Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleriat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galleriat. Näytä kaikki tekstit
24.4.2016
TaideArt - seminaarissa
Turun Ammattikorkeakoulu järjesti yhteistyössä usean eri tahon kanssa seminaarin taiteilijan kansainvälistymisestä: "Kohti kansainvälistä taiteilijuutta". TaideArtista kannattaa lukea enemmän sivuilta www.taidearthanke.fi. Käytännössä hanke käsittelee taiteilijan ansaintamalleja, rooleja ja toimeentuloa, ja sivujen mukaan vähän äklösti ilmaistuna tuotteistamista. Kansainvälisyys kiinnosti teemana, joten seminaariin. ICT - talo parveili entisiä opettajiani Taideakatemiasta, enkä välttynyt Renja Leinon röntgenkatseelta tälläkään kertaa. Renjalla on sellainen taito nähdä ihmisten läpi, ja jäin heti valheesta kiinni kun valehtelin kuulumisia kysyttäessä että kuuluu "Ihan hyvää". Siirryin luentosaliin totisesti miettien sitä, että miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?
Minulla ei varsinaisesti ollut mielikuvaa siitä mitä seminaarilta odotan. Puhujina näkyi olevan kuraattoria, taiteilijaa, projektiheppulia ja ties mitä (linkki seminaarin käsiohjelmaan). Ehkä luvassa olisi eri näkökulmia siitä miten on kansainvälistynyt ja kuinka se tapahtuu. Hankkeen sivut mahtipontisesti lupaavat että hankkeen jälkeen taiteilijalla on eväät tienata työstään paremmin. Aika rohkea lupaus, joskaan se ei nyt varmasti yhden tai kahden luennon jälkeen toteudu. Mutta jotain peilattavaa niihin ajatuksiin joita itsellä ehkä oli "löytymisen" ja eteenpäin sätkimisen suhteen. Se on sellainen sekava massa, jossa kuraattori on mielikuvissani taiteilijaa imitoiva hahmo joka luo kokonaisuuksia ja käyttelee taiteilijoiden teoksia yksittäisinä pelinappuloina, vieden niitä ulos kontekstistaan, ottaen osaksi omaansa. Kuraattoreiden asemaa uran edistämisessä tai taiteilijan uudellen välittämisessä en ollut ajatellut ollenkaan. Galleriat piirtyvät kotimaan kentällä vähän epäreiluina tahoina. Paikkoina jotka laskuttavat yritysriskiään taiteilijalla ja tämän lisäksi ottavat kuluihin suhteutettuna tolkuttoman provision, kokonaispaketin jäädessä taiteilijalle kannattamattomaksi: varsinaista edustustyötä tekevät galleriat ovat suomessa vähissä. Löytyminen sensijaan tuntui olevan toisaalta sattumankauppaa, johon voi kyllä vaikuttaa sillä että puskee itseään esille niissä kanavissa joissa se on rahallisesti mahdollista: netissä, somessa, ja tietysti laadukas taide on avainasemassa. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Muuta tietä ei taida ulkomaailman gallerioihin olla: niistä ei saa rahalla näkyvyyttä kuten Suomessa. Täysin pimennossa oli se, miten gallerioihin saa yhteyden "oikein". Joskus on tullut joku hakemus lähetettyä ja vastaus on poikkeuksetta ollut, että emme ota vastaan hakemuksia, kiitos ja hei. Miten itseään voi markkinoida?
Ensimmäisenä puhujana oli Maikki Lavikkala Framesta. Frame on jäänyt itselle hieman vieraaksi, mutta luennon aikana hyvin selvisi mitä kaikkea Frame tekee. En ollut tietoinen siitä, että kuraattoriliikenne kulkee jossain määrin Framen kautta, lähinnä ajattelin että se on apurahataho kansainvälisiin projekteihin. Mutta että kuraattorit saattavat tulla Framen kautta Suomeen etsimään taiteilijoita, ja Frame suosittelee. Luennon aikana heräsi esille mielenkiintoinen kysymys johon ei tuntunut tulevan suoraa vastausta, eli miten Frame löytää suosittelemansa taiteilijat? Onko tämäkin Helsinkikeskeinen asia? Kuvataideakatemian ja tiettyjen isompien gallerioiden taiteilijoiden muodostama, keräilijöiden jo löytämä keskittymä? Miten taiteilija pääsee itse kontaktiin Framen kanssa? Kierrellen, mutta kuitenkin, tuli ilmi että Helsingin lisäksi seurataan lähinnä taidelehtiä ja isompia näyttelyitä. Helsingin ulkopuolella ei mitään "scouttausta" ole. Ja tähän tulikin selvä viesti: älkää jääkö odottamaan, että teidät löydetään. Olkaa aktiivisia, osallistukaa näyttelyihin, tulkaa mukaan Framen kuraattoritapaamisiin, lähettäkää itsestänne esittelyä, nettisivuja, matskua. Toisaalta vähän ihmettelin sitä asennetta taiteilijoilta, että Framen pitäisi kulkea ja jalkautua kentälle etsimään taiteilijoita omista nurkistaan. Tulla työhuoneille ja kiertää kaupungit ja taiteilijaseurat. Eikö toisaalta ole ihan järkeenkäypää, että jos taiteilijalla ei juuri ole toimintaa ja hän ei ole esillä, ei häntä ehkä kannata kenellekään suositella hyvänä vaihtoehtona?
Finnish Art Agencyn Laura Köönikkä puhui seuraavaksi ja aiheutti edellisen valossa entistä villimmän tunneturbulenssin. Köönikän viesti taiteilijoille oli, että älkää jääkö Suomeen, älkää pitäkö näyttelyitä joista pitää maksaa, taiteilijaseurat eivät tee työtä taiteilijoidensa eteen vaikka rahastavat, ja menkää ja markkinoikaa itseänne. Taiteilijoita on Suomessa liikaa, ja kaikkia ei voi tuoda esille ja edustaa. Siinä oli paljon sellaista jonka allekirjoita ja paljon sellaista mikä aiheutti valtavaa hämmennystä kokonaisuutta ajatellen.
Jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että kaikkia ei voi edustaa kun taiteilijoita on niin paljon, ja vain niitä kiinnostavimpia viedään eteenpäin, niin herää tietysti kysymys että miten pääsee kiinnostavan statukseen. Miten siinä onnistuu ilman kuvataideakatemian tuomia verkostoja, pitämättä näyttelyitä ja saamatta apurahoja? Vai onko niin että jos et koskaan sinne kuvataideakatemiaan ja apurahoille pääse, kuulut siihen sektoriin "turhat taiteilijat" kun kerta niitä liikaa kuuluu olevan (vai olisiko kuitenkin niin että kuuluu vaan väärään verkostoon tai ei kuulu MIHINKÄÄN verkostoon). Näyttelyajasta maksaminen piirtyi asiana johon ei kannata suostua. Homma eskaloitui oikeastaan siinä kohtaa, kun pohdittiin sitä että taiteilijaseurat toimivat väärin pyytäessään jäseniltään rahaa näyttelyajasta, eivätkä tarjoa mitään vastinetta rahalle, siis myy niitä teoksia (josta olen samaa mieltä ja olen aina kritisoinut tällaisia taiteilijaseuroja, enkä suostu yhteenkään sellaiseen liittymään - ja millä todennäköisyydellä, kun palkataan gallerianvalvojaa toisensa perään työllistämistuella, sieltä joukosta bongautuu taiteen myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?). Galleriassa istutaan ja odotetaan että joku tulee katsomaan, ja myydään jos joku ostaa. Näyttely taiteilijaseuran galleriassa ei siis välttämättä johda siihen, että tulee huomatuksi ja saa näyttelyitä kaupallisissa, myyvissä gallerioissa. Tässä kohtaa osallistuin keskusteluun ja totesin että ei tuo ole kyllä mikään selviö kaupallisessakaan galleriassa, että taiteilijaa edustettaisiin ja markkinoitaisiin vaan yhtä lailla monessa kaupallisessa galleriassa istutaan ja odotetaan asiakasta. En ole törmännyt yhteenkään ennakkokatselmukseen, jossa töitä esiteltäisiin niistä mahdollisesti kiinnostuneille jo ennen avajaisia eikä niitä kontakteja saada edes avajaisiin mukaan. Lehdistöä ei tunnu saavan avajaisiin enää kirveelläkään. Näyttelyistä ei kirjoiteta, paikalle ei kutsuta kuraattoreita, museoita, ei osallistuta messuille. Siis taiteilijaa ei käytännössä markkinoida ollenkaan, lähetetään kutsut tietylle listalle ja siinä se. Tämä on jotain sellaista mitä itse en kyllä oikein ymmärrä. Sen muutaman vuoden suvereenisti markkinoinnin hallitsevien tahojen kanssa saamani työkokemuksen avulla olen oppinut paljon gallerian pyörittämisestä, mainonnasta ja markkinoinnista. Sen valossa näkisin että galleriakenttää leimaa jokin ihmeellinen alistuneisuus. Monessa tapauksessa puuttuu se tahtotila ja päämäärätietoisuus, jolla ihmiset saadaan liikkumaan ja kiinnostumaan. Tässä on tietysti suurimpana ongelmana se, että näyttelyistä pyydetään se vuokra. Rohkenen sanoa, että jos gallerialle jäisi vain provisio, olisi näyttelyohjelman rakentaminen ja taiteilijoiden markkinoiminen melkolailla tavoitteellisempaa. Nyt todetaan galleriataholtakin että taiteen myynti on niin huonoa, ei täällä myy kuin ne muutaman Helsingin galleriat, ja Turkulainen Auran Galleria myös nousee usein esille (mainittakoon että on myös ainut galleria jossa on jäänyt plussalle, ja näyttelystä on tultu myös haastattelemaan lehteen - suhdepuoli on siis kunnossa). Onkohan se sitten syynä siihen että ei jakseta panostaa ja uskalleta messuille? Mainittakoon nyt ennen kuin ketään tästä hermostuu, että a) olen uran alkutaipaleella enkä ylipäätään myy paljoa b) näyttelykokemukseni on verrattaen suppea, sillä ei ole varaa pitää näyttelyitä, joten tähän varmasti paremmin osaisi luoda katsausta jokin laajemmin näyttelytoimintaa pitänyt, myyvä taiteilija. Oma kokemukseni on siis vielä suppea, ja puhuin vain oman suppean tulokulmani tuoman kokemuksen sekä kuulopuheiden perusteella.
Kun palasin Kotkasta takaisin sivistyksen pariin, olin käynyt läpi melkoisen linkouksen kulttuurituotannon parissa. Työjaksot teatterin parissa, kulttuuriasiainkeskuksessa meripäivillä, adventuressa ja seutukäräjillä tehdyn tapahtumanjärjestämisharjoittelun, galleriatyön Kotkan Valokuvakeskuksen galleriassa ja kauppakeskus Pasaatin tapahtuma-assistentin töiden jälkeen oli vesiselvää miten pyörät saadaan pyörimään. Turun taideakatemiassa vuosikurssimme ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn saimme tehtäväksi hoitaa näyttelyn järjestelyt. No vähä järjestelin. Järjestelin Elyseeltä 50 pulloa kuoharia. Useita sponsoreita avajaistarjoiluun. Järjestelin paikalle lehdistön ja alueuutisten TV - kamerat. Käytin hyväkseni oppimiani käytäntöjä siitä, miten tahot jotka saavat kymmenittäin kutsuja kissanristiäisiin viikossa, kiinnostuvat juuri meidän kutsustamme. Se on se työ, mitä epäilen, että kaikissa gallerioissa ei tehdä, vaikka syytä olisi. Vuokrat ovat suhteessa taiteilijan tuloihin karmivan suuret, ja sitä vastaan pitäisi todellakin saada edustustyötä. Onkin hyvä uutinen että Framen tukia voisi kohdistaa myös gallerioiden kansainvälisyyteen ja ehkä toisi muutosta kulupolitiikkaan.
No, mutta.
Näyttelyn pitäminen ei ole taiteilijalle kannattavaa, se on useimmilla karu tilanne. Siitä pienestä korvauksesta jonka lopulta ehkä saa, ei todellakaan riitä rahaa korvaamaan materiaaleja ja näyttelyn valmisteluun kulunutta aikaa. Saatika ihan perus elinkustannuksia. Mutta selviö on myös se, että jos et pidä niitä näyttelyitä, voit vain haaveilla apurahasta, joka lopultakin on se ainut mahdollisuus pystyä tekemään täyspäiväisesti työtä taiteen parissa, ainakin useimmilla tapauksilla. Köönikän neuvo oli, että lakkaa maksamasta niitä galleriavuokria, ja osta sillä hinnalla lentolippu. Lähde ulkomaille tapaamaan galleristeja, kuraattoreja, mene jakamaan käyntikortteja taidemessuille. Tässä piili toisaalta viisaus, ja toisaalta on tiedostettava sekin, että itseään on aivan turha lähteä mainostelemaan jos ei ole minkäänlaista meriittiä. Millä ihmeellä pääsisi nyt vaikka FAA:n listoille, jos ei ole mitään taustaa, eikä ole ollut yhtään esillä. Jos kaikki maksulliset galleriat on poissa laskuista, jää ne muutamat taiteilijavetoiset galleriat jotka toisaalta pyörivät omassa piirissään, ja yhteisnäyttelyt joihin voi edelleen vain haaveilla pääsevänsä jos CV on yhtä niukka kuin tiliote.
Asenne vahvistui kun luentoa jatkoi taiteilija Mikko Kuorinki, joka lokertoitiin "nomaditaiteilijaksi" joka kiertää maailmaa residenssistä toiseen ja apurahakausien ulkopuolella elää askeettisesti työhuoneellaan. Hän rehvakkaasti totesi että ei pidä näyttelyitä maksullisissa gallerioissa ja karsastaa kaikkea taiteen myyntiä, koska teoksen markkinataloudelle altistaminen, rahapoliittinen sijoituskohteen status ja veronkierrollinen välineellisyys ovat ahdistavia ja äklöttäviä asioita. Kuitenkin on todettava, että on hänkin maksulliset näyttelynsä arvatenkin pitänyt, jotta on ikinä päässyt apurahan tai palkallisen residenssin kylkeen kiinni, ja päässyt asemaan jossa voi syljeksiä kaupallisuuden päälle. Ja huomionarvoista toki on se, että Kuorinki ei tee muita kuin maksullisia residenssejä, mutta kun raha vaihtaa omistajaa objektinomaista hyödykettä vastaan, siitä tulee rumaa. Eihän tässä ole muuta erotusta kuin se, että Kuorinki myy työskentelyään ja maalari sen tuotoksen fyysisen osasen.
Realismihan tällaisissa on pidettävä mielessä. Ei perheellisen, rutiköyhän taiteilijan ole mahdollista kierrellä residenssejä tai välttämättä edes käyttää sitä näyttelyn hintaa lentolippuun. Näyttely on riski, josta hyvällä onnella ja vahvalla työskentelyllä, saattaa saada palkan. Jos ostat lentoliput mennäksesi vähän juttelemaan, saatat saada näyttelyn 5 vuoden päästä, ja siitä ehkä palkan. Pitää löytää se oma väylänsä sille kansainvälistymiselle mikä menee mahdollisuuksien rajoissa.
Sekä Kuorinki että seuraavana puhunut Antti Laitinen eivät Köönikän tapaan suositelleet käyntikorttien jakelua messuilla, mutta tapaamisten järjestämistä ja tahoihin suoraan tutustumista kyllä. Laitinen on saanut projekteja messujen kautta, ei käyntikortteja jakelemalla, vaan messuosaston taiteilijana. Näkisin, että tuossa ja Köönikän suurimpana antina tulleet ajatukset (vastikkeeton korvaus on turha korvaus, sijoita siihen että lähdet paikanpäälle tapaamaan eri tahoja) ovat niitä, joista on otettava oppi. Kukaan ei tule työhuoneelta hakemaan, ja hyvin suurella tuurilla bongaa netistäkään ilman, että mitenkään tuo itseään esille. Vaikka tämän koko hankkeen sivuilta ällönä korostunut ajatus tuotteistamisesta tuntuukin vieraalta, niin tässä se on paikallaan. Ihan vain siksi, että mahdollistaa oman työskentelynsä. Että saisi niitä verkostoja. Viikonlopun pystyisi varmasti järjestämään messuilla tai näyttelyssä, jonka kokee vastaavan sitä mitä itse haluaa tehdä ja missä voisi olla niitä tahoja, joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä.
Seuraavan päivän aamuna oli ajatus jo mennyt kiukun puolelle. Jotenkin jäi harmittamaan taiteilijoiden itsensä asenne, että miksei meitä tulla hakemaan, ja miksei meitä pyydetty mukaan, kunnei kukaan tänne tule etsimään. Mieleni kihisi siitä, että miksi emme toimi itse. Miksemme luo sitä omaa verkostoamme ja lähde ajamaan itsemme asiaa? Hae hankerahaa ja ota itse yhteyttä haluamiimme kuraattoreihin? Lähde porukalla messuille, olemaan näkyvillä, hakemaan niitä kontakteja? Miksi kaikki pitäisi tuoda hopeatarjottimella syliin?
No toinen päivä aiheutti sitten vähän muitakin ahdistustiloja. Saaren Kartanon yhteisötaidetta, Galleria alkovin mullalla, nojatuoleilla ja seinäkyltillä hevosteleva überkäsitteellisyys joka vei koko kansainvälisyyden filosofiselle tasolle (ei oo kansainvälisyyttä kun on vaan maailma joka yhtäläisiä osasia olemme) joka ei tuonut oikeastaan mitään näköalaa toimimiseen ulkomailla. Suorastaan väärin siis ilmaista käsitteenä alue "Suomen rajojen ulkopuolella", joka taatusti ON eri maailmansa kuin tämä meidän maksullinen kenttämme. Ahdistus ei ehkä kumpuillut niinkään tästä ylifilosofisesta pohdinnasta joka sai ainakin allekirjoittaneen vaipumaan tietynlaiseen taidepuhekoomaan, vaan siitä, että aloin panna merkille että edustamani ihan perus maalaustaide ei ole tainnut nousta teemana esille kertaakaan. Ei edes sanana, maalaus. On kukkapurkkia jossain huoneen nurkassa, on performanssia ja haarniskapuita, siis kaikki ihan ansioituneita ja mielenkiintoisia juttuja sinänsä, mutta viedäänkö täältä ulos oikeasti ollenkaan, niinku, maalauksia? Jos nyt ajattelee edustuksia biennaaleissa ja paviljongeissa, niin nähdäänkö niissä maalauksia juuri lainkaan, vai jotain elämyksellistä kommervenkkiä? Tästä nousi pintaan vahat traumat taideakatemiassa, kun nykytaiteen kurssin päätteksi piti tehdä nykytaiteen teos. No aika moni teki jotain omasta työskentelystään täysin poikkeavaa installaatiota ja härpäkettä mikä vilkkui ja piti ääntä tai näytti muuten vaan erikoiselta, koska nykytaide. Alkoi vituttamaan ja tein "Ihan vaan maalauksen". Nakukuvan itsestäni jonka photoshoppasin ns. "täydelliseksi" ja tein siitä vähän provokatiivisen maalauksen. Mielestäni ajan hermolla siis, mutta kritiikissä lytättiin täysin, kun mitäs nykytaidetta tämmönen maalaus on. Vähän ongelmallinenkin kun niin asettaa naisen kaunistelluksi seksuaaliseksi objektiksi ja kauheeta kun naiskuva nähdään tällasena (oli vissiin tarkoituskin?) ja tästä seurasi kiivas keskustelu siitä että onko "vain maalaus" nykytaidetta ja mikä maalaus täyttää nykytaiteen tuntomerkit ja mitä ne ovat, ja toisaalta: voidaanko mitään tänä päivänä tehtyä irrottaa nykytaiteen kontekstista. No, ikäänkuin voitin väännön kun todettiin että tavallaan ei voi, mutta arvatkaas näkyikö vittuiluni arvosanoissa. Miksi meillä ei arvosteta maalaustaidetta? Miksi sitä mielletään nykytaiteen ulkopuoleisena, vanhanaikaisena asiana, ellei nyt satu maalaamaan jotain kikkeleitä tai muuta hätkähdyttävää? Nykytaide muodostuu ilmiönä voimakkaasti jonain sellaisena mitä ei lähtökohtaisesti edes voi myydä tai omistaa, ja tässä taiteilijan ansaintamalleihin pureutuvassa luennossa 99% esitetystä taiteilusta menee juurikin siihen laatikkoon. Paradoksaalista. Että mites sen toimeentulon kansssa?
Paniikkini yltyi Alkovin puheenvuoron jälkeen, ja pommitin kollegoita hermostuneilla viesteillä. Apua. Olemme jälkijunassa. Miksemme huomioi tilaa? Olemmeko tylsiä? Onko aika ajanut ohi? Siitä kai syntyi konsensus että pitää kehittyä ja katsoa ympärilleen. Mutta toisaalta ei saa lähteä tavoittelemaan sellaisia erikoisuuksia jotka ei tule itselle luonnostaan. Platformin edustaja jatkoi esittelmällä kaiken maailman projekteja, kiinnostavia ja hienoja tottakai, mutta ei vieläkään yhtään maalausta. Savua ja melua ja kolinaa ja videota ja tohinaa. Kaikkea hyvin kiinnostavaa ja innostavaa toimintaa, jonka kautta saa niitä ulkomaan kontakteja oman kotimaansa verkoston kautta ajatuksella "think globally, act locally". Tämä sai itsessä vähän innostusta aikaan, sillä moinen verkostoituminen luonnistuu paikallisella tasollakin. Olin silti jo aivan kauhuissani että onko ponnistelu turhaa, onko maalaus kuolemassa, sillä vieläkään en nähnyt maalaustaiteen projekteja kansainvälisessä toiminnassa. Lopussa onneksi seisoi kiitos.
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tutkija Sari Karttunen kertoi tutkimuksestaan nykytaiteen kansainvälistymisestä ja vallalla olevista asenteista ansaintamalleja kohtaan. Vaikka tutkimuksissa on taiteilijoilta välittynyt viesti että kansainvälinen toiminta on ennemminkin rahareikä kuin tulonlähde, oli positiivinen tieto että asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Taidemaailma on turhan kauan kärsinyt siitä oletuksesta että myyminen on synti ja vain rahasta ulkopuolella pysyttelevä taide ja köyhä taiteilija on puhdas. Nykyisällään sitä pidetään luonnollisena osana työskentelyä: palkkaa ja korvausta. Töitä saa oikeasti myydä ilman stigmaa. Näyttelystä maksamista aletaan hieman karsastaa. Cuporen tutkimuksia on tässä mahdotonta tiivistää, kannattaa todella perehtyä näihin ansiokkaisiin koosteisiin, niitä löytää täältä: http://www.cupore.fi/tutkimus.php
Edustamani taiteenala on ehkä eniten juuri myytävään objektiin kulminoituva osa-alue, jossa taiteilija saa liksansa joko myynnistä, apurahasta tai sivutuloista, onnellisimmat näiden yhdistelmästä. Olin puhjeta hurraa - huutoihin, kun lopun taiteilijapuheenvuoroa oli pitämässä TAIDEMAALARI (viimein!)Mikko Paakkola. Omaan satiiriseen tapaansa hän sanataiteili mielipiteensä, jossa toisaalta pureuduttiin tiettyihin ironialla ryyditettyihin läppiin taiteilijuudesta (kannattaa valita rikas puoliso) ja huomioitiin tärkeitä asioita kansainvälistymisessä (ole tietoinen siitä mitä sovit kenenkin kanssa), kaiken perustana on oma laadukas työ, mutta tärkeimpänä viestinä se, että älä ala tekemään kaikenlaisia projekteja ja ryhdy voimauttavaan taidetoimintaan, vaan pidä ensisijaisesti huoli toimeentulostasi. On hemmetin vaikeaa taskut tyhjinä, työhuoneella sinisen, sinisen, sinisen ja jonkun muun värin suhteita pohtiessa ja lapsia kasvattaessa samalla työstää uraansa New Yorkissa. Realisti on oltava.
Luulen että lähdin luennolta abaut samassa pisteessä kuin sinne tulinkin. Ei voi olettaa että joku tulee hakemaan, vaan täytyy itse laittaa pyörät pyörimään. Pitää itse tietää mitä haluaa, koko uraa ei tarvitse tehdä ulkomailla, vaan pitää löytää ne tahot joiden kautta voi tehdä sitä kansainvälistä työtään omaa kotoaan käsin, vaikka olennaisinta tietysti olisi toimia mahdollisimman paljon paikanpäälle. Paljon uutta tietoa tarjoutui kyllä siitä, että mitä väyliä pitkin taiteilijat päätyvät yhteistyöhön kuraattoreiden kanssa ja mikä asema heillä on myös taiteilijoiden välittäjinä projekteihin ja asiakkaille, ja tästä on varmasti suurta hyötyä.
Mutta kaikkein tärkeintä on se oma työ. Sen pitää olla vahvaa ja edustuskelpoista. Kotimaan meriitit pätee kotimaassa, ja auttaa ulkomaillakin osoittamaan että toimintaa on, mutta jos itseään lähtee viemään ilman näitä kuraattoritahoja suoraan kansainvälisille kentille, on se työskentelyn laatu avainasemassa. Ei ulkomaailmassa suomalaisia gallerioita varmasti hirveämmin tunneta, eikä tiedetä mikä ero on näyttelyllä vaikka Huudossa tai Köysiratagalleriassa. Ilmeisesti on syytä oppia edustamaan itseään ja työtään.
Mutta ihan ensin täytyy tehdä sitä hyvin.
Yhteen asiaan sain kyllä luentojen jälkeen vahvistuksen. Olen aina miettinyt että ammunko itseäni jalkaan kun en luovu periaatteistani ja liity johonkin seuraan joka ei vastaan aatteitani vain, jotta pääsisin lähemmäs apurahoja ja ryhmänäyttelyitä. Olisiko syytä luopua siitäkin periaatteesta että menisin vaan ja ilmottautuisin työttömäksi jotta pääsisin taiteilemaan työkkärin rahoilla. Tästä kuulin tauoilla kuiskuttelua enemmänkin, miten pitää TE-toimistolta piilotella työhuonettaan ja nettisivujakaan ei uskalla avata, kun heti nähdään yrittäjänä. En nyt jaksanut alkaa kinastelemaan, mutta nyt kun erinäisiä leikkauksia ollaan valmistelemassa, kuinka käy perheellisen taiteilijan joka on lähtenyt tuolle tielle? Vielä on subjektiivinen päivähoito-oikeus jonka turvin työttömäksikin itseään tituleeraava taiteilija pääsee töihin, mutta onko kauaa? Jatkossa sitä päivähoitopaikkaa ei enää ehkä järjestykään. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä että näihin järjestelmiin ripustautuminen on koko alalle karhunpalvelus. Näyttelyvuokrista ei päästä ikinä eroon, jos niitä ei lakata perimästä, ja taiteilijat itse voisivat toimia tässä lipunkantajina. Taiteilijan työtä ei ikinä nähdä ammattina, jos ensisijainen määritelmä taiteilijankin taholta on työtön. Palaan pohdintaani kirjoituksen alussa. Miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?
Jospa ei olisi työtön, eikä yrittäjäkään, vaan taiteilija.
Minulla ei varsinaisesti ollut mielikuvaa siitä mitä seminaarilta odotan. Puhujina näkyi olevan kuraattoria, taiteilijaa, projektiheppulia ja ties mitä (linkki seminaarin käsiohjelmaan). Ehkä luvassa olisi eri näkökulmia siitä miten on kansainvälistynyt ja kuinka se tapahtuu. Hankkeen sivut mahtipontisesti lupaavat että hankkeen jälkeen taiteilijalla on eväät tienata työstään paremmin. Aika rohkea lupaus, joskaan se ei nyt varmasti yhden tai kahden luennon jälkeen toteudu. Mutta jotain peilattavaa niihin ajatuksiin joita itsellä ehkä oli "löytymisen" ja eteenpäin sätkimisen suhteen. Se on sellainen sekava massa, jossa kuraattori on mielikuvissani taiteilijaa imitoiva hahmo joka luo kokonaisuuksia ja käyttelee taiteilijoiden teoksia yksittäisinä pelinappuloina, vieden niitä ulos kontekstistaan, ottaen osaksi omaansa. Kuraattoreiden asemaa uran edistämisessä tai taiteilijan uudellen välittämisessä en ollut ajatellut ollenkaan. Galleriat piirtyvät kotimaan kentällä vähän epäreiluina tahoina. Paikkoina jotka laskuttavat yritysriskiään taiteilijalla ja tämän lisäksi ottavat kuluihin suhteutettuna tolkuttoman provision, kokonaispaketin jäädessä taiteilijalle kannattamattomaksi: varsinaista edustustyötä tekevät galleriat ovat suomessa vähissä. Löytyminen sensijaan tuntui olevan toisaalta sattumankauppaa, johon voi kyllä vaikuttaa sillä että puskee itseään esille niissä kanavissa joissa se on rahallisesti mahdollista: netissä, somessa, ja tietysti laadukas taide on avainasemassa. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Muuta tietä ei taida ulkomaailman gallerioihin olla: niistä ei saa rahalla näkyvyyttä kuten Suomessa. Täysin pimennossa oli se, miten gallerioihin saa yhteyden "oikein". Joskus on tullut joku hakemus lähetettyä ja vastaus on poikkeuksetta ollut, että emme ota vastaan hakemuksia, kiitos ja hei. Miten itseään voi markkinoida?
Ensimmäisenä puhujana oli Maikki Lavikkala Framesta. Frame on jäänyt itselle hieman vieraaksi, mutta luennon aikana hyvin selvisi mitä kaikkea Frame tekee. En ollut tietoinen siitä, että kuraattoriliikenne kulkee jossain määrin Framen kautta, lähinnä ajattelin että se on apurahataho kansainvälisiin projekteihin. Mutta että kuraattorit saattavat tulla Framen kautta Suomeen etsimään taiteilijoita, ja Frame suosittelee. Luennon aikana heräsi esille mielenkiintoinen kysymys johon ei tuntunut tulevan suoraa vastausta, eli miten Frame löytää suosittelemansa taiteilijat? Onko tämäkin Helsinkikeskeinen asia? Kuvataideakatemian ja tiettyjen isompien gallerioiden taiteilijoiden muodostama, keräilijöiden jo löytämä keskittymä? Miten taiteilija pääsee itse kontaktiin Framen kanssa? Kierrellen, mutta kuitenkin, tuli ilmi että Helsingin lisäksi seurataan lähinnä taidelehtiä ja isompia näyttelyitä. Helsingin ulkopuolella ei mitään "scouttausta" ole. Ja tähän tulikin selvä viesti: älkää jääkö odottamaan, että teidät löydetään. Olkaa aktiivisia, osallistukaa näyttelyihin, tulkaa mukaan Framen kuraattoritapaamisiin, lähettäkää itsestänne esittelyä, nettisivuja, matskua. Toisaalta vähän ihmettelin sitä asennetta taiteilijoilta, että Framen pitäisi kulkea ja jalkautua kentälle etsimään taiteilijoita omista nurkistaan. Tulla työhuoneille ja kiertää kaupungit ja taiteilijaseurat. Eikö toisaalta ole ihan järkeenkäypää, että jos taiteilijalla ei juuri ole toimintaa ja hän ei ole esillä, ei häntä ehkä kannata kenellekään suositella hyvänä vaihtoehtona?
Finnish Art Agencyn Laura Köönikkä puhui seuraavaksi ja aiheutti edellisen valossa entistä villimmän tunneturbulenssin. Köönikän viesti taiteilijoille oli, että älkää jääkö Suomeen, älkää pitäkö näyttelyitä joista pitää maksaa, taiteilijaseurat eivät tee työtä taiteilijoidensa eteen vaikka rahastavat, ja menkää ja markkinoikaa itseänne. Taiteilijoita on Suomessa liikaa, ja kaikkia ei voi tuoda esille ja edustaa. Siinä oli paljon sellaista jonka allekirjoita ja paljon sellaista mikä aiheutti valtavaa hämmennystä kokonaisuutta ajatellen.
Jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että kaikkia ei voi edustaa kun taiteilijoita on niin paljon, ja vain niitä kiinnostavimpia viedään eteenpäin, niin herää tietysti kysymys että miten pääsee kiinnostavan statukseen. Miten siinä onnistuu ilman kuvataideakatemian tuomia verkostoja, pitämättä näyttelyitä ja saamatta apurahoja? Vai onko niin että jos et koskaan sinne kuvataideakatemiaan ja apurahoille pääse, kuulut siihen sektoriin "turhat taiteilijat" kun kerta niitä liikaa kuuluu olevan (vai olisiko kuitenkin niin että kuuluu vaan väärään verkostoon tai ei kuulu MIHINKÄÄN verkostoon). Näyttelyajasta maksaminen piirtyi asiana johon ei kannata suostua. Homma eskaloitui oikeastaan siinä kohtaa, kun pohdittiin sitä että taiteilijaseurat toimivat väärin pyytäessään jäseniltään rahaa näyttelyajasta, eivätkä tarjoa mitään vastinetta rahalle, siis myy niitä teoksia (josta olen samaa mieltä ja olen aina kritisoinut tällaisia taiteilijaseuroja, enkä suostu yhteenkään sellaiseen liittymään - ja millä todennäköisyydellä, kun palkataan gallerianvalvojaa toisensa perään työllistämistuella, sieltä joukosta bongautuu taiteen myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?). Galleriassa istutaan ja odotetaan että joku tulee katsomaan, ja myydään jos joku ostaa. Näyttely taiteilijaseuran galleriassa ei siis välttämättä johda siihen, että tulee huomatuksi ja saa näyttelyitä kaupallisissa, myyvissä gallerioissa. Tässä kohtaa osallistuin keskusteluun ja totesin että ei tuo ole kyllä mikään selviö kaupallisessakaan galleriassa, että taiteilijaa edustettaisiin ja markkinoitaisiin vaan yhtä lailla monessa kaupallisessa galleriassa istutaan ja odotetaan asiakasta. En ole törmännyt yhteenkään ennakkokatselmukseen, jossa töitä esiteltäisiin niistä mahdollisesti kiinnostuneille jo ennen avajaisia eikä niitä kontakteja saada edes avajaisiin mukaan. Lehdistöä ei tunnu saavan avajaisiin enää kirveelläkään. Näyttelyistä ei kirjoiteta, paikalle ei kutsuta kuraattoreita, museoita, ei osallistuta messuille. Siis taiteilijaa ei käytännössä markkinoida ollenkaan, lähetetään kutsut tietylle listalle ja siinä se. Tämä on jotain sellaista mitä itse en kyllä oikein ymmärrä. Sen muutaman vuoden suvereenisti markkinoinnin hallitsevien tahojen kanssa saamani työkokemuksen avulla olen oppinut paljon gallerian pyörittämisestä, mainonnasta ja markkinoinnista. Sen valossa näkisin että galleriakenttää leimaa jokin ihmeellinen alistuneisuus. Monessa tapauksessa puuttuu se tahtotila ja päämäärätietoisuus, jolla ihmiset saadaan liikkumaan ja kiinnostumaan. Tässä on tietysti suurimpana ongelmana se, että näyttelyistä pyydetään se vuokra. Rohkenen sanoa, että jos gallerialle jäisi vain provisio, olisi näyttelyohjelman rakentaminen ja taiteilijoiden markkinoiminen melkolailla tavoitteellisempaa. Nyt todetaan galleriataholtakin että taiteen myynti on niin huonoa, ei täällä myy kuin ne muutaman Helsingin galleriat, ja Turkulainen Auran Galleria myös nousee usein esille (mainittakoon että on myös ainut galleria jossa on jäänyt plussalle, ja näyttelystä on tultu myös haastattelemaan lehteen - suhdepuoli on siis kunnossa). Onkohan se sitten syynä siihen että ei jakseta panostaa ja uskalleta messuille? Mainittakoon nyt ennen kuin ketään tästä hermostuu, että a) olen uran alkutaipaleella enkä ylipäätään myy paljoa b) näyttelykokemukseni on verrattaen suppea, sillä ei ole varaa pitää näyttelyitä, joten tähän varmasti paremmin osaisi luoda katsausta jokin laajemmin näyttelytoimintaa pitänyt, myyvä taiteilija. Oma kokemukseni on siis vielä suppea, ja puhuin vain oman suppean tulokulmani tuoman kokemuksen sekä kuulopuheiden perusteella.
Kun palasin Kotkasta takaisin sivistyksen pariin, olin käynyt läpi melkoisen linkouksen kulttuurituotannon parissa. Työjaksot teatterin parissa, kulttuuriasiainkeskuksessa meripäivillä, adventuressa ja seutukäräjillä tehdyn tapahtumanjärjestämisharjoittelun, galleriatyön Kotkan Valokuvakeskuksen galleriassa ja kauppakeskus Pasaatin tapahtuma-assistentin töiden jälkeen oli vesiselvää miten pyörät saadaan pyörimään. Turun taideakatemiassa vuosikurssimme ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn saimme tehtäväksi hoitaa näyttelyn järjestelyt. No vähä järjestelin. Järjestelin Elyseeltä 50 pulloa kuoharia. Useita sponsoreita avajaistarjoiluun. Järjestelin paikalle lehdistön ja alueuutisten TV - kamerat. Käytin hyväkseni oppimiani käytäntöjä siitä, miten tahot jotka saavat kymmenittäin kutsuja kissanristiäisiin viikossa, kiinnostuvat juuri meidän kutsustamme. Se on se työ, mitä epäilen, että kaikissa gallerioissa ei tehdä, vaikka syytä olisi. Vuokrat ovat suhteessa taiteilijan tuloihin karmivan suuret, ja sitä vastaan pitäisi todellakin saada edustustyötä. Onkin hyvä uutinen että Framen tukia voisi kohdistaa myös gallerioiden kansainvälisyyteen ja ehkä toisi muutosta kulupolitiikkaan.
No, mutta.
Näyttelyn pitäminen ei ole taiteilijalle kannattavaa, se on useimmilla karu tilanne. Siitä pienestä korvauksesta jonka lopulta ehkä saa, ei todellakaan riitä rahaa korvaamaan materiaaleja ja näyttelyn valmisteluun kulunutta aikaa. Saatika ihan perus elinkustannuksia. Mutta selviö on myös se, että jos et pidä niitä näyttelyitä, voit vain haaveilla apurahasta, joka lopultakin on se ainut mahdollisuus pystyä tekemään täyspäiväisesti työtä taiteen parissa, ainakin useimmilla tapauksilla. Köönikän neuvo oli, että lakkaa maksamasta niitä galleriavuokria, ja osta sillä hinnalla lentolippu. Lähde ulkomaille tapaamaan galleristeja, kuraattoreja, mene jakamaan käyntikortteja taidemessuille. Tässä piili toisaalta viisaus, ja toisaalta on tiedostettava sekin, että itseään on aivan turha lähteä mainostelemaan jos ei ole minkäänlaista meriittiä. Millä ihmeellä pääsisi nyt vaikka FAA:n listoille, jos ei ole mitään taustaa, eikä ole ollut yhtään esillä. Jos kaikki maksulliset galleriat on poissa laskuista, jää ne muutamat taiteilijavetoiset galleriat jotka toisaalta pyörivät omassa piirissään, ja yhteisnäyttelyt joihin voi edelleen vain haaveilla pääsevänsä jos CV on yhtä niukka kuin tiliote.
Asenne vahvistui kun luentoa jatkoi taiteilija Mikko Kuorinki, joka lokertoitiin "nomaditaiteilijaksi" joka kiertää maailmaa residenssistä toiseen ja apurahakausien ulkopuolella elää askeettisesti työhuoneellaan. Hän rehvakkaasti totesi että ei pidä näyttelyitä maksullisissa gallerioissa ja karsastaa kaikkea taiteen myyntiä, koska teoksen markkinataloudelle altistaminen, rahapoliittinen sijoituskohteen status ja veronkierrollinen välineellisyys ovat ahdistavia ja äklöttäviä asioita. Kuitenkin on todettava, että on hänkin maksulliset näyttelynsä arvatenkin pitänyt, jotta on ikinä päässyt apurahan tai palkallisen residenssin kylkeen kiinni, ja päässyt asemaan jossa voi syljeksiä kaupallisuuden päälle. Ja huomionarvoista toki on se, että Kuorinki ei tee muita kuin maksullisia residenssejä, mutta kun raha vaihtaa omistajaa objektinomaista hyödykettä vastaan, siitä tulee rumaa. Eihän tässä ole muuta erotusta kuin se, että Kuorinki myy työskentelyään ja maalari sen tuotoksen fyysisen osasen.
Realismihan tällaisissa on pidettävä mielessä. Ei perheellisen, rutiköyhän taiteilijan ole mahdollista kierrellä residenssejä tai välttämättä edes käyttää sitä näyttelyn hintaa lentolippuun. Näyttely on riski, josta hyvällä onnella ja vahvalla työskentelyllä, saattaa saada palkan. Jos ostat lentoliput mennäksesi vähän juttelemaan, saatat saada näyttelyn 5 vuoden päästä, ja siitä ehkä palkan. Pitää löytää se oma väylänsä sille kansainvälistymiselle mikä menee mahdollisuuksien rajoissa.
Sekä Kuorinki että seuraavana puhunut Antti Laitinen eivät Köönikän tapaan suositelleet käyntikorttien jakelua messuilla, mutta tapaamisten järjestämistä ja tahoihin suoraan tutustumista kyllä. Laitinen on saanut projekteja messujen kautta, ei käyntikortteja jakelemalla, vaan messuosaston taiteilijana. Näkisin, että tuossa ja Köönikän suurimpana antina tulleet ajatukset (vastikkeeton korvaus on turha korvaus, sijoita siihen että lähdet paikanpäälle tapaamaan eri tahoja) ovat niitä, joista on otettava oppi. Kukaan ei tule työhuoneelta hakemaan, ja hyvin suurella tuurilla bongaa netistäkään ilman, että mitenkään tuo itseään esille. Vaikka tämän koko hankkeen sivuilta ällönä korostunut ajatus tuotteistamisesta tuntuukin vieraalta, niin tässä se on paikallaan. Ihan vain siksi, että mahdollistaa oman työskentelynsä. Että saisi niitä verkostoja. Viikonlopun pystyisi varmasti järjestämään messuilla tai näyttelyssä, jonka kokee vastaavan sitä mitä itse haluaa tehdä ja missä voisi olla niitä tahoja, joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä.
Seuraavan päivän aamuna oli ajatus jo mennyt kiukun puolelle. Jotenkin jäi harmittamaan taiteilijoiden itsensä asenne, että miksei meitä tulla hakemaan, ja miksei meitä pyydetty mukaan, kunnei kukaan tänne tule etsimään. Mieleni kihisi siitä, että miksi emme toimi itse. Miksemme luo sitä omaa verkostoamme ja lähde ajamaan itsemme asiaa? Hae hankerahaa ja ota itse yhteyttä haluamiimme kuraattoreihin? Lähde porukalla messuille, olemaan näkyvillä, hakemaan niitä kontakteja? Miksi kaikki pitäisi tuoda hopeatarjottimella syliin?
No toinen päivä aiheutti sitten vähän muitakin ahdistustiloja. Saaren Kartanon yhteisötaidetta, Galleria alkovin mullalla, nojatuoleilla ja seinäkyltillä hevosteleva überkäsitteellisyys joka vei koko kansainvälisyyden filosofiselle tasolle (ei oo kansainvälisyyttä kun on vaan maailma joka yhtäläisiä osasia olemme) joka ei tuonut oikeastaan mitään näköalaa toimimiseen ulkomailla. Suorastaan väärin siis ilmaista käsitteenä alue "Suomen rajojen ulkopuolella", joka taatusti ON eri maailmansa kuin tämä meidän maksullinen kenttämme. Ahdistus ei ehkä kumpuillut niinkään tästä ylifilosofisesta pohdinnasta joka sai ainakin allekirjoittaneen vaipumaan tietynlaiseen taidepuhekoomaan, vaan siitä, että aloin panna merkille että edustamani ihan perus maalaustaide ei ole tainnut nousta teemana esille kertaakaan. Ei edes sanana, maalaus. On kukkapurkkia jossain huoneen nurkassa, on performanssia ja haarniskapuita, siis kaikki ihan ansioituneita ja mielenkiintoisia juttuja sinänsä, mutta viedäänkö täältä ulos oikeasti ollenkaan, niinku, maalauksia? Jos nyt ajattelee edustuksia biennaaleissa ja paviljongeissa, niin nähdäänkö niissä maalauksia juuri lainkaan, vai jotain elämyksellistä kommervenkkiä? Tästä nousi pintaan vahat traumat taideakatemiassa, kun nykytaiteen kurssin päätteksi piti tehdä nykytaiteen teos. No aika moni teki jotain omasta työskentelystään täysin poikkeavaa installaatiota ja härpäkettä mikä vilkkui ja piti ääntä tai näytti muuten vaan erikoiselta, koska nykytaide. Alkoi vituttamaan ja tein "Ihan vaan maalauksen". Nakukuvan itsestäni jonka photoshoppasin ns. "täydelliseksi" ja tein siitä vähän provokatiivisen maalauksen. Mielestäni ajan hermolla siis, mutta kritiikissä lytättiin täysin, kun mitäs nykytaidetta tämmönen maalaus on. Vähän ongelmallinenkin kun niin asettaa naisen kaunistelluksi seksuaaliseksi objektiksi ja kauheeta kun naiskuva nähdään tällasena (oli vissiin tarkoituskin?) ja tästä seurasi kiivas keskustelu siitä että onko "vain maalaus" nykytaidetta ja mikä maalaus täyttää nykytaiteen tuntomerkit ja mitä ne ovat, ja toisaalta: voidaanko mitään tänä päivänä tehtyä irrottaa nykytaiteen kontekstista. No, ikäänkuin voitin väännön kun todettiin että tavallaan ei voi, mutta arvatkaas näkyikö vittuiluni arvosanoissa. Miksi meillä ei arvosteta maalaustaidetta? Miksi sitä mielletään nykytaiteen ulkopuoleisena, vanhanaikaisena asiana, ellei nyt satu maalaamaan jotain kikkeleitä tai muuta hätkähdyttävää? Nykytaide muodostuu ilmiönä voimakkaasti jonain sellaisena mitä ei lähtökohtaisesti edes voi myydä tai omistaa, ja tässä taiteilijan ansaintamalleihin pureutuvassa luennossa 99% esitetystä taiteilusta menee juurikin siihen laatikkoon. Paradoksaalista. Että mites sen toimeentulon kansssa?
Paniikkini yltyi Alkovin puheenvuoron jälkeen, ja pommitin kollegoita hermostuneilla viesteillä. Apua. Olemme jälkijunassa. Miksemme huomioi tilaa? Olemmeko tylsiä? Onko aika ajanut ohi? Siitä kai syntyi konsensus että pitää kehittyä ja katsoa ympärilleen. Mutta toisaalta ei saa lähteä tavoittelemaan sellaisia erikoisuuksia jotka ei tule itselle luonnostaan. Platformin edustaja jatkoi esittelmällä kaiken maailman projekteja, kiinnostavia ja hienoja tottakai, mutta ei vieläkään yhtään maalausta. Savua ja melua ja kolinaa ja videota ja tohinaa. Kaikkea hyvin kiinnostavaa ja innostavaa toimintaa, jonka kautta saa niitä ulkomaan kontakteja oman kotimaansa verkoston kautta ajatuksella "think globally, act locally". Tämä sai itsessä vähän innostusta aikaan, sillä moinen verkostoituminen luonnistuu paikallisella tasollakin. Olin silti jo aivan kauhuissani että onko ponnistelu turhaa, onko maalaus kuolemassa, sillä vieläkään en nähnyt maalaustaiteen projekteja kansainvälisessä toiminnassa. Lopussa onneksi seisoi kiitos.
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tutkija Sari Karttunen kertoi tutkimuksestaan nykytaiteen kansainvälistymisestä ja vallalla olevista asenteista ansaintamalleja kohtaan. Vaikka tutkimuksissa on taiteilijoilta välittynyt viesti että kansainvälinen toiminta on ennemminkin rahareikä kuin tulonlähde, oli positiivinen tieto että asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Taidemaailma on turhan kauan kärsinyt siitä oletuksesta että myyminen on synti ja vain rahasta ulkopuolella pysyttelevä taide ja köyhä taiteilija on puhdas. Nykyisällään sitä pidetään luonnollisena osana työskentelyä: palkkaa ja korvausta. Töitä saa oikeasti myydä ilman stigmaa. Näyttelystä maksamista aletaan hieman karsastaa. Cuporen tutkimuksia on tässä mahdotonta tiivistää, kannattaa todella perehtyä näihin ansiokkaisiin koosteisiin, niitä löytää täältä: http://www.cupore.fi/tutkimus.php
Edustamani taiteenala on ehkä eniten juuri myytävään objektiin kulminoituva osa-alue, jossa taiteilija saa liksansa joko myynnistä, apurahasta tai sivutuloista, onnellisimmat näiden yhdistelmästä. Olin puhjeta hurraa - huutoihin, kun lopun taiteilijapuheenvuoroa oli pitämässä TAIDEMAALARI (viimein!)Mikko Paakkola. Omaan satiiriseen tapaansa hän sanataiteili mielipiteensä, jossa toisaalta pureuduttiin tiettyihin ironialla ryyditettyihin läppiin taiteilijuudesta (kannattaa valita rikas puoliso) ja huomioitiin tärkeitä asioita kansainvälistymisessä (ole tietoinen siitä mitä sovit kenenkin kanssa), kaiken perustana on oma laadukas työ, mutta tärkeimpänä viestinä se, että älä ala tekemään kaikenlaisia projekteja ja ryhdy voimauttavaan taidetoimintaan, vaan pidä ensisijaisesti huoli toimeentulostasi. On hemmetin vaikeaa taskut tyhjinä, työhuoneella sinisen, sinisen, sinisen ja jonkun muun värin suhteita pohtiessa ja lapsia kasvattaessa samalla työstää uraansa New Yorkissa. Realisti on oltava.
Luulen että lähdin luennolta abaut samassa pisteessä kuin sinne tulinkin. Ei voi olettaa että joku tulee hakemaan, vaan täytyy itse laittaa pyörät pyörimään. Pitää itse tietää mitä haluaa, koko uraa ei tarvitse tehdä ulkomailla, vaan pitää löytää ne tahot joiden kautta voi tehdä sitä kansainvälistä työtään omaa kotoaan käsin, vaikka olennaisinta tietysti olisi toimia mahdollisimman paljon paikanpäälle. Paljon uutta tietoa tarjoutui kyllä siitä, että mitä väyliä pitkin taiteilijat päätyvät yhteistyöhön kuraattoreiden kanssa ja mikä asema heillä on myös taiteilijoiden välittäjinä projekteihin ja asiakkaille, ja tästä on varmasti suurta hyötyä.
Mutta kaikkein tärkeintä on se oma työ. Sen pitää olla vahvaa ja edustuskelpoista. Kotimaan meriitit pätee kotimaassa, ja auttaa ulkomaillakin osoittamaan että toimintaa on, mutta jos itseään lähtee viemään ilman näitä kuraattoritahoja suoraan kansainvälisille kentille, on se työskentelyn laatu avainasemassa. Ei ulkomaailmassa suomalaisia gallerioita varmasti hirveämmin tunneta, eikä tiedetä mikä ero on näyttelyllä vaikka Huudossa tai Köysiratagalleriassa. Ilmeisesti on syytä oppia edustamaan itseään ja työtään.
Mutta ihan ensin täytyy tehdä sitä hyvin.
Yhteen asiaan sain kyllä luentojen jälkeen vahvistuksen. Olen aina miettinyt että ammunko itseäni jalkaan kun en luovu periaatteistani ja liity johonkin seuraan joka ei vastaan aatteitani vain, jotta pääsisin lähemmäs apurahoja ja ryhmänäyttelyitä. Olisiko syytä luopua siitäkin periaatteesta että menisin vaan ja ilmottautuisin työttömäksi jotta pääsisin taiteilemaan työkkärin rahoilla. Tästä kuulin tauoilla kuiskuttelua enemmänkin, miten pitää TE-toimistolta piilotella työhuonettaan ja nettisivujakaan ei uskalla avata, kun heti nähdään yrittäjänä. En nyt jaksanut alkaa kinastelemaan, mutta nyt kun erinäisiä leikkauksia ollaan valmistelemassa, kuinka käy perheellisen taiteilijan joka on lähtenyt tuolle tielle? Vielä on subjektiivinen päivähoito-oikeus jonka turvin työttömäksikin itseään tituleeraava taiteilija pääsee töihin, mutta onko kauaa? Jatkossa sitä päivähoitopaikkaa ei enää ehkä järjestykään. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä että näihin järjestelmiin ripustautuminen on koko alalle karhunpalvelus. Näyttelyvuokrista ei päästä ikinä eroon, jos niitä ei lakata perimästä, ja taiteilijat itse voisivat toimia tässä lipunkantajina. Taiteilijan työtä ei ikinä nähdä ammattina, jos ensisijainen määritelmä taiteilijankin taholta on työtön. Palaan pohdintaani kirjoituksen alussa. Miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?
Jospa ei olisi työtön, eikä yrittäjäkään, vaan taiteilija.
9.3.2016
Taidekoulun tytöt galleriakierroksella
Täällä Turussa kun lähtee galleriakierrokselle, tarkoittaa se käytännössä WAMia, Ars Novaa ja Taidemuseota. Onhan täällä myös Auran Galleria, Å, Joella ja Titanik, mutta tällä haavaa niissä ei ollut tällä haavaa meille oikeastaan mitään ihailtavaa. Meille, tarkoittaen (vanhalta karaokenimeltämme) Taidekoulun tyttöjä eli Essiä (Peltonen) ja Annaa (Aho). Essin kanssa ollaan tuttuja jo yläasteelta, ja Annaan tutustuttiin Paimiossa kansanopiston kuvataidelinjalla, jotain 17 vuotta sitten. Samoja kouluja ollaan siis käyty ja taiteillaan edelleen ja näyttelöidään porukalla. Tehdään melkolailla samoja teemoja ja samoja ajatuksia mutta omista vinkkeleistämme.
Kaikille on nyt koittanut vapaus, eli Anna ja Essikin ovat saaneet lapset päivähoitoon ja taidetta tehdään enemmän ja vähemmän päätoimisesti. Vapautta pitää toki juhlistaa, ja mitenkäs muutenkaan kuin näyttelyissä ja lounaalla.
Wäinö Aaltosen museossa käytiin ensin. Valokuvakeskus Peri tarjoili Mari Hokkasen Set & Settingin. Kokonaisuus oli hyvin nykyvalokuvataiteellinen. Sisälsi muutamia helmiä, kuten tuossa perin sivulla olevan The sheperdesin ja Disposerin, jossa henkilö näkyy ahmineen itsensä kuoliaaksi ja oksentaneensa kaiken ulos pakkauksineen päivineen. Sheperdess sisälsi paljonkin symboliikkaa. Sädekehä ja paimenetar - nimi viittaa toki Jumalaan, tahi Jeesukseen, nyt on myönnettävä oma puute tuossa kristinuskon tuntemuksessa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu - kummasta siinä nyt sitten puhutaan. No, tässä oli paimenetar, pää kaavulla peitettynä ja hänen laumansa koostui mustasta lampaasta ja kuolleista rotista. No oli ihan pakko googlettaa. Tähän psalmiin oma ajatus ohjautui:
PSALMIT 23
1. Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
2. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 3. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. 5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. 6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
 |
| The Sheperdess, Mari Hokkanen. Kuva lainattu Perin sivuilta. |
Tämä oli mustien lampaiden ja rottien paimen. Katsellessa keskuudessamme heräsi ajatus siitä että tässä on teema, jota ei kannata aihetta tuntematta lähteä käsittelemään. Taustatyö on tarkeää. Tästä oli hyvin tulkittavissa toki nämä olennaiset, mutta lopputulema jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei voi olla tekemättä mies/nais - rinnastusta, laupeana vihreiäisille niityille johdattava herra on miespuolinen ja tämä rottien ja mustien lampaiden on naispuolinen. Siitäkö tässä ollaan asettamassa kysymystä? Siitä näkemyksestä että oikea kristittyjen herra voi olla vain miespuolinen ja nainen ei mitään, ja sitä kärkkäästi kommentoitu? Vai ylipäätään naisen asemaa, johtajuutta, arvoa?
Varmaan olen hakoteillä mutta kertonee siitä että aihe on hankala lähestyä. Tämä naisjumala joka tapauksessa vaikuttaa päästäneen nuo rotat päiviltä ja on asetettu tuolille kuin irvaillakseen naiseudelle. Hauska yksityiskohta on tuo kulta naisen takana ja mustat kivet edessä. Niin paljon symboliikkaa sisältää tämä, että vaatii melko tovin päästä kuvaan sisälle. Siinä ehkä piileekin työn hienous.
 |
| Saara Ekström Wamissa, ja itselleni kolahtanut teos ekassa salissa. |
Wamin puolella on esillä Saara Ekströmin "Alkemia".
Ajatukset tästä näyttelystä jakautuivat aika lailla sektorilla "onneksi ei tarvinnut maksaa tästä" jonkinlaiseen oivallukseen. Itse lukeudun tuohon oivallussektoriin. Heti ensimmäisenä katsojan haastaa teos joka on aika nokkelasti koostettu. Alun valokuvateokset, valmiit ja kokonaiset, muuttuvat hiljalleen. Ensin seinään liimattuna tulosteina, sitten osin revenneinä, lopulta päällekkäisinä, häivähdyksin toistuvina välähdyksinä. Näin add-jälkilöylyissä itselle työ iski lujaa. Juuri tuolta oman pään sisällä näyttää, ja noin asiat kokee. Ja toisaalta juuri noin pelkää muistin, ajan ja ikääntymisen menevän. Että unohtaa. Näkee enää repaleisia häivähdyksiä ja lopulta ei sitäkään. Kaikesta tulee ajatusten vesakkoinen kaatopaikka.
Seuraavan salin täytetyt pöllöt olivat toivat myös vahvan tunnelman. Kuolleet katselemassa ylhäältä alaspäin. Tässä kun itse on miettimässä tuota kuolemaa lintuhahmossa, järisytti lujaa tormätä samaan teemaan, ei ehkä lintuihin kuoleman tuojina vaan lintuja konkreettisina kuolemina, menneinä eläminä. Kuolemakin kuolee, kaikki katoaa.
Yksi sali ylempänä oli ehkä näyttelyn haasteellisin osuus. Orgaanisia ja epäorgaanisia samannäköisiä ja oloisia asioita. Valokuvateoksia kuin ne olisivat jostain oikeasta paikasta, pimeästä metsästä taskulampulla havaituista asioista, tai ehkä vahingonlaukauksista. Yhdessä kuvassa pilkistävät hiukset vie taas ajatukset katoavaisuuteen. Avautuvaa ja sulkeutuvaa, sisuksiinsa asioita piilottelevaa kasvia kuvaava videoteos näytti alkuun hyvin IC98:ta. Ajattelimme siinä, että tällaisen haluaisi kotiin. Makkarin seinälle iltaisin pyörimään. Mitähän taiteilija tuumaisi kokonaisuutensa osan muuttamiseseta hankittavaksi hyödykkeeksi ja miten vain esitettäväksi pläjäykseksi kenen tahansa seinälle? Myykö joku kuluttajalle videoteoksiaan siten? Miksikäs ei?
Tämän jälkeen seurasi toinen videoteos, räätälistä ompelemassa pukua. Tätä oli jotenkin hypnoottista seurata. Screenin edessä oli kuulemma jokin vesiallas, jota en huomannut katsoessa yhtään. Sen kuulemma siinä bongasi vasta kun luki teoksen nimen seinältä, että siihen sisältyi myös allas josta kuva tietyssä kulmassa hieman heijastui. Se ehkä ajatuksen tasolla toikin videoon hieman lisää sisältöä, joka kokonaisuutta tarkastellen viittilö johonkin muistikuvajaiseen ja katoavaisuuteen sekin.
Haastavin osuus seurasi tämän jälkeen. Pieni sali täynnä perus valokuvavedoksia lasin takana, joissa erilaisia asetelmia. Tässä kohtaa putosin täysin. Esitteessä sanotaan: "Näyttelyn useat teokset tarkastelevat muodonmuutosten merkitystä kyseenalaistaen arvoasetelmiamme ja tapojamme jäsentää, luokittaa ja arvottaa niin materiaa, kuvia kuin taideteoksiakin." No tässä yllättäen toteutui tuo jälkimmäisin. Siinä oli tosiaan kuvia ja taideteoksia, joka muuhun kokonaisuuteen verrattuna, jäi ilman linkkiä muuhun. Teosten sisällöstä olisi sitten voinut poimia jotain, kukkavaasista pöydällä, tai oliko ajatus sitten sen yhteyden etsimisen herättely katsojassa, kysymys ilman vastausta jotta saataisiin vähän ajattelemaan. En tiedä. Hämmennys.
Hämmennys kasvoi edelleen kun siirryttiin eteenpäin. Seurasi installaatio sanomalehtipinoista ja seinään liimattuja printtejä jonkun dokumentaarisista kuvista. Pari sikiötä pussissa. Taisi kaikilla tässä kohtaa herätä yhtenäinen WTF - ajatus. Ekströmin näyttely on saanut paljon rahoitusta eri tahoilta. Videoita on kuvannut, leikannut, tehnyt iso määrä ihmisiä, taiteilijan nimen esiintyen tämän rotlan perässä silti tekijän roolissa. Nieleskelimme tätä asiaa siinä näyttelyn edetessä, mutta tässä kohtaa tuli tuska: On ihan päivänselvää että nämä kuvat installaatiohuoneen seinällä eivät ole hänen ottamiaan. Videot eivät ole hänen tekemiään. Mikä näistä on hänen tekemäänsä? Ja onko se oikeasti enää ollenkaan olennaista taiteessa? Ensimmäiset salit menivät niin hienosti yhteen, ja sitten tuli asetelma - ja installaatiokohdassa hajaannus. Varsinkin installaatio tuntui eriävän kokonaisuudesta niin totaalisesti. Se tuntuu olevan asia josta taiteilija on vaikuttunut, ja hän on halunnut tehdä oman dokumentoinninsa ja muistijälkensä asiasta taiteen keinoin, eli kahden kotiinsa linnoittautuneen ja sinne kuolleen hamstraajan elämästä.
No joo. On tässä edelleen kuolema, katoavaisuus, esineet ja asiat. Mukaan sai teoksesta yhden sanomalehden, joka oli mielenkiintoinen teoksen toteutusmuoto.
Lopussa ei seissyt kiitos vaan suuri videoteos. Kaloja. Rappeutuva akvaario. Orgaanisia asioita. Katoavaisuus ja ikuisuus. Istuttiin siinä hyvä tovi kelaamassa sitä, että missä määrin taiteilijan täytyy olla itse tekemässä teostaan. Ei assistenttien käyttäminen vierasta taiteessa ole ollut koskaan, ja toisaalta toisiko videolle yhtään lisäarvoa se, että taiteilija olisi kuvannut sen itse eikä teetänyt työtä jollain kellä on vehkeet ja taito käyttää niitä. No, eipä varmaan. Iitseen on silti niin vakiintunut se taiteilijan "minä itte" ja "taito", itse tekeminen, oma fyysinen kädenjälki. Onko sitä sitten enää, kun on saatu suuret rahoitukset ja teetetty oma ideansa osin muilla valmiiksi?
Siirryttiin Wamista arsnovaan. Tarjolla oli nukkekoteja, Juhana Moisander ja värikerros. Äkkiseltään tuo pelkkä värikerroksen takia sisälle maksaminen tuntui huonolta idealta, kun nukkekodit ei ketään mistä napannut. Lost boys olisi ollut ehkä ihan hyvä nähdä, ottaen huomioon että 2/3 meistä opettaa myös valokuvaa. Nukkekodit häätivät meidät Arsnovan lounaan jälkeen suoraan Turun Taidemuseoon.
Itse työt olivat komeita. Arvuuteltiin iso tovi onko utuiset jäljet tehty dremelillä. Näyttää maskiaineeltakin joka olisi revitty pois. Paljon herkullista teknistä tarkasteltavaa. Kaikenkaikkiaan virkistävä kokonaisuus. Raati hyväksyy.
Yläkerran Reinikaisen installaationäyttelystä tuli kyllä marssittua läpi. Sinänsä komea teksti ei uponnut töiden äärellä ollenkaan. Sen sijaan marssimme perällä olevaan pimiöön ja OIJOI mikä teos siellä odotti! Videotaide ei ole välttämättä keskuudessamme koskaan herättänyt hirveitä intohimoja, vaikka Porin Taidekoulussa meillä kaikilla oli video ihan toisena pääaineena (tosin taisi olla siksi että videopajalla oli hauska ja rento notkua. Oli se kyllä mukavaa puuhaakin), tosin itse videotaiteeseen emme siellä perehtyneetkään. Teimme pientä taiteilijadokkaria (Jarkko Peltonen, Kaisa Villikka ja Irene Nyholm) ja animaatiota ("onk knakei myyrä") sekä legendaarisen taidepläjäyksen metsänpeikosta vai keijusta vai mikä se oli, joka kyynelehti Rymiksen metsissä ja tanssi ystäviensä kera loitsien roihuavan tulen ympärillä, taikoen metsää uhkaavat koneet hittohon (tai jotain) :D
 |
| (Huono ja pieni) kuva videoteoksesta. Tässä ollaan sytyttelemässä kaiken nielaisevia liekkejä. Ihan ite. Mutta suljetaan silti silmät siltä, mitä tapahtuu. Tai muut sulkee, hiljaa hyväksyen, vaieten kuoliaaksi ongelmat ja itsensäkin. |
Noo mutta takaisin studioon; teos oli aivan mielettömän hyvä ja vaikuttava. Laitan tähän ihan suoran lainauksen koko museon sivujen tekstistä:
Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn filmi Burn (2002, 10 min.) kuvaa suhdettamme maailmaan ja valmiuksiamme kohdata todellisuus ja pelkomme. Teos koostuu kolmesta kohtauksesta, joiden tapahtumapaikkana on palava talo. Liekit nuolevat seiniä ja irtaimistoa niin keittiössä, olohuoneessa kuin makuuhuoneessakin oudon hiljaisuuden vallitessa. Ne tavoittelevat myös tilanteessa absurdeina näyttäytyviin arkisiin askareihinsa uppoutuneita talon asukkaita, joista kukaan ei tunnu erityisesti välittävän heitä uhkaavasta vaarasta. Ehkä tietämättömyys, torjunta tai lamaannus estää heitä vastustamasta kohtaloa, jolta heidät voi pelastaa pian enää ihme.
Tuskallisen hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevä skenaario tarjoaa tulkinnanmahdollisuuksia neljän seinän sisäisistä ongelmista aina maailmanlopun tunnelmiin. Burn saa katsojan kysymään itseltään, missä todellisuudessa elämme ja onko meistä tullut tämän todellisuuden vankeja. Vaikenemmeko ongelmamme ja itsemme kuoliaiksi kieltämällä tosiasioiden tilan?
Reynold Reynolds (s. 1966, Alaska) on amerikkalainen elokuvantekijä. Hän teki läheistä yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien valokuvaaja Patrick Jolleyn (1964–2012) kanssa niin elokuvan, videon, valokuvan, veistotaiteen kuin installaationkin parissa. Burn valmistui päätösosaksi heidän ilman, veden ja tulen ympärille väljästi rakentuvaan trilogiaan. Niin Reynoldsin henkilökohtaista kuin yhteistyössäkin syntynyttä tuotantoa yhdistää sama trauman, paranoian ja tukahduttamisen tematiikka sekä kiinnostus median esittämiin katastrofien representaatioihin. Hänen teoksiinsa sisältyy Burnin tavoin myös surrealismia, makaaberia huumoria ja melankolista runollisuutta.
Tuon trilogian haluaisi kyllä nähdä kaikkineen.
Sitten vähän kiukuttelua loppuun.
Taidemuseolla on tämä näyttely "Sadan vuoden kuvia" joka on esillä myös kutakuinkin sata vuotta. Näyttelyaika on 21.11.2014 - 6.11.2016! Kaksi vuotta! Museolla on varmasti vaikka mitä hienoa kokoelmissaan jolla voisi päräyttää salit katsojia täyteen tai vaikka antaa seinät uusien lupauksien isoille näyttelyille hieman useammin, tai hitto vie - mitä tahansa - muuta kuin ne muutamakymmentä lättyä jotka ovat homehtuneet siellä seinillä jo ikuisuuden. Nyt oikeasti. Joku roti siihen touhuun.
No mutta, saatiin siinä pohdittua vähän suunnitelmia seuraavaa maailmanvalloitustamme ajatellen. Näyttelykierrokset varmaan uusitaan kun näyttelyt taas vaihtuvat. Koitetaan vähän rofessionaalistua silläkin saralla.
Noniin muoks muoks: kuvat hyppii vääriin paikkoihin ja tekstiä piti vähän vielä täsmentää. Näin se menee kun päivittää osin sovelluksella ja osin selaimesta :)
15.4.2015
Hyvä Sorbus!
Sorbus - Galleria tykitti hienon vastineen Taiteilija - lehden artikkeliin. Itsekin luin kyseisen artikkelin ja olin jo kirjoittaa siitä höpön pöpön - perustelusta mielipiteeni tänne, mutta ei tarvitsekaan, Sorbus teki sen jo paljon paremmin (ja asiallisemmin).
Hyvä! Ja koska kuvataiteen tuki laahaa tuoreimpien selvitysten valossa muiden jäljessä, on määrärahoja varaa nostaa, eikä gallerioille suunnattavaa tukea tarvitse poistaa muista määrärahoista.
Muutakin taidepoliittista jaettavaa olisi sydämellä, liittyen vaaleihin. Perussuomalaisilta on totuttu kuulemaan melko kyseenalaista kulttuuripoliittista kannanottoa (kaikki varmasti muistaa Juho Eerolan aivopierut) mutta positiivista kyllä, puolueen kulttuuripoliittiseen kantaan olisi tarjolla myös toivottua muutosta. Kannattaa lukaista Varsinais - Suomen vaalipiiristä ponnistavan Silvia Kosken kannanotto kulttuurin puolesta. Toivottavasti PS:n äänestäjät aktivoituvat Kosken suuntaan. Huhu kertoo että koko puolueen kulttuuripoliittinen ohjelma on saamassa vähän uudenlaisen muodon. Toivotaan positiivista lopputulosta.
Linkki Taiteilija-lehden artikkeliin: http://taiteilijalehti.fi/ilmaisia-nayttelyita/
Lainaus Sorbuksen vastineesta:
Meidän ehdotuksemme onkin, että tämä gallerian kuluihin menevä raha voitaisiin ohjata suoraan gallerioille sen sijaan, että se kierrätetään taiteilijoiden pankkitilien kautta. Tämä ei siis edellyttäisi taiteen määrärahojen kasvua vaan ainoastaan niiden toisenlaista ohjaamista. Eikä raha siten myöskään olisi pois taiteilijoilta, niinkuin artikkelissa pelättiin.
Hyvä! Ja koska kuvataiteen tuki laahaa tuoreimpien selvitysten valossa muiden jäljessä, on määrärahoja varaa nostaa, eikä gallerioille suunnattavaa tukea tarvitse poistaa muista määrärahoista.
Muutakin taidepoliittista jaettavaa olisi sydämellä, liittyen vaaleihin. Perussuomalaisilta on totuttu kuulemaan melko kyseenalaista kulttuuripoliittista kannanottoa (kaikki varmasti muistaa Juho Eerolan aivopierut) mutta positiivista kyllä, puolueen kulttuuripoliittiseen kantaan olisi tarjolla myös toivottua muutosta. Kannattaa lukaista Varsinais - Suomen vaalipiiristä ponnistavan Silvia Kosken kannanotto kulttuurin puolesta. Toivottavasti PS:n äänestäjät aktivoituvat Kosken suuntaan. Huhu kertoo että koko puolueen kulttuuripoliittinen ohjelma on saamassa vähän uudenlaisen muodon. Toivotaan positiivista lopputulosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)