toisaalta helpottavaa. Kun on aina pitänyt itseään vähän vajaana niin ei tarvitse miettiä sitä enää. Kun nyt se on varmaa ja mustaa valkoisella :-D

Ei-näyttelynjälkeinen tyhjyys

Tuo mainitsemani näyttelynjälkeinen tyhjyys pääsi hiipimään. Paitsi että tällä kertaa se ei ollutkaan näyttelynjälkeinen tila. Tuossa G12 - näyttelyä tehdessä tuli mentyä aika äärimmilleen omien voimavarojen kanssa. Opetukset ja muut työt maalaamisen päälle, tuli vietettyä täällä viikonloppujakin ja aivan liian pitkiä päiviä. Väsymys oli ilmeistä. No, se tyhjyys tuli, oletin että viikon lepo auttaa, vaan ei auttanut. Aloin unohtelemaan, keskivertoa enemmän. Aina olen ollut hajamielinen mutta nyt ei enää pysynyt mikään päässä. Olo alkoi olla niin tuskainen että varasin salaa ajan neurologille. Osittain siksi että halusin kuulla että ei tässä mitään, stressiä vaan, unta palloon ja kaikki on ok. Osittain siksi, että pelkäsin toisaalta että saan juuri tuon vastauksen, että ei sulla mitään ole ja kuvittelet vaan. Olen nimittäin useita vuosia epäillyt että minulla saattaa olla ADHD.

Hommat ovat pysyneet suhtkoht aisoissa kun painetta ei ole ollut liikaa, nyt sitä on ollut liiemman kanssa ja pakka alkoi hajota käsiin. Unohtelu, aloitekyvyttömyys... järjestyksen ja aikataulujen pitäminen, laskujen maksaminen.. aina olleet aivan mahdottomia osa-alueita, ja nyt täysin käsistä riistäytyneitä. Olo on muutenkin raskas ja uupunut.

Neurologille siis. Saman tien tuli arvio että tämä on mitä todennäköisimmin, ei ADHD vaan ADD. Toiseen tutkimukseen. Kävin hakemassa tutkimuksia varten vanhat todistukset vanhemmilta. Lääkäriin lähtiessä unohdin ne kotiin. Unohdin lähetteet työhuoneelle. Parkkihallissa unohdin laittaa auton parkin päälle. Kun tulin lääkäriltä oli auto vyörynyt parkkihallin seinään. Unohdin maksaa pysäköinnin ja sain peruuttaa muiden ohi takaisin parkkihalliin siitä puomilta. Unohtelu jatkui, en enää muista mitä muuta unohdin. Sitä ja tätä sinne ja tänne. Pää on täysin paksussa usvassa.

ADD - diagnoosia tuki myös tapaamani neuropsykiatri. Totesi myös että minulla on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hänen mukaansa masennus on vaivannut veljen kuolemasta asti, siis jo 11 vuotta, ja on varsin tyypillistä ADD - tapaukselle. No, sitä en ihan odottanut, mutta kun masennuksesta lukee, niin no, pitäähän se paikkaansa. Tila on ehkä vaan niin kroonistunut että en edes erota sitä normaalista.

Tässä on lyhyen ajan sisällä haudattu kummitäti ja oma ukki. Vaikka hän sairasti kauan ja kipeästi, kuolema oli silti todella kova paikka. Nämä ovat nyt osaltaan aktivoineet masentuneisuutta ja pahentaneet ADD - oireita niin paljon että lääkärille oli pakko mennä. Hyvä että menin. Harmi etten ole mennyt aiemmin.

Siihen ADD-lääkitys ehkä tuo jotain apua, sekä tähän, että kello on 11:51 enkä vieläkään ole aloittanut maalaamaan. Se tässä on hyvänä puolena että saa lääkityksen. "Tulee normaaliksi".  Kuinka monta kertaa sitä on saanut kuulla olevansa laiska ja saamaton ja sitä ja tätä eikä saa mitään aikaan. Ja ajatellut itse että on tehnyt tasan parhaansa, siis kaiken minkä tällä päällä nyt voi tehdä. Vaan kun se ei riitä.

Helpottavaa sinänsä että kaikelle löytyy syy. Ei tarvitse kieriskellä itsesyytöksissä ja ajatella että mikä hitto minua vaivaa kun en saa yksinkertaista asiaa tehtyä. Vaatteita viikattua. Tiskejä laitettua. Miksen vaan tee sitä? Se on sama kuin yrittäisi hypätä aurajoen yli. Ei se vaan onnistu.
Mutta samalla kun tämä on helpottavaa, on myös todella masentavaa kuulla että tämä on pysyvää. SE sitten vasta maksentaakin.

On tässä yksi toive (toistan:)

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Pienen poikaseni 3v - synttärit on tänään. En oikein tiedä tuntuuko siltä että on viimeiset 3v kiivennyt mäkeä ylös vai lentänyt pää edellä sitä pitkin alas. Joku rasitusmurtuma on sitten näköjään kuitenkin tullut. Sitä parannellessa. Tytärtäni lainatakseni: "vaikka tulisikin itku, niin tiedätkö mikä auttaa? Kakku. Kakku auttaa aina."

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.