Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maalaamattomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maalaamattomuus. Näytä kaikki tekstit

10.4.2017

Huijasin


On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D


Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.


Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

26.4.2016

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

8.2.2016

Keskusteluja taiteen kanssa


Taide:
Minä: Mene pois
Taide:
Taide:
Taide:
Minä: ?
Taide:
Minä:
Taide:
Minä: Ei nyt
Taide: Sinä OLET minä. Minä olen sinä. Minne ajattelit että menen :D
Minä: Tuijotan nyt tota seinää ja laitan sut pois päältä.
Taide: Have fun
Minä:
Taide:
Taide:
Taide:
Taide: Idea.
Minä: Ei.
Taide: Mieti.
Minä: En.
Taide:
Minä:
Taide: Korppi
Minä: EI
Taide: Kultainen korppi!
Galleria: JOO!
Taidemaailma: Symbolismi on passé
Minä: Shut up
Taide: Hiilijauhe
Minä: No luonnollisesti
Taide: Muste
Minä: Pastellit?
Taide: Ja puuvärit
Minä: Ei saatana
Taide: Juujuu
Minä: Mille matskulle
Taide: Olisko joku huokonen. Kipsi?
Minä: EI
Taide: Gessoon ei ota
Minä: Paperille
Taide: Menee kuprulle kun läträät kuitenkin.
Minä: Jos nyt ihan ton taidemaailman iloksi...;P
Taidemaailma: Huoh. Voisitko tehä pleksille ton? currenttia
Minä: myönnetään että kulta pleksillä olis kyllä siistiä...
Taide: Mut milläs sä piirrät sihen
Minä: Onks aina pakko piirtää
Taide: No sun joo
Minä: Jaa. No ei pleksille. Mis mun kipsi ova
ADD: Tiedän mutten kerro
Taide: Haha
Minä: Ei naurata




Galleria: Näyttelyä kesälle?
Minä: Joo. Ajattelin käsitellä kuolemaa..
Taide: Jess. Klassikko
Taidemaailma: HOH! Toi on niin nähty.
Taide: Te vaan luulette nähneenne.
Galleria: ..joo tota ei meillä ookkaan vapaata.
Minä: Siis.. miten niin ei ole vapaata? Justhan me puhuttiin..
Galleria: Joo se aika olikin tota menny...
Taidemaailma: Bullshit. Ajattelevat vaan myyntiä.
Galleria: No shit. Se ikäänkuin on meidän tehtävä. Teidän mielestä taide lakkaa olemasta heti kun raha vaihtuu taiteeseen. Eikä kukaan halua kuolemaa seinälleen.
Taidemaailma: Kaupall..
Minä: NONI ei mennä tähän. Ja ei niitä maalauksia kukaan kuitenkaan osta, niin ihan sama. Ja tämä sattuu olemaan mun pää, joten mä määrään tätä keskustelua.
Taide: HAHAHAHA.. hahha. Minä määrään :)
Minä: ...
Minä: No mut mikä läppä tää korppijuttu oli?
Taide: Haha.
Maria: Juttelin Essin ja Annan kanssa. Nekin tekee korppeja.
Taide: I know
Minä: Aina kun jutellaan töistä tyttöjen kanssa, käy ilmi että tehdään toisiltamme salaa samoja teemoja. Mä ja Essi molemmat korppeja tatuoinneista Anna
maalaa Essiä ja korppeja! Oikeesti. Aina sama juttu.
Taide: Te ootte niin helppoja! Ja se on ihan sama mitä sä maalaat. Jos maalaisit nyt dollarinkuvat silmissä kuoleman sijaan auringonkukkia, tekisit vaan kuolemaa auringonkukista.
Et sä sitä ajatusta sieltä maalauksesta ulos saa. Se on se susi siel punahilkas. Ei sulla oo vaihtoehtoja. Se on joka pensselinvedos. Sori!
Galleria: Joo tee niitä kukkia.
Taidemaailma: Marila teki jo
Taide: Niin teki Van Gogh ja Verbruggenkin ja tuliko silti Carnegiepokaalia? Se on se tulkinta. Mitä mä just sanoin. Te luulette nähneenne.
Minä: No mut ne korpit.
Taide: No mitä sä luulet että ne korpit sitte on.
Minä: No mustii lintui.. joo.
Taide: Ja kelaa nyt. Mitä te ootte nyt maalannu, lähemmäs toistakymmentä vuotta yhdessä ja erikseen? Meinaatteko että elätte jossain erillisissä taidemaailmoissa?
Samoja kuvia te katsotte.
Taidemaailma: Itseasiassa ei noi erilliset taidemaail...
Minä: !!!
Taide: Ja on siinä sitte settiä teidän seuraavaan yhteisnäyttelyyn. Oon suunnitellut kaiken valmiiks.
Taidemaailma: Teema on asia sinänsä mutta että näyttelyllinen korppitauluja..
Taide: No näyttelyllinen väriä ja pintaa? Mites toi nuorten näyttely..
Taidemaailma: No se on ajan kuva. Ja on siellä valokuviakin.
Taide: Aa. Meinaatko että väline määrää sisällön? Olisko korpit valokuvissa ok.
Taidemaailma: Ei jos korppi ois joka helvetin duunissa. Kokonaisuutta ajatellen.
Taide: Sano toi Marjalla Tapiolalle
Minä: Burn



1.2.2016

Yhtäkkiä kaikki on selvää

Sumu on poissa!

Se on poissa!

Yhdessä hetkessä kaikki selkeni. Korpit. Linnut. Kuolema. Voipuminen. Luopuminen. Miten kuolema on lopulta vapahtaja. Syöpä. Irti päästäminen. Helpotus. Korppi. Kultainen korppi.


Voi tätä tunnetta. Se tyhjyyden kausi on aina niin tolkuttoman raastava. Kun mielessään käy yhden taipaleen valmiiksi asti, putoaa aina siihen tyhjyyteen. Siinä mennään melkein mielisairauden partaalle siinä ahdistuksessa ja tuskassa kun pitäis maalata. Tehdä jotain. Mutta kun ei tule mitään. Siitä tulee hirveä tärinä. Vaikka sen on oppinut jo itsestään (ja muilta joilla on sama kaava) että ahdistuksen jälkeen alkaa hyvä matsku virrata, niin voi helvetti kun se polku on pimeä ja kapea ja täynnä juuria kompastella. Kaikki se unettomuus. Kaiveleminen. Valmiustila. Hauduttelu, Ajattelu. Ja niiden ajatusten kanssa painiminen. Kouristava tyhjyys siinä kaikessa.

Sitten yhtenä sokeana hetkenä se tulee. Se järjestys ajatuskaaokseen. Näinhän se menee. Nyt! Tässä se on!

Elämä tiputtelee aiheita, ripottelee ympäriinsä. Tässä kohtaa sitä ajattelee että jonkun valtavan sattuman kautta näitä on ohjautunut silmiini, mutta ehkä ne silmät vaan tarttuu siihen mitä prosessoi itse läpi. Tarttui siihen suomenuskon tarinaan jossa kuolema tulee eläimen muodossa. Ja että henki poistuu ruumiista kuin suusta ulos pyrähtävä lintu. Sitä varten on avattava ikkuna jotta se pääsee avaruuteen. Se viimeinen henkäys.
Linnut. Korpit. Kuolema. Kultainen korppi. Vapautus.

Siskonpäivä 2004. Veljeni halusi kuolla. Joten hän kuoli. Ajatelkaapas, miten kaunista olisi kuolla, jos siihen Suomessakin olisi lupa. Ei tarvitsisi tehdä itselleen niin raastavaa ja väkivaltaista tekoa. Kuolla epätoivon kouristuksessa. Miksei meillä ole armokuolemaa?

Jos joku hakisi armokuolemaa epätoivonsa takia, voisi hänet ohjata "saattohoitoon", psykoterapiaan jossa arvioitaisiin että voitaisiinko tätä ihmistä vielä auttaa. Jos hän edelleen haluaisi kuolla, niin annettaisiin mennä. Kyllä hän päivänsä päättää sitten joka tapauksessa.

Me kuolemme jokainen, varmasti. Mutta kukaan meistä ei halua kuolla yksin ja peloissaan. Voisimme mennä turvassa. Muiden lähellä. Kauniisti ja rauhassa. Jos kerran on mentävä.

Isoisäni kuoli ennen joulua. Hän kävi pitkän kärsimyksen läpi ennen kuin se kultainen lintu päästi tuskista. Voi kuinka me valitsisimme tässä maailmassa toisin, jos kuolemaa ei tarvitsisi pelätä.


Nyt on mielessä niin monta kuvaa. Kohtalon ivaa että nyt joutuu olemaan kotosalla viikon, pari, lapsen sairasloman takia. Tämän voi nyt ottaa hauduttamisaikana mutta nyt haluaisi alottaa. Heti. Jos vielä ehtisi Salmelaan tämän ajatuksen kanssa.

SUMU ON POISSA! HAHAA!

14.12.2015

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys



Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

20.7.2015

Kun loma jo loppuisi

Näyttely lähestyy pikavauhtia ja kesälomaa vietetään kuin tulisilla hiilillä. Alkaa olla kiire, ainakin jos näitä ajatuksiani tarkastelee. Yhdistä kuvaan #nomakeup #girllikeme #realme ja olet jäljillä..


Bonuskuva turhautuneesta taiteilijasta. Vain kultainen tausta puuttuu..

25.2.2015

Kohta maalataan..

Sain viimein luonnosteltua miten jatkan jumiin jäänyttä maalausta. Luulen että huomenna otetaan ihan kunnon erä! Pitkästä aikaa oikein kunnolla ja isosti. Toivottavasti kunto kestää. Vielä on aika räkä&yskäshowta tämä influenssan jälkeinen elämä. Kovasti kovistelevat että vielä ei ole mitään asiaa pensselinvarteen. Mummikin soitti ja kielsi maalaamasta. Ounasteli että influenssani johtuu siitä että olen niin kamalan laiha. Pitäisi kuulemma syödä enemmän. Koska mummia pitää totella, kävin hesellä ja eilenkin söin pullaa. Ja koska olen vaan istunut täällä syömässä (tällä hetkellä chilipähkinöitä) enkä maalannut ole lainkaan (paitsi tuota edellisen postauksen pikkumaalausta ja sekin pre-influenssa), olo on niin turpea että maalit pitää nostaa lattialta valmiiksi pöydälle kun en varmaan maalatessa taivu kyykkyyn ilman, että herkut mahasta pakenee nauttimisväylää myöden takaisinpäin. Röyh.

12.11.2014

No tuliko taidetta?

Kuva liittyy juttuun.

Ei tullut!

Tuli valvotun yön jälkeen aamulla yllättäen kiire, sillä lapsi A:lla ei ollut pakattu mukaan yhtään ulkovaatteita. Yritin etsiä edes jotain, lähdettiin myöhässä. Päiväkodissa odotti metsäretkiläiset pihalla, juoksimme sisälle etsimään A:n vaatteita siellä, puimme ylle koko sotisovan samalla kun muut odottaa pihalla.

Työhuoneella havaitsen että mokkula ei toimi. Irrotan sim - kortin. Kuuluvuuksissakaan ei vikaa. Soitan aspaan. Pitää mennä liikkeeseen. Buuttaan vielä koneen ja sitten lähtee toimimaan, hitaasti kylläkin. Kello jo puolenpäivän. Maksan laskut.

Ei perkele tästä tänään mitään tule. Lähden ostoksille Myllyyn. Kassalla huomaan lompakon olevan työhuoneella. Tuli huokeamman puoleinen kauppareissu. Viimeisillä kaasuilla ajan takaisin Naantaliin sillä tankki oli tyhjä. Hakemaan lompakko, kauppaan Naantalissa. Tehdään ruishamppareita. Unohdan ostaa pihvit.

Hakemaan lapset jotka väsyneenä huutavat puolen matkaa kotiin. Noudan koirat tarhasta. Ajattelen, että paskalle päivälle saa hyvän päätöksen kun paistaa lettuja koko porukalle. Sitä ennen kuitenkin apinoille nauravat nakit ja muusi. Paitsi että kaikki maito meni lettutaikinaan. Tehdään muusi sitten vedestä.

Letut paistoon; palohälytin alkaa huutamaan. Eikä hiljene millään. Ei muutoin kun sen alas katosta kolkkaamalla. Talo täynnä savua sillä letut paloivat samalla pannulla. Ovi auki. Kauhistunut koira karkaa. Lapsi W:llä kakka housussa. Itkettää.

Hiljaisuus tulee nopeasti kunhan apinat saa sänkyihin. Vielä odottaa pyykit ja jälkien siivoaminen. Herätyskellon soimiseen on taas tolkuttoman vähän aikaa.

Ja tänään edessä reipas maalauspäivä.

30.9.2014

Tarttis varmaan...

Selkääni tuijottavat tyhjät maalauspohjat.
Siellä ne yhä ovat, koskemattomina kuin juuri sataneet valkeat hanget. Tässä ei ole viimeaikoina paljoa muuta ehtinyt kuin Seilijuttuja toimitella, ja nyt kun oppitunnit ovat alkaneet, tietää mitä tekee ajallaan sitten jatkossakin. Kaikkea muuta paitsi maalaamista siis. Valokuvauksen peruskurssin matskut pitää päivittää ja uudesta Fotarikurssista tulee vähintään yhtä megalomaaninen kuin edellisistä. Harmillisesti harrastus haittaa työskentelyä. Nyt on ollut liian pitkä tauko maalaamisessa: Vähän oudoksuen katselee noita pohjia ja työvälineitä, että pitäisikö niillä muka tehdä jotain, oikeasti, fiksua? Ajatuspankki pääkopassa kumisee tyhjyyttään ja apuraha-anomuksen sisältö on itsensä toistamista. Jotenkin koittaisi selventää niitä ajatuksia jotka oli päässä niin selkeinä vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt jotenkin tylpempiä, käytön puutteesta ruostuneina.

No. Näitä riittää. Tietsikkahommeleita. Varmaan vielä vähäksi aikaa...
Köysitaragallerian näyttely lähestyy vääjäämättä ja haluaisin sinne päräyttää jotain uutta. Saas nähdä.

6.9.2014

Hidas on uusi musta

Ystävämme enterorokko. Uhrinaan William.
Sen sijaan että edellisen postaukseni mukaisesti olisin puurtanut pensselinvarressa, olenkin kesälomaillut ja keskittynyt valokuvaushommeleihin. Lastenhoidollisesti asiat eivät menneetkään niin miten aikomus oli, joten pikkuapinat saivat ainakin riittämiin kotiaikaa. Nyt syyskuusta alkoi taas päiväkoti, jossa kerkesivät notkumaan 4 päivää ennen kuin eka sairausaalto iski. Enterorokko. Minulle ihan perus jokasyksyinen flunssa, joka vei äänen mennessään. Eli hitaasti etenee työrytmiin asettuminen.


Apinat ovat sairastelemassa isänsä hoivissa, joten itsellä on nyt loikomisen ja toipumisen lomassa aikaa vääntää ripustussuunnitelmaa Fotareiden Logomon näyttelyyn. Ja koska sekään ei nyt mennyt niin kuin Strömsössä, menee ripustus uusiksi alkuperäisestä suunnitelmasta kun käytäville ei voikkaan ripustaa. Kuvamäärää karsitaan rutkasti ja pienennetään kuvakokoa. Aulan isolle seinälle tulee vähän isompaa vedosta kuten sommitelma alla osoittaa:


Saas nähdä mikä on lopullinen järjestys.

Ei siis maalaamista tällä erää. Eikä Beers Contemporaryä. Olisin laittanut sinne pari Aurassa ollutta maalausta mutta ne eivät palautuneetkaan kotiin, joten se siitä. Nyt siis keskittymään tuleviin näyttelyihin. Kunhan saa Seiliproggiksen avattua ja Fotarit pyöräytettyä taas käyntiin. Ja flunssasta toivuttua. Jees.

Tässä vielä pari Fotariden Seiliproggikseen liittyvää juttua:
Maskun kuvauksista Rannikkoseudussa

Juttu uusimmassa Nasta-Lehdessä:



12.10.2013

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:




8.8.2013

Muutoksia



Olispa jotenkin hinku kirjottaa, mutta mitäpä. Hyödynnetääs luovan kirjoittamisen oppeja, eli havainnoidaan vaikka ympäristöä ja kirjoitetaan siitä, katsotaan mihin se johtaa. Kirjoittaminen kuljettaa itsensä maaliin kunhan pääsee alkuun.

- Orvolan suunnittelema Nuutajärven vihreä lyhty.
- Paistattelee valkeeta seinää vasten, sillä olen maalannut. Yksi parhaista lausahduksista ikinä on "ei saa jäädä tuleen makaamaan". Mitään kauheen näyttävää pyrähdystä ei kahden pikkulapsen kanssa voi tehdä, vaikka tässä nyt onkin ollut tarjolla Espanjaa isolla lentsikalla ja Tallinnaa pienkoneella. Mutta mukulat on, ja sillä mennään. Joten pidetään ne puuhat tässä kotipiirissä, niin paljon kun se korvien väliä kaiveleekin.

Olen siis maalannut. En suinkaan kuvia kankaalle vaikka kuinka haluaisin, vaan valkoista seinään. Täytyy saada tästä mustasta luolasta valoisa. Huonekaluja, rojua, roskaa, vaatteita, ylimääräistä kamaa on myös lähtenyt pakettiautollinen. Alkaa näyttää vähän erilaiselta, Ja juu, valoisammalta. Ehkä ajatuksissa pikkuhiljaa myös.

Elo kahden pienen täysaikaisena huoltajana ei yllättäen olekkaan kevyemmästä päästä. Eikä töiden suhteen helpoimmasta järjestää, kuten huomaa lähestyvästä lastenkuviksen opetuksesta. Se nelisen tuntia joka siinä menee osuu juuri iltapäivään/töistälähdönaikaan, joten lapsenvahdit lähimaastossa ovat töissä. Joten pitää harkita päivähoitoa, joka maksaa melkeen enemmän mitä tuosta työstä tienaa. Kaiken lisäksi pitäisi hakea vuorohoitopaikka, lähin on Naantalissa. Joten menee aika plusmiinusnollalle. Luulenpa että tästä tulee viimeinen lastenkuviskauteni.

Ja "Omat työt", eli se taidemaalaaminen. Se, että välillä pääsisi viikonloppuna sutaisemaan jotain, tuntuu lähinnä herjaavalta omaa ambitiota ja ammattia kohtaan. Sillä tavalla ei pysty työskentelemään, eikä yön pimeinä tunteina saatuaan lapset nukkumaan. Ja vaikka veisinkin nappulat välillä vähän hoitoon, se ei ole sama asia. Se ei ole pitkäjänteistä ja säännöllistä työskentelyä. Ilman sitä ajatus ei pysy kasassa ja punainen lanka käsissä, se katkeaa, ja taas on alussa ja hukassa. Ainut ratkaisu olisi päivähoito ja säännöllinen työskentelyrytmi. Mutta millä rahalla? Ja kehtaako puolivuotiasta viedä päivähoitoon? No ei kehtaa. Ei vielä puoleen vuoteen ainakaan. Joten tässä ollaan. Mielummin sitten kotona kuin armopalamaalaamassa. Tulis vaan paha mieli kun ei sais mitään aikaan.

Lapset kasvaa. Ei tämä tilanne kestä lopun elämää, mutta kuitenkin tarpeeksi kauaa muodostaakseen ahdistavan tunteen siitä että tatsi katoaa mitä enemmän tässä istutaan neljän seinän sisällä. Matskut menee pilalle. Täytyy aloittaa ihan alusta. Ja siis todella ei paljoa nenää ovesta ulos voi näyttää: aamutoimet, ruoanlaitto, päiväunet, välipalat, pyykit, tiskit, siivoamiset, iltaruoat, pyykit, tiskit, iltatoimet ja nukuttaminen on se mikä vie koko päivän niin tehokkaasti että jos ulos päättää kuitenkin lähteä, tietää että pitkin yötä itkun kanssa viikataan niitä helvetin pyykkejä ja asetellaan astioita in slow motion, äänettömästi, ettei pienet vaan herää. Kyllä vaan kiristää, ei siitä mihinkään pääse.
Lisätään vielä pinoon kakaroiden kesäflunssailu korvatulehduksineen, oma unettomuus, kukkaansa puhjenneet rahaongelmat, haasteen sorvaaminen käräjäoikeuteen niin avot.

Ehdottomana plussana mainittakoon, että valokuvakurssit alkavat taas, jei. Siinä saa avattua ajatuksia aina itsekin. Ja uusi fotarit-kurssini, näyttelykäynteineen ja kuvausmatkoineen. On kuulkaas mannaa se. 

Ruumsteerasin niin että tästä tietsikalta näkyy merelle. Tai näkyi, nyt on lepikko niin korkea että ei näy enää. Ja siinä on siis totinen määrä lepikkoa, talo on kummiskin aivan rannassa joten hyvin saa kasvaakkin että tästä ei vettä näy. On suorastaan rikollista asua tässä maisemassa ja olla nauttimatta siitä. Vaan ei sitäkään tuosta karsittua saa ellei teippaa jälkikasvua vaunuihin siksi aikaa. Tuijotetaan siis lehvästöä ja unelmoidaan siitä mikä sen takana tiettävästi on: tyyni sininen meri. Siellä mielellään lilluis jonkun kelluvan puisen kannella pienessä tuulenvireessä vailla huolenhäivää. Se puinen asia olkoon jokin muu kuin haaksirikkoisen laivan ovi tai muuta klassista jolle kummiskin päätyisin lipumaan henkitoreissani.

En ole kesälomaihmisiä. Tai olisin varmaan jos olisin päässyt töihin. Minulle se työ nyt ei ole vaan työtä jota on pakko tehdä saadakseen leipää pöytään. Mun on vaan pakko saada tehdä sitä vaikka se ei tuo leipää pöytään laisinkaan. Se on yhtä tärkeetä kuin ajatteleminen tai oleminen ylipäätään. Se on olemiseni tapa. Vaimea huuto vaippavuoren takaa syrjäisestä saaresta lepikon varjosta: KARMA, let me fucking paint and live! Kun se saa sitä pyöräänsä joskus pyöräytettynä niin pitäis olla smooth sailing pidemmän aikaa. Lopultakin. Maalissa monella tapaa.