Feilaamisesta

Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks. tämä, tämä ja tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä. 

 Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla. 

 Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi. 

Nyt tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta. Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa, ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia, tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei pudotessaan päästä pensselinvarresta irti. 

Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija. 

Paska taiteilija palmun alla

No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa. 

 Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu. 

Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.

Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Ystävät

Onneksi mulla sattuu olemaan ne parhaat.

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Se kipeä puoli

Ensimmäiselle kappaleelle: done that
Toiselle kappaleelle: FU.

Löysin tämän kuvan intternetistä, en tiedä kenen kirjasta sivu on. Mietin, että onkohan sen kirjoittaja koskaan oikeastaan joutunut pelkäämään sitä kipeää puolta. Tietoisuus ei hälvennä vähääkään pelkoa pärjäämisestä, ei perkele.

Huutoon yhtyy kokemuksen rintaääni. Syksyllä näytti vielä hyvältä. Näytti ihan niinkin hyvältä, että tiedossa oli tasaiseen tahtiin niin hyvin töitä että uskaltaa riskeerata: uusia kuvauskalusto, hankkia sitä lisää, ottaa lyhyellä varoitusajalla näyttelyaikaa ilman että ehtii erikseen keräämään siihen rahoitusta. Kun laskee kaiken yhteen: läppärin vaihto rikkinäisestä ehjään, uusi kamera, studiovaloa sun muuta härpäkettä, parit näyttelyt, ja viimein uskaltauduin hakeutua neurologillekin. Uskalsin kaiken tämän, koska olin luottavainen tuleviin ansioihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri kun laitteet alkoi olla maksettu pois, minut työllistänyt henkilö menehtyi. Siihen loppui työt. Auto hajosi. Hajosi toisenkin kerran. Näyttelyt meni reippaasti tappiolle. Lääkärikuluihinkin joutui lainaamaan rahaa. Opetustunteja vähennetään. Kymppitonni lurahti vessasta alas, tuloksena nolla uutta asiakasta, nolla työpaikkaa, ja nyt pitäisi loihtia jostain tuloja ja vähän äkkiä että saa maksettua itsensä tästä ulos. Mutta koska tiedän, minun ei tarvitse pelätä? Ei. Minä pelkään, koska tiedän, että ei tule onnistumaan.

On tässä nyt näitä laitteita, mutta ei tarpeeksi. Ei niin paljon että voisin pystyttää studiota. Sijoitus oli ikäänkuin turha. Olen laittanut sähköpostia ties minne ja ruinannut työtä. Kuvaustyötä. Piirustustyötä. Hanttihommia. Vetoan rahapulaan, otan vastaan mitä tahansa. Mutta työtä ei ole tarjolla.

Selaan mol.fi - sivua. Kulttuurialalla ei ole töitä, se on selvä. Selkävamma poistaa vaihtoehtojen kirjosta kaiken jossa vaaditaan fysiikkaa, siivoojaksi ei olisi mitään asiaa, ja siihenkin tarvitaan näköjään siivousteknikon koulutus. Kaupan kassalle ei voi mennä kun ei erota numeroita toisistaan. Rajoituksia tuo vaihtoehtoihin myös se kun muisti prakaa. No kotipalvelua, sitä olen tehnyt joskus lisäansioiden perässä. Siihenkin tarvitaan nykyään koulutus, ja hyvä fyysinen kestävyys. Ei sitten.
Työtarjousten kirjosta yksi vaikuttaa siltä, mitä voisin tehdä: henkilökohtaisen avustajan työ. Joskin työajat painottuu myös ilta-aikaan, joka voisi näin perheellisenä olla vaikea järjestää. Tuntipalkka on alle kympin. Käteen jäisi varmaan 7e tunnilta. Verot pois, ja avot, saat satasen käteen.

Hallitus lupaa 35 000 uutta työpaikkaa. Juha Sipilä, jos luet tämän, kerro, mistä ne paikat tulevat? Suuryrityksillä vaikuttaisi jo olevan rahaa, jos kerta on varaa jakaa ennätyssuuria osinkoja, eikä rahoja käytetä palkkaamiseen tai investointiin. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta palkata, ja nyt kun ollaan rakentamassa historiallisen suurta kurijstamisjaksoa, tulee karmiva notkahdus kotimaiseen ostovoimaan. Raha lakkaa kiertämästä. Ei kehity uusia innovaatioita joita viedä ulkomaille. Myynti laskee. En ole tutkija minä, mutta vähemmästäkin ymmärtää että irtisanomisten määrä kasvaa. Palkkaaminen toppaa täysin. Yritykset menee nurin. Ja me pienituloiset: sossun luukku on takuuvarma kohtalo. Mihin voisin mennä töihin? Yritykset eivät palkkaa, eikä tällä leikkauspolitiikalla tule palkkaamaan jatkossakaan. Villi huhu kertoo että Turussa yhtä siivoojan paikkaa hakee kymmeniä, jopa satoja työnhakijoita. Töitä ei ole.

Työpaikkoja ollaan näköjään tekemässä ilmaistyön kautta. Pistetään tähän kaikkeen syylliseksi nähdyt työttömät työkokeiluihin. Minä yritän saada itselleni hommia, koska tarvitsen äkkiä jotain lisätuloa. En minä, eikä muutkaan työttömät, voi mennä töihin saadakseen palkkaa töitä ehkä joskus. Jos menee töihin, täytyy saada ihan oikeaa palkkaa ihan oikeasta työstä ja heti palkkapäivänä. Laskut täytyy maksaa. Kenellä olisi uskallusta mennä riskillä töihin palkatta ja jos sitten ei työtä saakkaan?

Työkokeilu mahdollistaa sen, että lyhytaikaiset työsuhteet hoidetaan työkkärin rahoilla kokeiluna. Yrityksen ei tarvitse maksaa palkkaa ollenkaan, vaan kokeilun jälkeen otetaan uusi kokeilija. Muistuupi mieleen työllistämistukikuviot.  Kovin kätevää vaikka puutarha-aloilla ottaa työkokeiluun työttömiä koko kesäksi ja kokeilun jälkeen todeta että juu ei tästä nyt herunut työpaikkaa. Mutta saatiinpa ilmaista työvoimaa koko kesäksi. Näinkö luodaan ne 35 000 työpaikkaa? Suuruudenhulluksi tullut oikeisto toistaa mantrana että "meillä ei ole enää varaa pitää yllä näin mittavia etuuksia" tai "muuallakin maksetaan vähemmän palkkaa" ja "yksikkötyökustannukset" vaikka ne jo ovat verrokkimaita matalammat eivätkä silti tee tähän maahan investointia kannattavammaksi. Ja kun halutaan tehostaa julkista sektoria, todetaan että on varaa vähentää jopa 15 00 turhaa työpaikkaa jotka vievät kunnilta kallista rahaa. Nykyisen työttömyysprosenttien päälle vielä 15 000 työtöntä lisää? Hallitus ajattelee kaiketi että nämä henkilöt työllistyvät suoraan yksityiselle sektorille. Vaan kun työllistyminen sinne riippuu työvoiman kysynnästä, jota ei ole, eikä tule olemaan kun ostovoima radikaalisti laskee. Lopulta ollaan negatiivisissa työllistymisluvuissa, sen sijaan että taloutta pyrkisi kohentamaan elvyttämällä, joka taas nostaisi sitä kysyntää. Sillä ainut kansanosa joka tässä maassa pistää sen ekstrarahan jemmaan ja pois liikkumasta on se,  joka piilottelee sitä Panamaan. Siinä on valtava tappio Suomelle jota maksatetaan nyt vähäosaisempien selkänahasta. Elvytys nostaisi kysyntää tuotteille sekä työvoimalle. Panostus koulutukseen lisää ammattitaitoa, innovointia ja yrittäjyyttä. Kaiken kurjistaminen sensijaan - tilanne alkaa pienituloiselle, yrittäjälle, keskisuurellekin yritykselle, olemaan todella synkkä. Onhan elvytykselläkin riskinsä, kun velan maksu koittaa joutuu myös menoja kiristämään, ja ehkä jopa tiukemmin kuin nyt jos tilanne maailmalla huonontuu entisestään, mutta mahdollisuus olisi annettu kasvulle ja innovoinnille ja uusien vientituotteiden kehittymiselle sitä ennen - olisi jokin lippulaiva joka vetäisi sitten sitä taloutta. Kiristäminen tässä vaiheessa kun mitään sellaista ei ole, ei auta. Elämästä tulee aivan mahdotonta jos päivähoitokuluihin lurahtaakin yhtäkkiä puolet toisen palkasta, tai kuten minulle kävisi, melkein koko sivutyöansio. Työstä tulisi ilmaista. Ei olisi enää mitään mahdollisuutta pärjätä.

Verrataan omaan elvytysyritykseeni syksyllä. Yritin elvyttää omaa toimintaani omassa mittakaavassani aivan valtavalla sijoituksella. Kävi niin että tilanne maailmalla huonontui sittenkin, minulle lainaa myöntänyt "pankki meni nurin" (kun asiakas kuoli), elvytystoimeni eivät johtaneet kysynnän lisääntymiseen vaan kävi täysin päinvastoin. Toisaalta hyvällä tuurilla peli olisi kannattanut ja tulot olisivat paremmat kuin koskaan. Joutuisin kiristämään että elvytyslainan saa maksettua, mutta lopulta alkaisi tili juosta. Annoin itseni edes yrittää, ja jäi tässä sentään vähän pääomaa: työvälineet. Jos olisin kurjistanut syksyllä, ei olisi niitäkään eikä sitä pientäkään mahdollisuutta lähetellä sähköposteja ja ruinata töitä näiden välineideni avulla.

Yhtä en ymmärrä: jos voidaan pakolla tehdä tällaisia päätöksiä, jossa naisvaltaiset alat, lapsiperheet ja pienituloiset laitetaan maksamaan talkoot ja raha suunnataan työnantajaosapuolelle, miksi pakkoa ei laiteta toiseenkin päähän? Miksi osinkoja ei veroteta niin raskaalla kädellä, että investoinnista ja palkkaamisesta tulisi lähes puolipakko? Verotulon voisi palauttaa takaisin vähätuloisempaan päähän verokevennyksinä. Kyllä se on jo huomattu, että kun on tarjottu pakon sijasta porkkanaa työllistämisen helpottamiseksi, seurauksena onkin ennätyssuuret osinkokemut.

Taiteilijathan varsin riemastuivat tästä uutisesta, että jatkossa ei ole ammattitaitosuojaa työnhaussa. Liikkeellä on kaikenlaista suunnitelmaa esim. siitä, että jos heti työnhaun alkaessa on todettavissa että oman alan työtä ei ole odotettavissa seuraavalle 3 kuukaudelle, on otettava vastaan mitä tahansa työtä. Tämähän on ollut käytäntö, että taiteilijat roikkuvat työttömyystuella. Olen aina ollut sitä vastaan enkä ole siihen suostunut, juuri sen vuoksi että pelkään sen jossain vaiheessa kostautuvan. Yhteiskunta näkee taiteilijat työttöminä lorvijoina tasan niin kauan kuin sellaiseksi mennään itse ilmottautumaan. Tästähän olikin vääntöä aiemmin. Olin rahallisessa ahdingossa ja käännyin sossun puoleen, joka ohjasi minut TE - keskukseen koska heidän näkemyksensä mukaan taiteilija on yhtä kuin työtön. TE - keskuksessa oltiin kuolla nauruun, että juu, jos kerta työskentelet joka päivä, olet yrittäjäksi verrattavissa ja saadaksesi päivärahaa on toiminta ensin lopetettava ja julistauduttava työttömäksi. Työskentelen joka arkipäivä ja välillä viikonloputkin. Työttömäksi en tunnustaudu, joka oli sossulle kovempi pala purtavaksi. Halusivat haastatella ja selvitellä tilannettani alalla jossa köyhyys on kroonista. Mutta näin sen pitäisikin mennä. Taiteilija joko ottaa riskin ja työskentelee täysipäiväisesti ja yrittää tulla toimeen ja saada apurahaa ja asiakkaita, jos (ja kun) ei onnistu, hakeutuu sivutöihin lisäksi. Jos sekään ei riitä, sitten on viimeisenä keinona sossu.

Taiteilija ei voi olla työtön. Sellaiseksi julistautuminen tekee vaan hallaa koko ammattialalle ja vaikuttaa jatkuvasti siihen, miten taiteilijuuteen suhtaudutaan. Tästä asiasta pitäisi jonkun tahon todella ottaa koppi. Taiteilija pitäisi ottaa ilman ennakkoasenteita toimeentulotukiasiakkaaksi samoin kuin muutkin itseään työllistävät, mutta jonkinlainen toimintamalli pitäisi alalle räätälöidä. Tarvitaan kulttuurialan toimeentulotuki, joka voisi olla koulutus- ja toimintaperusteinen. Sen sijaan että tukea lähdettäisiin laskemaan jos tuloja ei ala tulla, tai vaatimaan uudelleenkouluttautumista tai siirtymään kokonaan työkkärille, pitäisi tehdä yhteistyötä työkkärin kanssa ja auttaa etsimään sivutyömahdollisuuksia. Kokoajan pitäisi pitää katse siinä että taiteilija pysyy työssään ja ylläpitää ammattitaitoaan, mutta samalla auttaa työllistymään mikäli tilanteeseen ei näy muutoin tulevan muutosta. Tämä voisi olla vaikka toimeentulotuen pidempiaikaisen maksamisen edellytys. Tällaisista kuvioista tosin pääsisi eroon heti perustulon myötä. Tosin vähän luulen että tuohon kokeiluun tulisi sisältymään myös elvytystoimet palkkatasoa laskemalla tai vasiten hintatason nousulla, kun kerta maksukyky kasvaa.

Mutta sellasia pohdintoja. Mut onneks ei tarvitse pelätä, kun tiedän, että se kipeämpikin puoli siellä on. Siitä muistuttaa mm. juuri sähköpostiin kilahtanut "valitettavasti meillä ei ole tarjota töitä" - viesti. Ei sitten.

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.

Terveisiä sossulta

Aurinko laskee taiteilijan ylle.

Alkuvuoden kurssien peruuntumisen kunniaksi sain taas käydä jättämässä toimeentulotukihakemuksen. Kuten ennenkin täällä blogissa todettu, sossusetäni on tarkka ja kriittinen, joten kirjoitin mukaan nipun terveisiä ja selityksiä tilanteestani ja myös toiveita sen paranemisesta kun Ihan Kohta alkaa taas opetustyöt. Käsittelijä oli kuitenkin vaihtunut sedästä tädiksi, ja melkolailla erilainen oli myös loppusumma. Tukea tuli runsaasti enemmän, siis satasia enemmän. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta hämmennyin. Onko virkailijan taiteilijavastaisella asenteella todella ollut näin paljon vaikutusta tukeen? No, jokatapauksessa, olen jäänyt miettimään yhtä asiaa päätöksessä. Vaikka tuen määrä oli suurempi eikä nyt ehkä sinänsä pitäisi valittaa, en saanutkaan enää tukea työmatkoja varten. Tähän asti olen saanut seutulipun hinnan. Perusteena se, että alkuvuodelle ei ole palkkatyötä, niin ei myöskään ole työmatkoja. Edellinen virkailija oli kyllä myöntänyt tämän matkatuen työttömille kuukausille. Siis enhän minä tukea ole tietysti hakenutkaan kuin niinä kuukausina kun opetusta ei ole ollut, joten taas on henkilökohtainen näkemys vaikuttanut ratkaisuun. Kyse on pienestä summasta mutta minulle toki suuresta, ja eniten kyse on periaatteesta, että työtäni taiteilijana ei taaskaan katsota työnä. Minulla on työhuone Naantalissa jonne kuljen joka arkipäivä ja kuljetan myös lapseni päivähoitoon Naantaliin, joka päivä reilun puolituntia suunta, jotta pääsen töihin. Mutta koska palkkatulo ei ole säännöllinen tästä päätoimestani, matkoja ei siis lueta matkakuluiksi. Tai siis tämä virkailija ei laske. Maalauksista saamani tulo kyllä kernaasti lasketaan palkkatuloksi. Mitä helvettiä? Voisinko tällä logiikalla pimittää saamani tulot, koska enhän minä mitään työtä ole oikeasti tehnytkään? Kysynpähän vaan.

Tein hädissäni tilaustyöksi meritaulun. Meritaulun. Näin alas on vajottu ;-)

Valitus jatkukoon; ei sitten tullut kohdeapurahaa taikelta. Ei mikään valtava shokkiuutinen, mutta kyllä taas kirpaisee. Tietäähän sen että ei mitään apurahoja kuitenkaan saa, mutta salaa sitä kypsyttelee mielessään ajatusta kuitenkin siitä että tuen saisi, ja voisi työskennellä rauhassa. Aika lailla apurahan toiveen turvin sitä näyttelyaikaa varailee, järjen äänen vastaan hakatessa sitä vaimennetaan ajatuksella apurahasta. Ja sitten kun sitä ei saa, ollaan aivan kusessa. Elämme jännittäviä aikoja. Vielä odotellaan päätöstä näyttöapurahasta ja maakuntarahastolta. Anitta Ruotsalainen on sanaillut aiheesta Suomen Taiteilijaseuran blogissa. Ihan noin dramaattinen ei ole oma reaktioni, en ajatellut alkaa ryyppäämään (siiderin nautin saunassa) enkä nyyhkytä, vaan oikeastaan asian jyrkkä mielestä sysääminen ja kieltävän kirjeen piilottaminen auton penkin alle oli reaktioni aiheeseen. Perseelleen. Perseelleen menee. Menee se, että on uusi hella, joka on niin pitkän mallinen että uusi sikakallis tiskikone ei mahdu vieressä aukeamaan. Ja se, että auto syö säiliöllisen jäähdytinnestettä kerta-ajolla, siinä ei toimi pyyhkimet kuin täysillä ja öljynvaihtoon pitäis viedä. Ja se, että kun ei apurahaa, ei säästöjä voi käyttää mm. noihin edellämainittuihin asioihin. Joten tiskataan käsin. Lisätään litra jäähdytinnestettä päivä. Pyyhitään lasia täysii. Sinnitellään. Juu ja mennään röntgeniin. Peukalon tyvinivelessä mahdollisesti nivelrikko. Eipä onnistu enää kameran käyttö ja vaikeaa myös maalaus. Toivotaan, että vain ohimenevä tulehdus.

 

Sinnittelyn lomassa on hyvä maalata.

Muutoksia

Olispa jotenkin hinku kirjottaa, mutta mitäpä. Hyödynnetääs luovan kirjoittamisen oppeja, eli havainnoidaan vaikka ympäristöä ja kirjoitetaan siitä, katsotaan mihin se johtaa. Kirjoittaminen kuljettaa itsensä maaliin kunhan pääsee alkuun.

- Orvolan suunnittelema Nuutajärven vihreä lyhty.
- Paistattelee valkeeta seinää vasten, sillä olen maalannut. Yksi parhaista lausahduksista ikinä on "ei saa jäädä tuleen makaamaan". Mitään kauheen näyttävää pyrähdystä ei kahden pikkulapsen kanssa voi tehdä, vaikka tässä nyt onkin ollut tarjolla Espanjaa isolla lentsikalla ja Tallinnaa pienkoneella. Mutta mukulat on, ja sillä mennään. Joten pidetään ne puuhat tässä kotipiirissä, niin paljon kun se korvien väliä kaiveleekin.

Olen siis maalannut. En suinkaan kuvia kankaalle vaikka kuinka haluaisin, vaan valkoista seinään. Täytyy saada tästä mustasta luolasta valoisa. Huonekaluja, rojua, roskaa, vaatteita, ylimääräistä kamaa on myös lähtenyt pakettiautollinen. Alkaa näyttää vähän erilaiselta, Ja juu, valoisammalta. Ehkä ajatuksissa pikkuhiljaa myös.

Elo kahden pienen täysaikaisena huoltajana ei yllättäen olekkaan kevyemmästä päästä. Eikä töiden suhteen helpoimmasta järjestää, kuten huomaa lähestyvästä lastenkuviksen opetuksesta. Se nelisen tuntia joka siinä menee osuu juuri iltapäivään/töistälähdönaikaan, joten lapsenvahdit lähimaastossa ovat töissä. Joten pitää harkita päivähoitoa, joka maksaa melkeen enemmän mitä tuosta työstä tienaa. Kaiken lisäksi pitäisi hakea vuorohoitopaikka, lähin on Naantalissa. Joten menee aika plusmiinusnollalle. Luulenpa että tästä tulee viimeinen lastenkuviskauteni.

Ja "Omat työt", eli se taidemaalaaminen. Se, että välillä pääsisi viikonloppuna sutaisemaan jotain, tuntuu lähinnä herjaavalta omaa ambitiota ja ammattia kohtaan. Sillä tavalla ei pysty työskentelemään, eikä yön pimeinä tunteina saatuaan lapset nukkumaan. Ja vaikka veisinkin nappulat välillä vähän hoitoon, se ei ole sama asia. Se ei ole pitkäjänteistä ja säännöllistä työskentelyä. Ilman sitä ajatus ei pysy kasassa ja punainen lanka käsissä, se katkeaa, ja taas on alussa ja hukassa. Ainut ratkaisu olisi päivähoito ja säännöllinen työskentelyrytmi. Mutta millä rahalla? Ja kehtaako puolivuotiasta viedä päivähoitoon? No ei kehtaa. Ei vielä puoleen vuoteen ainakaan. Joten tässä ollaan. Mielummin sitten kotona kuin armopalamaalaamassa. Tulis vaan paha mieli kun ei sais mitään aikaan.

Lapset kasvaa. Ei tämä tilanne kestä lopun elämää, mutta kuitenkin tarpeeksi kauaa muodostaakseen ahdistavan tunteen siitä että tatsi katoaa mitä enemmän tässä istutaan neljän seinän sisällä. Matskut menee pilalle. Täytyy aloittaa ihan alusta. Ja siis todella ei paljoa nenää ovesta ulos voi näyttää: aamutoimet, ruoanlaitto, päiväunet, välipalat, pyykit, tiskit, siivoamiset, iltaruoat, pyykit, tiskit, iltatoimet ja nukuttaminen on se mikä vie koko päivän niin tehokkaasti että jos ulos päättää kuitenkin lähteä, tietää että pitkin yötä itkun kanssa viikataan niitä helvetin pyykkejä ja asetellaan astioita in slow motion, äänettömästi, ettei pienet vaan herää. Kyllä vaan kiristää, ei siitä mihinkään pääse.
Lisätään vielä pinoon kakaroiden kesäflunssailu korvatulehduksineen, oma unettomuus, kukkaansa puhjenneet rahaongelmat, haasteen sorvaaminen käräjäoikeuteen niin avot.

Ehdottomana plussana mainittakoon, että valokuvakurssit alkavat taas, jei. Siinä saa avattua ajatuksia aina itsekin. Ja uusi fotarit-kurssini, näyttelykäynteineen ja kuvausmatkoineen. On kuulkaas mannaa se. 

Ruumsteerasin niin että tästä tietsikalta näkyy merelle. Tai näkyi, nyt on lepikko niin korkea että ei näy enää. Ja siinä on siis totinen määrä lepikkoa, talo on kummiskin aivan rannassa joten hyvin saa kasvaakkin että tästä ei vettä näy. On suorastaan rikollista asua tässä maisemassa ja olla nauttimatta siitä. Vaan ei sitäkään tuosta karsittua saa ellei teippaa jälkikasvua vaunuihin siksi aikaa. Tuijotetaan siis lehvästöä ja unelmoidaan siitä mikä sen takana tiettävästi on: tyyni sininen meri. Siellä mielellään lilluis jonkun kelluvan puisen kannella pienessä tuulenvireessä vailla huolenhäivää. Se puinen asia olkoon jokin muu kuin haaksirikkoisen laivan ovi tai muuta klassista jolle kummiskin päätyisin lipumaan henkitoreissani.

En ole kesälomaihmisiä. Tai olisin varmaan jos olisin päässyt töihin. Minulle se työ nyt ei ole vaan työtä jota on pakko tehdä saadakseen leipää pöytään. Mun on vaan pakko saada tehdä sitä vaikka se ei tuo leipää pöytään laisinkaan. Se on yhtä tärkeetä kuin ajatteleminen tai oleminen ylipäätään. Se on olemiseni tapa. Vaimea huuto vaippavuoren takaa syrjäisestä saaresta lepikon varjosta: KARMA, let me fucking paint and live! Kun se saa sitä pyöräänsä joskus pyöräytettynä niin pitäis olla smooth sailing pidemmän aikaa. Lopultakin. Maalissa monella tapaa.

Ja vieläkin pahemmin

Miten sä voitkaan olla
Noin tyhmä ja viisas samalla
Sun ristiriidat mut hajottaa
Ei tällaista kestä
Sä sanot et tahtoisit niin
Uskoo yhteisiin unelmiin
Mut kaikki vaan ei oo kohdallaan
Sen sinusta huomaa

Mikä mussa on vikana
Mikä saa sinut pelkäämään
Kättä ojentaa
Mä en vieläkään tajua
Mitä siinä voi menettää
Jos heittäytyy

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Oletsä koskaan ollut
Yhtään sen varmempi kuin nyt
Tai pystytkö siihen ollenkaan
Taistelenko yksin

Tahtoisin sun näkevän
Miten paljon mä tahdonkaan
Että vois kantaa
Mut leikit sä sokeaa
Vai johtuuko tää siitä
Et sä et tahdo

Sä tiedät miten sääntöjä kierretään
Ja kuinka niistä viidakko väännetään
Johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy
Sun leikissäsi ei ole voittajaa
Miten tää auttaa kumpaakaan
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Sä tiedät että kipu voi kasvattaa
Mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa
Ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Hyvää syntymäpäivää minulle

Lista asioista jotka saattavat latistaa juhlatunnelmaa:

1. Toivoit salaa olevasi menossa synttärikahveillesi, mutta tosiasiassa kukaan ei muistanutkaan

2. Avio asumuserosta sopiminen

3. 200k asunto/opinto/autolainaa, mutta ei ainuttakaan asumiskelpoista asuntoa, varsin ehjää autoa tai työpaikkaa saatika tuloja

4. Campari on loppu

5. Lonkero on loppu

6. Sitä tietää olevansa vuoden vanhempi, mutta naama näyttää vanhentuneen ainakin 10 vuotta

Lopputulos

Hajaantukaa

Täällä ei ole mitään nähtävää.
Paitsi tuo yllä oleva kuva ihastuttavasta Alexandrasta. Pikkuinen keijukainen.

Tarttis varmaan pikkuhiljaa olla jotain taiteellista kirjoitettavaa? Vaan eipä ole. Tässä on viimeaikoina tullut painittua monenlaisten asioiden äärellä, mutta taide ei ole kuulunut niihin. Yleensä tällaisina aikoina kaipaa työhuoneen rauhaa ja ajatusten keskittämistä vain yhteen asiaan kerrallaan, mutta nyt ei kykene edes siihen. Enpä olisi kuvitellut tällaisia aikoja olevankaan. Bipoystäväni on ollut laitoshoidossa ja elämä hänen tukenaan (tai ainakin perseelleen menneet tukemisen yritykset) on/ovat tehnyt päivistä hernerokkasumua. Askel painaa. Mieli painaa. Taide tuntuu juuri nyt niin turhalta. Kun pitäisi pystyä ensisijaisesti elämään kunnolla. Lisätään kakkuun vielä stressin kärjistämät avio-ongelmat. Onkohan kenellekään muulle taiteilijalle tullut vastaan tilannetta jossa puoliso kuittailee työstä joka ei tuota mitään? Heh heh! Retorinen vitsi joka saa varmasti artistin purskauttamaan aamukahvinsa näytölle hillittömän (itku)naurun siivittämänä. Ai että onko! Onko vähän joskus ehkä! Ja tuleeko ehkä kuulemaan saman joka riidan aikana? Kyllä. Taiteilijan ammatti on ehkä sosiaalisesti jostain syystä hyväksyttävää mutta aviollisesti ei aina olekkaan (vaikka kuinka suhteen alkuhuumassa vakuutellaan että juujuu se on ihan ok että olet taiteilija ja tulet aina olemaan. Asia joka paljastetaan vähän samalla vakavuudella kuin kertoisi sairastavansa HIV:ta). Taidetulokortin vetäminen esiin on varma resepti totaaliseen räjähdykseen, jota kohdallani voisi luonnehtia kuvallisesti seuraavalla tavalla:

Eli en ota asiaa kauhean hyvin. Kehoitan vastapuolta usein kuvan osoittamin, värikkäin sanankääntein, suksimaan vaikkapa vittuun. Se saattaa tuottaa pientä kitkaa parisuhteeseen pidemmän päälle. Mutta niin kyllä edellä esitetty puolison perseilykin.
Mutta niin se on: työ, joka on ainaista itsensä kritisoimista, epävarmuustekijöitä, onko tämä nyt mistään kotoisin - pohdintaa, kritiikkituskissa kieriskelyä, suuria tai edes keskikokoisia odotuksia ja massiivisia pettymyksiä, (ja ajoittain myös pieniä onnistumisia ehkä) vaatii kyllä huikeasti puolison tukea. No, saanhan mä sitä, mutta on se selkeästi myös aika herkullinen ase kesken mehevän perheriidan.

No mutta asiasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti "siihen työhön josta ei edes tienaa mitään mutta rahaa kyllä menee": On mulla yksi pohja liimattu vaan ei gessottu. Ja mielessä on kuva, ei tosin ihan vielä kaikki värit. Mutta ajatus on ja se on tärkein, tiedän mihin pyrkiä. Muuallekin kuin salen kassalle rahaa tienaamaan. Rahaa! R A H A A AAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrgghhh.

Yksi pyrkimys on nämä: Sarjamurhaaja Alcalan valokuvat. Jostain kumman syystä haluaisin maalata noita. Varmaan samasta syystä miksi maalasin kirpparikuvista. Koin nekin tyypit jotenkin kadonneiksi ja keksin niille mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja tarinoita piirrellessäni ja tuijotellessani niitä kuvia. Sama tunne yllättään Alcalan kuvien parissa.
Jotenkin aiheen pohdinta tuntuu pliisulta edellisen kappaleen avautumisen jälkeen. Mutta elämä on.

Ja sitten vähän Irinaa

Tietyn yksityisyyden rajan on koettu ylittyvän kirjelmän julkaisemisessa, joten se on nyt poistettu, ja tilalle tulkoon tämä:

Tätä jatkunut on jo kauan
Enkä jaksais enää tapella
Mut mä luulen ettei kumpikaan
Enää muista miten lopettaa
Joo mä myönnän etten aina oo
Ollut täysin reilu sua kohtaan
Mutta koittanut olen antaa
Sulle saumaa ja hengitystilaa

Ei sun tarvii muuttaa itseäsi
Mutten jaksais olla enää sun lapsenvahtis
Mä en pysty siihen

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Minä uskon et se mitä pyydän
Ei oo liikaa sulta vaadittu
Sä voit poistaa paljon turhaa
Jos sä viitsit ees vähän vaivautuu

Ei sun tarviis ihmeitä suorittaa
Minne oon voinut sen ihmisen kadottaa
Jonka joskus tunsin

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Samaa pirun ympyrää 24/7
Johan tässä lähtee järki
Sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
Vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
Mun täytyy olla masokisti mielipuoli
Kun oon vapaaehtoisesti tässä
Jakomielitautinen rakkaudentunnustus
Ja kymmenen kirosanaa

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Kun ei kulje, niin ei kulje

Pakkasin eilen ipanat tuplarattaisiin, mukaan hoitolaukku, läppäri, eväät (mehua ja keksejä) ja kaksi koiraa, ja jalan kohti työhuonetta (kakarat hoitoon). Vietin siellä uuvuttavat 8 tuntia, lopputuloksena koko päivän työ pois pyyhittynä ja hermot riekaleiksi revittynä.

Oikeastaan koko työskentelyn ajan takaraivossa hakkasi ennen-näyttelyä-kouristava-paniikki joka huusi tajunnalleni että ET EHI SAAMAAN NÄITÄ VALMIIKSI, TULEE IHAN PASKOJA, RIPUSTUS ON JO PERJANTAINA, SULLA ON LIIAN VÄHÄN DUUNEJA, OLIS PITÄNYT TEHDÄ ENEMMÄN HOMMIA, ET VAAN OSAA ja sitä rataa. Pulssi veti varmaan kahtasataa koko päivän, kädet paniikista täristen maalasin yhtä hemmetin silmää semmosen 7 tuntia. Lopulta pyyhin kaiken pois. Näyttelykouristus. Se on kyllä paha.

Joka kerta se tulee yhtä varmasti kuin yö tai ampiaiset, jotka ovat alkaneet tungeksia sisälle. Kuten myös muurahaiset. Päästyäni eilen saman ruljanssin jälkeen kotiin ja muilutettuani mukulat nukkumaan, sain käydä taistoon muurahaisarmeijaa vastaan. Koko kodinhoitohuoneen lattia oli mustanaan muurahaisia, ja ruiskuttelin pullollisen tolua niiden niskaan, pyyhin pois. Ja uudestaan tunkivat. Pitkin seiniä, jalkalistojen välistä, pesukoneen takaa. Kannoin lähes kaiken irtaimen kodinhoitohuoneesta ulos. Lopulta 2 tunnin ottelun jälkeensain erävoiton ja vetäydyin nukkumaan. Tai niin kuvittelin: Yskäinen William heräsi 0:35, 02:30, 05:00 ja 07:00 heräsi Alexandra. Aamulla sain havaita että muurahaiset olivat koonneet joukkonsa uutta erää varten ja nyt kohteena on olohuone. Kaikki lelut murkkujen peitossa. Ei muutakun taas vaunushow ja allukka hoitoon ja sota murkkuja vastaan alkakoon. No nyt vedän tässä henkeä ja kahvia ja suklaata. On hieman nuutunut olo, ja helpottaisi edes jos tietäisi että stressissä oltaisiin voiton puolella. Vaan kun ei olla. Häviöllä ollan! Vielä on edessä isompia haasteita kuin mikään muurahaistilanne tai näyttelypaniikki. Yhä enemmän tekisi mieli pakata nassikat ja lentää Espanjaan. Mutta sitten olisin vaan stressaantunut Espanjassa, ja taas paljon köyhempi. Plus että kohdekämppä Garruchassa sijaitsee mäen päällä, ja kylän ja kaupan väliä kulkeminen kahta kakaraa vaunuissa lykkien = kuolema.  Eli. Pohditaan nyt tässä tasamaastoisessa suomenmaassa näitä syntyjä syviä.

No, näyttelyyn on nyt sitten 4 silisec- kuvaa ja 3 pigmenttisiirtoa. Olisi voinut olla enemmänkin. Nyt on nämä. Aina tulee pakonomainen tarve tehdä jotain uutta juuri maaliviivan häämöttäessä ja paniikin vallassa tietysti. Nyt on sanottava että rahkeet ei riittäneet tehdä tällä erää enempää uutta. Ressi painaa niin että tukka lähtee. Siis konkreettisesti. Ja kilot. Olen viimeksi painanut näin vähän teini-ikäisenä.

Nyt sitten kouristelemaan nuoret 2013-haun kanssa ja apurahapäätöstä venailemaan, hou.

Ruumiistani irtoan melkein

Miksi en saavuttaa/saavuttaa en saa/sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen?

 Tällaisin suomirokin lainauksin aloitan tämän päiväni.

Saan hädin tuskin kirjoitettua, kädet tärisee. Jalat tärisee. Tuntuu että vatsalaukkukin tärisee. Adrenaliini syöksyy suonissani säntäillen paikasta paikkaan, eikä tiedä minne purkautua. Ei pitäisi olla tällaisia päiviä, eikä sellaisia kuin eilinen. Niitä nyt kuitenkin on, joten sen kanssa täytyy yrittää elää, tai niin yritän itselleni uskotella, vaikka päässä humisee ja pyörryttää.

Haluan hetken kirjoittaa tämän tulevan näyttelyn teosten teemasta, mielialoista, tarkemmin. Teen sen nyt saadakseni hetken purkaa mieltäni.

Minulla on läheinen, tai parikin läheistä, jotka sairastavat mielialahäiriöitä. Yhdellä heistä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. En nyt voi enkä haluakkaan valottaa sen tarkemmin että kenestä puhun, mutta sen vertaa läheinen kuitenkin että olemme ns. "tappeluväleissä". Siis että keskustelut ja tuntemuksen taso ylittää perus kahvipöytäkeskustelun. Hyvin läheinen siis.

Hänen sairautensa on aika akuutissa vaiheessa.
Olen yrittänyt tukea häntä kaikin voimin siinä onnistumatta, saamalla häntä liikkeelle, hoitamaan itseään, tutustumaan sairauteensa, että saisi sen haltuun. Pyytämällä, kiristämällä, pakottamalla, suostuttelemalla, huutamalla ja rukoilemalla, eikä mikään auta. Ja huutoon se usein päättyy, ja siitä seuraa syyllisyyden tunteet. Hänelle huutaminen on kuin huutaisi avaruuteen. Kukaan ei kuule, eikä reagoi. Huutaminen nyt on ylipäätään turhaa eikä niin saisi tehdä, tiedän. Myönnän oman virheeni, saatan olla aika paha suustani. Viimeiseen asti yritän olla sitä tekemättä mutta kun tietty turhautumisen raja ylittyy, en saa enää kielenkantimiani kuriin. Ja huudon kohde ei ymmärrä sitä sen kummemmin kuin koko keskustelun aihetta tai tekemiänsä asioita. Joten saatan kaikille pahan mielen toimimalla tavalla joka ei kanna hedelmää mutta hei, olen ihminen minäkin vain. Elän tolloillen.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut venymään mittakavoissa joita en koskaan osannut odottaakkaan, mutta nyt tässä elämäntilanteessa sytytyslankani on aivan mielettömän lyhyt. Kipinää ei tarvitse lyödä kovinkaan paljoa, että räjähtää. Kun kaikki, siis kaikki on aivan perseellään. Se, että saa itse rämmittyä sängystä aamulla ylös on jo työn takana, saatika että saisi jonkun muun suostuteltua tekemään saman ja käyttämään päivänsä menestyksekkäästi itseään vastentahtoisesti hoitaen. No, ei onnistu.

Olen yrittänyt näitä tuntoja purkaa näihin pigmenttisiirtoihin. Yrittää kuvallisin keinoin jotenkin ilmentää tuota sairautta: miten sen taakse piiloudutaan ja miten se verhoaa ihmisen alleen. Ihminen tosiaan muuttuu, eikä voi sille mitään. Ajatus hämärtyy ja logiikka toimista katoaa. Aivot menee autopilootille eikä itse enää ole puikoissa. Se on pelottavaa katsella sivusta, saatika sitten itse sairastaa kyseistä tautia. Ihmisestä tulee vain itsensä ulkoinen kuori, ja sisällä asuu joku muu. Monasti olen ajatellut sen sairauden olevan aika samanlainen kuin Altzhaimer. Kun jokin tunnetila nimittäin väistyy ja korvautuu uudella, vanhaa ei enää muisteta koskaan olleenkaan. Kaikki tapahtuu juuri tässä, mennyttä ja tulevaa ei ole. Ja niinhän sitä kaikki aina haluaa elää! Tässä hetkessä! Älkää toivoko sellaista! Se on kipeetä helvettiä.

No, en voi jättää ystävääni pulaan. Hänellä ei ole montaa ketä auttaisi. Ja mitä suomen terveydenhoito tekee: pallottelee potilasta väärällä lääkityksellä vuoden ees taas eikä auteta. Lopulta jostain saa avun ja oikean diagnoosin, huomataan että lääkitys on ollut vuoden ajan täysin sopimaton (jonka kyllä potilas oli itsekin huomannut mutta ei kukaan uskonut) ja sairaus tämän takia muuttunut vaikeaksi masennukseksi psykoottisin oirein, ja sekamuotoiseksi vielä sen lisäksi. Monesti hän kyllä keräsi voimansa ja meni hakemaan apua, aina tylytettiin että ei sulla mikään oo muutaku pieni masennus, ei haluta ylidiagnosoida. No nyt on oikeat tropit ja oikea nimike, mutta vieläkään ei apua saa ellei itse sitä polvillaan rukoile ja hoitopaikatkin joutuu etsimään itse. Sairas ihminen, joka on lääkkeillä vedetty muumiksi ja toimintakyky puolessa normaalista. Repikää siitä.

Tämän asian kanssa painiessa meni reilusti yli puolenpäivän että taas pääsin työhuoneelle. Ei pitäisi kyllä pistää siihen päätään yhtään, mutta ei vaan voi jättää toista oman onnensa nojaan. Ajattelen, että pitäis käyttää tämä tärinä hyväksi, pistää lujaa rokkia soimaan ja ottaa iso pohja esille. En vaan ole varma että haluanko käyttää taidetta nyrkkeilysäkkinä. No, yritetään rauhottua. Eevääksi otin tuoretta espressopavuista jauhettua kahvia termariin (hah, auttaa muuten tosi hyvin tärinään..), ja laitoin maidonkin valmiiksi sekaan. Tässä nyt kuppiin sen kaadettuani totesin että maito oli vanhaa ja kelluu riekaleina kahvin päällä.

Join sen silti.

No means no!

Hyvä Nuorten taiteilijoiden kuvataidekilpailuun osallistunut,

Taidekeskus Salmelan Nuorten kuvataidekilpailun näyttelyluokka 2013 on valittu.

Valitettavasti tuomariston valinta ei tällä kertaa osunut Sinuun.

Mitä! Kävikö tässä nyt näin, että en tullutkaan valituksi!
Enpä olisikaan osannut tätä odottaa. Ainahan arpa osuu kohdalleni. Nimittäin se epäonnen arpa!

Kyllä; nyt on luvassa päivityksellinen itsesäälissä kieriskelyä.

Lapsellista kyllä, aina osallistuessani johonkin näyttelyhakuun, kilpailuun tai apuraharulettiin, olen täysin vakuuttunut että menestystä tulee. Tottakai pääsen läpi. Todennäköisesti voitan! Onhan työni onnistuneita ja sisällöllinen ylväys kumpuaa katsojankin rintaan. Mielessäni jo kaavailen kampaamoreissua ja uutta avajaismekkoa. Good times.

Olen niin sisällä siinä harhassani, että hylkäävän viestin kolahdettua (sähkö)postilaatikkooni, hörähdellen luulen sitä käytännön pilaksi. Epäusko valtaa. Siis mitenniin en tullut valituksi? Hävettää vähäsen. Olin tosissaan niin ylimielisen varma onnistumisesta että pudotus maan pinnalle vastaa venäjälle vastikään ropissutta meteorimyrskyä. Kohta nimittäin pääni räjähtää ja vähintään yhtä moni joutuu sairaalaan kuin siellä Siperiassa vai missä se oli.

No ei hätää, kohta tulee Suomen taideyhdistyksen apurahahaku ja Nuoret 2012. Kaksi mainiota lisätilaisuutta itsensä nöyryyttämiseen. Se on aina yhtä mieltä ylentävää huomata että omat duunit ei kelpakkaan, ajatus ei välity kenellekään; itse asiassa kaikki se ajatus minkä parissa pensseli kädessä kieriskelee onkin itseasiassa täyttä kuraa. Ihan turhaa. Tekisi mieli häpeissään hävittää kaikki sutimansa kikkareet ja deletoida nettisivunsa ja yrittää unohtaa koskaan maalanneensa mitään. Voisi vetäytyä pimeään luolaan ja vältellä koko maailmaa. Nolo yritys, nolo.

Juu. Siltä se tuntuu, se hylkääminen. Tuomaristo kuvasi tehtäväänsä erittäin haastavaksi ja kiitti kilpailuaineistojen korkeatasoisuutta, mukamas. Suuri määrä lahjakkaita taiteilijoita jäi näyttelyluokan ulkopuolelle, väittävät. Haluavat kannustaa kaikkia osallistuneita jatkamaan taiteen parissa.

Niin just.

Kiitämme Sinua osallistumisesta kuvataidekilpailuun ja toivotamme onnea ja menestystä

tulevaisuuden haasteisiin. Olkaa hyvät vaan. 

Joojoo lässyn lässyn.

 

Aikajanalle

Tästä lähetään.

 Paitani alle on pujahtanut sellainen hiipivä paineen tunne. Töiden alkuun on kuukausi (ai mitkä opetussuunnitelmat?) ja näyttelyn alkuun reilu pari kuukautta (ai mitkä valmiit maalaukset?) ja alitajunta se on tiennyt koko ajan samalla aikaa kun fyysinen minä on pitänyt vähän kesälomaa.

Huomisesta lähtien. Tiukkaa vääntöä. Aina hermostuttaa ihan hemmetisti alottaa se loppukiri, mutta se on lopulta aina kuitenkin kaikkein hedelmällisintä ja hermoja raastavinta aikaa työhuoneella. Mutta silloin myös nauttii maalaamisesta eniten, sellaisen pienen paineen alla.

No, nyt ei ole kauhean pieni paine, kun tuli tarkistettua nuo päivämäärät ja kyllä, pitäisi tosiaan tehdä parhaillaan jotain aivan muuta kun istua sohvalla. Koko kehoa pistelee sormista varpaisiin. Se on se nouseva luomisen tuska. Haa. Edessä pari kuukautta nousua ja laskua, onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka näyttelyn alla on raastavampia kuin koskaan! Haa! Mutta tuskin maltan odottaa sitä mitä tuleman pitää. Sillä ne viimeiset kuukaudet on aina kuin hedelmä puristimessa. Tähän asti on kypsytelty ja kellitty auringossa ja nyt väännetään se mehu ulos, hyvin kondensoituneena. Jännittää. Ahistaa. Argh.