Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen. 

Taidekoulun tytöt galleriakierroksella

Täällä Turussa kun lähtee galleriakierrokselle, tarkoittaa se käytännössä WAMia, Ars Novaa ja Taidemuseota. Onhan täällä myös Auran Galleria, Å, Joella ja Titanik, mutta tällä haavaa niissä ei ollut tällä haavaa meille oikeastaan mitään ihailtavaa. Meille, tarkoittaen (vanhalta karaokenimeltämme) Taidekoulun tyttöjä eli Essiä (Peltonen) ja Annaa (Aho). Essin kanssa ollaan tuttuja jo yläasteelta, ja Annaan tutustuttiin Paimiossa kansanopiston kuvataidelinjalla, jotain 17 vuotta sitten. Samoja kouluja ollaan siis käyty ja taiteillaan edelleen ja näyttelöidään porukalla. Tehdään melkolailla samoja teemoja ja samoja ajatuksia mutta omista vinkkeleistämme.

Kaikille on nyt koittanut vapaus, eli Anna ja Essikin ovat saaneet lapset päivähoitoon ja taidetta tehdään enemmän ja vähemmän päätoimisesti. Vapautta pitää toki juhlistaa, ja mitenkäs muutenkaan kuin näyttelyissä ja lounaalla.

Wäinö Aaltosen museossa käytiin ensin. Valokuvakeskus Peri tarjoili Mari Hokkasen Set & Settingin. Kokonaisuus oli hyvin nykyvalokuvataiteellinen. Sisälsi muutamia helmiä, kuten tuossa perin sivulla olevan The sheperdesin ja Disposerin, jossa henkilö näkyy ahmineen itsensä kuoliaaksi ja oksentaneensa kaiken ulos pakkauksineen päivineen. Sheperdess sisälsi paljonkin symboliikkaa. Sädekehä ja paimenetar - nimi viittaa toki Jumalaan, tahi Jeesukseen, nyt on myönnettävä oma puute tuossa kristinuskon tuntemuksessa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu - kummasta siinä nyt sitten puhutaan. No, tässä oli paimenetar, pää kaavulla peitettynä ja hänen laumansa koostui mustasta lampaasta ja kuolleista rotista. No oli ihan pakko googlettaa. Tähän psalmiin oma ajatus ohjautui:

PSALMIT 23
1. Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 
2. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 3. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. 5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. 6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

The Sheperdess, Mari Hokkanen. Kuva lainattu Perin sivuilta. 

Tämä oli mustien lampaiden ja rottien paimen. Katsellessa keskuudessamme heräsi ajatus siitä että tässä on teema, jota ei kannata aihetta tuntematta lähteä käsittelemään. Taustatyö on tarkeää. Tästä oli hyvin tulkittavissa toki nämä olennaiset, mutta lopputulema jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei voi olla tekemättä mies/nais - rinnastusta, laupeana vihreiäisille niityille johdattava herra on miespuolinen ja tämä rottien ja mustien lampaiden on naispuolinen. Siitäkö tässä ollaan asettamassa kysymystä? Siitä näkemyksestä että oikea kristittyjen herra voi olla vain miespuolinen ja nainen ei mitään, ja sitä kärkkäästi kommentoitu? Vai ylipäätään naisen asemaa, johtajuutta, arvoa?
Varmaan olen hakoteillä mutta kertonee siitä että aihe on hankala lähestyä. Tämä naisjumala joka tapauksessa vaikuttaa päästäneen nuo rotat päiviltä ja on asetettu tuolille kuin irvaillakseen naiseudelle. Hauska yksityiskohta on tuo kulta naisen takana ja mustat kivet edessä. Niin paljon symboliikkaa sisältää tämä, että vaatii melko tovin päästä kuvaan sisälle. Siinä ehkä piileekin työn hienous.

Saara Ekström Wamissa, ja itselleni kolahtanut teos ekassa salissa.

Wamin puolella on esillä Saara Ekströmin "Alkemia".
Ajatukset tästä näyttelystä jakautuivat aika lailla sektorilla "onneksi ei tarvinnut maksaa tästä" jonkinlaiseen oivallukseen. Itse lukeudun tuohon oivallussektoriin. Heti ensimmäisenä katsojan haastaa teos joka on aika nokkelasti koostettu. Alun valokuvateokset, valmiit ja kokonaiset, muuttuvat hiljalleen. Ensin seinään liimattuna tulosteina, sitten osin revenneinä, lopulta päällekkäisinä, häivähdyksin toistuvina välähdyksinä. Näin add-jälkilöylyissä itselle työ iski lujaa. Juuri tuolta oman pään sisällä näyttää, ja noin asiat kokee. Ja toisaalta juuri noin pelkää muistin, ajan ja ikääntymisen menevän. Että unohtaa. Näkee enää repaleisia häivähdyksiä ja lopulta ei sitäkään. Kaikesta tulee ajatusten vesakkoinen kaatopaikka.

Seuraavan salin täytetyt pöllöt olivat toivat myös vahvan tunnelman. Kuolleet katselemassa ylhäältä alaspäin. Tässä kun itse on miettimässä tuota kuolemaa lintuhahmossa, järisytti lujaa tormätä samaan teemaan, ei ehkä lintuihin kuoleman tuojina vaan lintuja konkreettisina kuolemina, menneinä eläminä. Kuolemakin kuolee, kaikki katoaa.

Yksi sali ylempänä oli ehkä näyttelyn haasteellisin osuus. Orgaanisia ja epäorgaanisia samannäköisiä ja oloisia asioita. Valokuvateoksia kuin ne olisivat jostain oikeasta paikasta, pimeästä metsästä taskulampulla havaituista asioista, tai ehkä vahingonlaukauksista. Yhdessä kuvassa pilkistävät hiukset vie taas ajatukset katoavaisuuteen. Avautuvaa ja sulkeutuvaa, sisuksiinsa asioita piilottelevaa kasvia kuvaava videoteos näytti alkuun hyvin IC98:ta. Ajattelimme siinä, että tällaisen haluaisi kotiin. Makkarin seinälle iltaisin pyörimään. Mitähän taiteilija tuumaisi kokonaisuutensa osan muuttamiseseta hankittavaksi hyödykkeeksi ja miten vain esitettäväksi pläjäykseksi kenen tahansa seinälle? Myykö joku kuluttajalle videoteoksiaan siten? Miksikäs ei?

Tämän jälkeen seurasi toinen videoteos, räätälistä ompelemassa pukua. Tätä oli jotenkin hypnoottista seurata. Screenin edessä oli kuulemma jokin vesiallas, jota en huomannut katsoessa yhtään. Sen kuulemma siinä bongasi vasta kun luki teoksen nimen seinältä, että siihen sisältyi myös allas josta kuva tietyssä kulmassa hieman heijastui. Se ehkä ajatuksen tasolla toikin videoon hieman lisää sisältöä, joka kokonaisuutta tarkastellen viittilö johonkin muistikuvajaiseen ja katoavaisuuteen sekin.

Haastavin osuus seurasi tämän jälkeen. Pieni sali täynnä perus valokuvavedoksia lasin takana, joissa erilaisia asetelmia. Tässä kohtaa putosin täysin. Esitteessä sanotaan: "Näyttelyn useat teokset tarkastelevat muodonmuutosten merkitystä kyseenalaistaen arvoasetelmiamme ja tapojamme jäsentää, luokittaa ja arvottaa niin materiaa, kuvia kuin taideteoksiakin." No tässä yllättäen toteutui tuo jälkimmäisin. Siinä oli tosiaan kuvia ja taideteoksia, joka muuhun kokonaisuuteen verrattuna, jäi ilman linkkiä muuhun. Teosten sisällöstä olisi sitten voinut poimia jotain, kukkavaasista pöydällä, tai oliko ajatus sitten sen yhteyden etsimisen herättely katsojassa, kysymys ilman vastausta jotta saataisiin vähän ajattelemaan. En tiedä. Hämmennys.

Hämmennys kasvoi edelleen kun siirryttiin eteenpäin. Seurasi installaatio sanomalehtipinoista ja seinään liimattuja printtejä jonkun dokumentaarisista kuvista. Pari sikiötä pussissa. Taisi kaikilla tässä kohtaa herätä yhtenäinen WTF - ajatus. Ekströmin näyttely on saanut paljon rahoitusta eri tahoilta. Videoita on kuvannut, leikannut, tehnyt iso määrä ihmisiä, taiteilijan nimen esiintyen tämän rotlan perässä silti tekijän roolissa. Nieleskelimme tätä asiaa siinä näyttelyn edetessä, mutta tässä kohtaa tuli tuska: On ihan päivänselvää että nämä kuvat installaatiohuoneen seinällä eivät ole hänen ottamiaan. Videot eivät ole hänen tekemiään. Mikä näistä on hänen tekemäänsä? Ja onko se oikeasti enää ollenkaan olennaista taiteessa? Ensimmäiset salit menivät niin hienosti yhteen, ja sitten tuli asetelma - ja installaatiokohdassa hajaannus. Varsinkin installaatio tuntui eriävän kokonaisuudesta niin totaalisesti. Se tuntuu olevan asia josta taiteilija on vaikuttunut, ja hän on halunnut tehdä oman dokumentoinninsa ja muistijälkensä asiasta taiteen keinoin, eli kahden kotiinsa linnoittautuneen ja sinne kuolleen hamstraajan elämästä.
No joo. On tässä edelleen kuolema, katoavaisuus, esineet ja asiat. Mukaan sai teoksesta yhden sanomalehden, joka oli mielenkiintoinen teoksen toteutusmuoto.
Lopussa ei seissyt kiitos vaan suuri videoteos. Kaloja. Rappeutuva akvaario. Orgaanisia asioita. Katoavaisuus ja ikuisuus. Istuttiin siinä hyvä tovi kelaamassa sitä, että missä määrin taiteilijan täytyy olla itse tekemässä teostaan. Ei assistenttien käyttäminen vierasta taiteessa ole ollut koskaan, ja toisaalta toisiko videolle yhtään lisäarvoa se, että taiteilija olisi kuvannut sen itse eikä teetänyt työtä jollain kellä on vehkeet ja taito käyttää niitä. No, eipä varmaan. Iitseen on silti niin vakiintunut se taiteilijan "minä itte" ja "taito", itse tekeminen, oma fyysinen kädenjälki. Onko sitä sitten enää, kun on saatu suuret rahoitukset ja teetetty oma ideansa osin muilla valmiiksi?

Siirryttiin Wamista arsnovaan. Tarjolla oli nukkekoteja, Juhana Moisander ja värikerros. Äkkiseltään tuo pelkkä värikerroksen takia sisälle maksaminen tuntui huonolta idealta, kun nukkekodit ei ketään mistä napannut. Lost boys olisi ollut ehkä ihan hyvä nähdä, ottaen huomioon että 2/3 meistä opettaa myös valokuvaa. Nukkekodit häätivät meidät Arsnovan lounaan jälkeen suoraan Turun Taidemuseoon.

Alakerran Miikka Vaskolasta lähdettiin liikkeelle. Täytyy sanoa että suuri osa ajasta kului maalauspohjien tarkasteluun. Onko Cotton Duckia? Millä helvetillä nuo suuret pohjat pysyy suorina? Onko siellä kakkosnelosta ja jykevät kulmaraudat takana? Kankaat näyttävät olevan suorastaan uitettu maalissa, ja heti herää kysymys - ONKO VÄRI MENNYT LÄPI!??! Tästähän on paljon ollut puhetta. Eihän siltä voi välttyä jos lotraa väreillä, varsinkin jos on pohjustamaton kangas. Koulussa asiasta tuli sanomista, ja yhdessä galleriassakin; ei voi myydä näitä maalauksia joissa maali on mennyt läpi. Olisi tehnyt mieli kurkata työn taakse. Onkohan sitä itse liian kiltti ja sääntöjä seuraava tapaus?
Itse työt olivat komeita. Arvuuteltiin iso tovi onko utuiset jäljet tehty dremelillä. Näyttää maskiaineeltakin joka olisi revitty pois. Paljon herkullista teknistä tarkasteltavaa. Kaikenkaikkiaan virkistävä kokonaisuus. Raati hyväksyy.

Yläkerran Reinikaisen installaationäyttelystä tuli kyllä marssittua läpi. Sinänsä komea teksti ei uponnut töiden äärellä ollenkaan. Sen sijaan marssimme perällä olevaan pimiöön ja OIJOI mikä teos siellä odotti! Videotaide ei ole välttämättä keskuudessamme koskaan herättänyt hirveitä intohimoja, vaikka Porin Taidekoulussa meillä kaikilla oli video ihan toisena pääaineena (tosin taisi olla siksi että videopajalla oli hauska ja rento notkua. Oli se kyllä mukavaa puuhaakin), tosin itse videotaiteeseen emme siellä perehtyneetkään. Teimme pientä taiteilijadokkaria (Jarkko Peltonen, Kaisa Villikka ja Irene Nyholm) ja animaatiota ("onk knakei myyrä") sekä legendaarisen taidepläjäyksen metsänpeikosta vai keijusta vai mikä se oli, joka kyynelehti Rymiksen metsissä ja tanssi ystäviensä kera loitsien roihuavan tulen ympärillä, taikoen metsää uhkaavat koneet hittohon (tai jotain) :D

(Huono ja pieni) kuva videoteoksesta. Tässä ollaan sytyttelemässä kaiken nielaisevia liekkejä. Ihan ite. Mutta suljetaan silti silmät siltä, mitä tapahtuu. Tai muut sulkee, hiljaa hyväksyen, vaieten kuoliaaksi ongelmat ja itsensäkin.

Noo mutta takaisin studioon; teos oli aivan mielettömän hyvä ja vaikuttava. Laitan tähän ihan suoran lainauksen koko museon sivujen tekstistä:

Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn filmi Burn (2002, 10 min.) kuvaa suhdettamme maailmaan ja valmiuksiamme kohdata todellisuus ja pelkomme. Teos koostuu kolmesta kohtauksesta, joiden tapahtumapaikkana on palava talo. Liekit nuolevat seiniä ja irtaimistoa niin keittiössä, olohuoneessa kuin makuuhuoneessakin oudon hiljaisuuden vallitessa. Ne tavoittelevat myös tilanteessa absurdeina näyttäytyviin arkisiin askareihinsa uppoutuneita talon asukkaita, joista kukaan ei tunnu erityisesti välittävän heitä uhkaavasta vaarasta. Ehkä tietämättömyys, torjunta tai lamaannus estää heitä vastustamasta kohtaloa, jolta heidät voi pelastaa pian enää ihme.

Tuskallisen hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevä skenaario tarjoaa tulkinnanmahdollisuuksia neljän seinän sisäisistä ongelmista aina maailmanlopun tunnelmiin. Burn saa katsojan kysymään itseltään, missä todellisuudessa elämme ja onko meistä tullut tämän todellisuuden vankeja. Vaikenemmeko ongelmamme ja itsemme kuoliaiksi kieltämällä tosiasioiden tilan?

Reynold Reynolds (s. 1966, Alaska) on amerikkalainen elokuvantekijä. Hän teki läheistä yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien valokuvaaja Patrick Jolleyn (1964–2012) kanssa niin elokuvan, videon, valokuvan, veistotaiteen kuin installaationkin parissa. Burn valmistui päätösosaksi heidän ilman, veden ja tulen ympärille väljästi rakentuvaan trilogiaan. Niin Reynoldsin henkilökohtaista kuin yhteistyössäkin syntynyttä tuotantoa yhdistää sama trauman, paranoian ja tukahduttamisen tematiikka sekä kiinnostus median esittämiin katastrofien representaatioihin. Hänen teoksiinsa sisältyy Burnin tavoin myös surrealismia, makaaberia huumoria ja melankolista runollisuutta.

Tuon trilogian haluaisi kyllä nähdä kaikkineen.

Sitten vähän kiukuttelua loppuun.
Taidemuseolla on tämä näyttely "Sadan vuoden kuvia" joka on esillä myös kutakuinkin sata vuotta. Näyttelyaika on 21.11.2014 - 6.11.2016! Kaksi vuotta! Museolla on varmasti vaikka mitä hienoa kokoelmissaan jolla voisi päräyttää salit katsojia täyteen tai vaikka antaa seinät uusien lupauksien isoille näyttelyille hieman useammin, tai hitto vie - mitä tahansa - muuta kuin ne muutamakymmentä lättyä jotka ovat homehtuneet siellä seinillä jo ikuisuuden. Nyt oikeasti. Joku roti siihen touhuun.

No mutta, saatiin siinä pohdittua vähän suunnitelmia seuraavaa maailmanvalloitustamme ajatellen. Näyttelykierrokset varmaan uusitaan kun näyttelyt taas vaihtuvat. Koitetaan vähän rofessionaalistua silläkin saralla.


Noniin muoks muoks: kuvat hyppii vääriin paikkoihin ja tekstiä piti vähän vielä täsmentää. Näin se menee kun päivittää osin sovelluksella ja osin selaimesta :)

Välillä jotain tärkeää

Kannattaa pistää kirjanmerkkeihin, uunituore ja tärkeä blogi:

Blogi viisivuotiaan transsukupuolisen ja sijoitetun pikku prinsessan onnen täyttämästä elämästä.