Väsynyttä naputtelua

 

Istun työhuoneella, päivän ensimmäinen kahvikuppi kädessä, voisarvi ja ruisleipä jo nautittuna. Väsyttää niin vietävästi. Viime viikonloppu meni Saksassa, ja myös pääsiäisviikonloppu. Olo ei varmaan olisi näin väsynyt, jos ihan noin arkenakin etsiytyisi ajoissa nukkumaan. Mutta ei, nukkumaan on vaikea mennä, ja sängystä on vaikea nousta ylös.

Tässä väsyneenä plaraan taidelehteä. Huomaan, että yksikään ”nähdyistä” ei ole naisten settejä. Hiljaista on kritiikeissäkin muutoin kuin yhteisnäyttelyiden osalta. Yleissilmäyksellä kiinnitän huomiota, että myös lehden kuvista aika reipas osa on miestaiteilijoiden teoksia. No. Etsin käsiini vuoden ensimmäisen taidelehden. Sinne on ujuttautunut nähtyihin pari naistakin, kritiikeissä hiljaisempaa. Tarkoitus ei ole nyt kritisoida lehteä naisten syrjinnästä, vaan aloinpa miettimään, että missä ne naiset töineen sitten on.  Kiinnitin tähän siksi huomiota, kun lukaisin lehden jutun lopputyönäyttelyistä (olipa muuten kivasti kirjoitettu juttu, pitää ruusujakin jakaa). Tuossa mainittiin, että vain viidennes valmistuneista oli miehiä, ja että ”maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta kaikkiaan olla ohi”. Onko asia siis niin, että naiset eivät vain pidä näyttelyitä, vai niin, että vähemmistöön vähitellen jäävien miestaiteilijoiden teokset edelleen kiinnostavat vaan enemmän?

Vuosi sitten aloitettu maalaus.
Nyt lähdin viemään eteenpäin.

Disclamerina sanottakoon, että en suorittanut havaintoni tueksi tarkistuslaskentaa. Voi olla, että havaintoni oli väärä. Mietin, että enpä ole näyttelyitä pitänyt minäkään. Koronavuodet toki tekivät omaa tuhoaan, ja kahden alakouluikäisen lapsen lähivanhempana työskentely on edelleen tätä myötä jokseenkin rajallista, mutta nyt olen aivan tietoisesti ollut hakeutumatta töineni esille. En halua. Syitä on useita. Olen halunnut vetäytyä nyt hilloamaan töitäni rauhassa. Mitään muuta ei ole, kuin keskeneräistä. Viimeisen viimeistelykynnyksen, viimeisten päätöstenteon hetkellä, olen päätynyt vaihtamaan toiselle kankaalle ja aloittamaan uutta teosta. Olen tilanteessa, jota olen itselleni toisaalta toivonut: työstän yhtäaikaisesti useampaa teosta, ja siirryn niiden välillä joustavasti.

Prosessi yksityiskohtavaiheessa

Paitsi että en siirry.

Olen jotenkin päätynyt tekemään monotonisia teoksia. Yksi on punaisen sävyillä tehty, yksi turkoosin, yksi vihreän. Maalien sekoittaminen itsessään vie puoli päivää, saati että pääsee työn syrjään kiinni, että mistäs tässä teoksessa nyt olikaan kysymys. Siirtyminen on erittäin vaikeaa. Lopputulos: kaikki ovat kesken, stoppivaiheen iskiessä en ole palannut työhön takaisin. Vuoden olen nyt näitä teoksia kaikessa rauhassa tehnyt, valmista ei ole tullut. Toisaalta en ole tehnyt näin korkealaatuisia töitä koskaan aiemmin. Yritän luottaa prosessiin. Toisaalta en ole alitajuisesti edes halunnut viedä töitä loppuun ja valmistella näyttelyä. Ajatus töiden pakkaamisesta ja raahaamisesta jonnekin huutintuuttiin, tuntuu aivan kertakaikkisen uuvuttavalta.

Antiguan matkan inspiroima vihreä maalaus, työn alla.

Seuraan paljon entistä opettajaani Erika Adamssonia. Hän on töineen paljon esillä, paikoissa, joista en ole kuullutkaan. Ihailen hänen töitään ja energiaansa tehdä kaikenlaista. Eräs galleristi minulle jo totesi, että näyttelyä täytyisi pitää, että CV pysyy tuoreena. Ei ketään sitten enää kiinnosta, kun näyttelyissä on liian pitkät välit. Haluan vastustaa tätä ajatusta, vaikka aktiivisia kollegoitani ihailenkin. En halua viedä esille enää yhtään raakiletta, ja prosessini on hidas. Se ei ole höyhenenkepeä, ei ole tuotannossa massaa eikä volyymiä, vaan melkoisen raskasta työtä tämä nyhertely on. Mutta haluan myös uskoa niin, että en tarvitse neljän aanelosen CV:tä. Tarvitsen yhden hyvän näyttelyn kerrallaan. Tarvitsen hyvät maalaukset, siinä se. Toisilla se tulee nopeammin, ja prosessi on jouhevaa. Tältä Erikan työskentely minulle näyttää, ja sitä hieman kadehdin. No, nyt minä hilloan, ja kuuntelen itseäni siinä, että ei ole vielä aika näyttelylle.

Muuttoa tässä myös pikkuhiljaa pohditaan. Yhteiseen kotiin ollaan muuttamassa kumppanin kanssa, ja kämppäkin on jo katsottu. Tilaa olisi myös työskennellä sitten uusissa kotinurkissa, joka helpottaisi kummasti elämää. Talon pihassa kun on rakennus, jossa työtila. Voisi maalata, vaikka lapset sairastuisivat peräjälkeen, ja olet kaksi viikkoa nuhanenien kanssa kotona. Tämä nyt ei ainakaan tule töiden valmistumista edesauttamaan, mutta kaikki ajallaan. Ans kattoo. 

Kahleiden kilistelyä

 

Erinomainen Mikko Paakkola kirjoittaa taide-lehdessä suunnitelmistaan tarjota ohjeita kirjoittajille. Mikko onnistui ainakin kohdallani siinä mielessä, että kirjoitan ylipäätään mitään. Tai olenhan minä kirjoittanut, mutta en ole mitään julkaissut. Jokin on kirjoituksen tarpeessani muuttunut; siinä missä ennen kirjoitin suoraan blogieditoriin ja julkaisin heti, nyt kirjoitan, mutustelen, enkä lopulta julkaise mitään. Nyt ajattelin sen kuitenkin tehdä.

Olen miettinyt kovasti, kuinka valottaa nykytilannettani. Muutin uudelle työhuoneelle, joka on ihana. Edellinen työtilani oli käytännössä varastokoppero, jonka etuna oli luonnonvalo ja työkaverit. Työkavereilla tarkoitan nyt satunnaisia kohtaamisia samassa rakennuksessa työskentelevien henkilöiden kanssa, jotka puuhaavat mitä kukin. Pääasiallisesti jutustelin yhden herran kanssa, muita morjenstin, jos sitäkään. Mutta edes jotain. Tunsin meneväni töihin, ja olevani osa jonkinlaista yhteisöä.

Miinuspuolena oli tilan koko. Aivan onnetontahan siellä oli koittaa mitään tehdä, kun tila ei riittänyt edes pohjustamiseen. Metrisiä korkeintaan pystyi tekemään, lopulta päädyin hinkuttamaan samoja duuneja kuukausien ajaksi. Tila, krooninen köyhyys ja sitä myötä materiaalien vähäisyys, korona ja sen tuomat pitkät karanteenipoissaolot työhuoneelta, lasten lomat ja niin edelleen. Työskentely katkesi jatkuvasti, eikä rohkeus riittänyt käyttää vähäisiä massejaan riskinottoon.

Puolisentoista vuotta itkin kurjuuttani poikaystävälleni, joka luonnollisesti halusi auttaa. Kerta toisensa jälkeen torjuin avun, itte pitää pärjätä saatana, ja itsehän olen kurjuuteni valinnut. Vaikka harvakseltaan mitään saatoin valmiiksi asti, työt kuitenkin menivät kaupaksi suoraan työhuoneelta ja samoin tein. Ei kuitenkaan niin useaan, että sillä toimeen tulisi. Joten ajauduin lopulta rahoineni totaaliseen umpikujaan, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luopua työhuoneesta. Ihmiset kyselevät töitä ja odottelevat näyttelyä, jota ei nyt ole tulossa, kun ei ole työskentelyedellytyksiäkään. Sinänsä positiivinen stressi, mutta kauhuhan se siinä mielen valtaa, ja silloin tulee tehtyä epätoivoisia tekoja, kuten otettua poikaystävän tarjoamaa apua vastaan.

Ollessani ensitreffeillä poikaystäväni (myöh. saksalainen) kanssa, hän vaikuttui suuresti kivigate-tarinastani, ja totesi, että yhteistyötä tehdään, tulee suhdetta tai ei. Itse en tästä yhteistyömahdollisuudesta vakuuttunut, sillä hänen ehdotuksensa painottuu alueelle, jota en tunne. Hän oli käynnistelemässä NFT – kauppaa omalle yritykselleen, ja kyseli, josko tekisin duuneja tähän tarkoitukseen. Aivan liian jännittävältä, hämärältä ja epäilyttävältä tämä vaikutti, joten sanoin ei. Ajauduttuani vuosikymmenen kriisiin, hän toisti tarjouksensa. Kutakuinkin näin, että jos saisit täydelliset tilat, ja niin paljon materiaaleja, että voisit tehdä aivan mitä tahansa, mitä tekisit? Ensin nauroin (täysin epärealistista) ja sitten itkin (miksi lyödä lyötyä) ja seuraavaksi vedinkin jo nimeä paperiin, sillä minulle esitetty projektisuunnitelma sisälsi juuri nämä elementit. Plus kuukausipalkan. Ja näin siinä sitten kävi, että olen mahdollisesti maapallon ainut kuukausipalkkaa kuvataiteilijana nauttiva taidemaalari. Tehtäväni on tuottaa taidetta ja integroida kuvataidetta NFT-maailmaan parhaaksi katsomallani tavalla. Mikä hyödyttäisi taidetta ja taiteilijaa eniten, ja mitä kaikkea tällä kentällä voi tehdä.

Ja mitä minä nyt sitten teen, kun voin tehdä aivan mitä tahansa? Sitä kuvittelisi, että nyt aukesi uusi maailma ja työskentely vapautuu. Juuei. Kauhu, blokki ja aivan liian korkea rima. Nyt voin oikeasti kehittää jotain, tehdä jotain mihin minulla on koulutus (taiteen uudet kontekstit-maisteri), viedä jotakin eteenpäin, vapauttaa itseni kahleista. Sen sijaan kuristun omiin kahleisiini. Eivät ne ole edes missään kiinni, eikä niitä kireämmälle vedä kukaan muu, kuin Liitola itse.

Käytiin Kunsthalle Mannheimissä pääsiäisen aikaan. Näyttelyohjelmassa oli ns. Kaikkea valokuvateemasta hiilitöihin ja mindbombs -kokonaisuuteen, joka käsitteli terrorismin läsnäoloa taiteessa. Itselleni mindbombs näyttäytyi lähinnä visuaalisena esitelmänä terrorismista. Kiinnostavaa se oli joka tapauksessa. Katselin pitkän aikaa järkyttyneenä videota ISIS-terroristeista, jotka marssittivat sotilaslaumaa teloitettavaksi. Videossa analysoitiin itse videota, sen jakamisen vaikutuksia ja ihmisten kasvonilmeitä. Lähdin siinä miettimään, että miksi tämä tubevideon kaltainen pläjäys on taidehallissa taiteen nimikkeen alla. Ei varmaan olisikaan, ellei se olisi ollut osa tätä teemaa ja kokonaisuutta. Setti tarjosi elämyksellisiä ja vaikuttavia elementtejä, jääden kuitenkin hajanaiseksi. Miksi tämä visuaalinen esitelmä oli taidehallissa, kysyin edelleen. Vastasin itselleni, että miksi ei. Missä se sitten olisi? Ei ole olemassa Museum of things – tyyppistä paikkaa, jossa vain esitelmöidään jostain, mitä ei voi oikein taiteeksikaan kutsua. Vai onko?

Lopulta näyttelystä löytyi Van Goghin maalaus, joka vaikutti minuun paljon voimakkaammin, mitä mindbombs. Sivellintyöskentely. Maalin materiaalisuus. Kaikki se, mitä en uskalla tehdä, jotta ei haaskaisi materiaaleja. Värit paukahtavat suoraan paikalleen ja oikein. Pam, pam. Kyllä minä vaan olen lopultakin esteetikko. Ja kateellinen taitaville maalareille.

Kunsthalle tarjosi myös Hanna Nagelin näyttelyn, joka säväytti. Pidin siitä, miten taiteilijan vaiheita ja ajatuksia avattiin seinään vedetyillä teksteillä näyttelyn edetessä. Samaistuin voimakkaasti Nagelin ajatuksiin siitä, miten haastavaa on olla nainen taiteen kentällä. Hyvävelikerhot elävät edelleen voimakkaasti, ja lasten hoito lankeaa pääsäätöisesti naisille. Taiteilijan kun pitäisi pystyä keskeytyksettä paneutumaan työhönsä, upota siihen kuplaan, ettei ”putoa” ajatuksesta ja luovuuden tiloistaan. Aina kun niin käy, aloittaa ikään kuin alusta. Kuten korona-aikana. Erityisesti äiti-ihmisille.

Näyttelyistä poispäin tallustellessamme minulle kerrottiin saksalaisesta laista. Pääisäisen aikana on pyhä, jolloin tanssiminen baareissa on kiellettyä. Koin välittömästi valtavaa tarvetta rynnätä lähimpään baariin tanssimaan saksalaisen kanssa, ja tulla heitetyksi baarista ulos. Siitä kun ottaisi kuvat, oltaisiin lähellä sitä, mitä NFT-maailmassakin tulisi tehdä. Heittää kahleensa nurkkaan, lakata ajattelemasta mitä pitää ja saa tehdä, ja mitä taiteilijan työltä odotetaan.

Onko taiteesta kirjoittamisella lopultakaan merkitystä, Mikko kysyy taide-lehdessä. Onko taiteen tekemiselläkään ylipäätään merkitystä, on kerennyt kyseisessä aviisissa kyselemään jo moni kirjoittaja. Itse eksistentialistisesta kriisistä alati kärsivänä, ja siitä jotenkin myös nauttivana, ilahdun tästä keskustelusta. Mikkokin zoomaa ulos taiteilijan kuplasta Ukrainan ruumiskasoihin asti. Zoomataan kauemmas, ulkoavaruuteen. Universumiin. Eihän tällä millään ole mitään merkitystä. Häviävän pienen hetken ollaan tällä pallolla, eikä mitään tästä tule jäämään jäljelle. Se pistää taiteilijan määrättömän tuskailun ja luomisen kriisin ja tarkoituksen pohtimisen ja itsensä kiduttamisen kyllä valoon, mitä se myös kaipaa. Mitä jos lakataan pohtimasta sitä merkitystä, ja tehdään vaan mitä halutaan. Paskat taidemaailmasta, yhtenevistä sarjoista, samankokoisista maalauspojista jotta näyttelystä tulee tasalaatuinen, tunnistettavasta työnjäljestä, taiteilijaimagosta tai maineesta ylipäätään. Tanssitaan kun on tanssikielto, ja lennetään pihalle. Sitä varten me taiteilijat täällä ollaan, tekemässä mitä halutaan.

Ajatuksia uusille maalauksille

Quotet lainattu instasta @loveisfullofcolor

Uusin.

Huomenta Turku, hyvin pyyhkii

Maanantai = kroisanttii ja vaniljateetä, kuvankäsittelyä, Annan ripustus ja aurinkoo. Pus!

Aloitetaan uusi

Maalaus nimittäin! Ihan kunnon maalaus pitkästä aikaa.




Olavi rytmittää ja aletaan tekee.
Valtavasti mielessä kaikkea mitä pitäis tehdä. Mielessä on myös nimi: How to erase a memory. Jotenkin ärsyttää se, useimmiten mieleen jää kangastelemaan teemat ja nimet englanniksi ja suomeksi ei käänny kuitenkaan "ihan samalla tavalla". Usein sitä nimeä keksitään just ennen näyttelyä mutta nyt on istunut tässä, väkertänyt, kelannut ja kaikki nämä kuolemanteemat ja piinat tuntuu kulminoituvan tähän. Mielikuvien pyyhkimiseen ja toisaalta siihen että pelkää niiden ja itsensä ja kaiken tutun katoavan. Kuinka pyyhkiä muistikuvat. Muistot. Kuinka muisto pyyhitään. Kuinka muistikuva pyyhitään. Kuinka muistijälki pyyhitään. En ole ihan varma miten sen suomeksi asettelisi.

No ei se mikään kiveen kirjoitettu ole, mutta herättää tällä hetkellä. Seurataan sitten sitä mutta kuten Olavi yllä rytmittää, niin tollai sykkeellä.

Terveinen

Näissä tunnelmissa menty nyt viimepäivät. Ihan mukavasti hommia onneksi kesällekin niin selviää ehkä hengissä :-)
Valokuvaus-, suunnittelu- ja tietsikkahommia painettu siis. Jos ensviikolla pääsis piirtelemään. Turku biennaali jäi nyt hakematta mutta ehkä ihan hyvä nyt keskittyä olennaiseen ja tehdä tilaustyöt alta pois ja tehdä ihan rauhassa ja ajatuksella seuraavaa settiä.

Taloa tänään esittelemään ja semmottos. 

Huomenna vähän rentoutuu Club for fiven keikalle.

Tämä löysi uuden omistajan

Pieni muotokuva tyttärestä

Tältä pohjalta uusiin töihin

Olen koittanut päivittäin piirrellä. Tässä yksi semmonen.

Hiiliharjoitus

Valokuvausrintamalla tämmöstä.

Jumittaa

Hirmuinen jumitus päällä maalauksen kanssa. Jotenkin tulee nyt vaan värejä mieleen kun miettii sen jatkamista, mutta isompi kokonaisuus viivyttelee jossain vielä. Ajatuksena oli ensin tehdä hahmon taakse melko dramaattinen pilvimassa (tyyliin myrskyinen merimaalaus) mutta jotenkin lähtisin kuitenkin yksinkertaistamaan. Saattaapi olla että palaan takaisin alkupisteeseen ja teen taustasta pohjavärin värisen. Lähdin tekemään kasvoista valokuvamaisen tarkkaa, mutta joteenkin tekisi mieli perääntyä siitäkin. En tiedä riittääkö kantti malaata sen yli. Pitäisi harkita.

Harkintaa kyllä häiritsee nyt päätä nostava flunssa.. aamulla heräsin kuin junan alle jääneenä. Red bull + berocca + finrexin toi senvertaa toimintakykyä että pystyin juoruilemaan neljä tuntia puhelimessa  kuvaamaan yhden rästityön. Hitto kuinka on taas kertynyt näitä kuvankäsittelyrästejä. Energia on nyt kyllä huvennut hometaloon ja näihin ADD - juttuihin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Elinikäinen paniikkihäiriö. Keskivaikea / vaikea masennusjakso. Pitäisi varmaan antaa noiden lausuntojen olla.

Vaikea tuota on kiistääkkään, mutta oikeasti: sitten vasta lääkityksen tarpeessa olisikin, jos ei painaisi velkahelvetti, hometalo, exän mielenterveys ja krooninen rahapula. Sitä olisi melkolailla tunteeton psykopaatti jos ei nämä vaikuttaisi. Mutta jotenkin ne kaivelee mielensyrjässä silti. Jotenkin pysäyttävää nähdä ne paperilla. Ja tuo ADD. Odotettu mutta jotenkin lamaannuttava tulos. Kyllä tällä varmaan kestää jonkin aikaa upota.

Sitä odotellessa pitäisi nyt uppoutua maalaamiseen. Sain mielettömän innostuksen savihommeleihin. Tekisi mieli tilata savet ja tehdä reliefikasvot ja maalata niihin. Kaipaan sitä saven tuntua. Kaipailen sitä vapautunutta maalaamistunnelmaa myös. Sellainen korkeushyppääjä - olo. Tuntuu että aina kun maalaa, yrittää päästä sen puomin yli. Pitäisi ehkä lakata etsimästä puujalkoja tai aatikkaita joiden avulla pääsisi ylittämään, ja potkaista se puomi alas sieltä. Tai no, se lienee avainsana siihen, että taide ja tekeminen kehittyy: että joutuu ylittämään aitoja eikä mennä sieltä missä se on matalin tai sitä ei ole ollenkaan.

Pilleripurkin varjossa

Noo ehkä otsikko on hieman turhan eeppinen, mutta draama on aina hyvästä ;p

Tänään oli siis ensimmäinen päivä lääkittynä. Neuropsykiatrilta, neuropsykologilta ja neurologilta tuli kaikilta lääkityssuositus joten sillä mennään. Aloitellaan Voxran kanssa, joka on masennuslääke, jota käytetään myös adhd/add - lääkkeenä. Vaihdetaan, jos teho ei riitä tai lääke ei sovi, mutta miedoilla toki aloitetaan.

No, aamulla kampesin itseni ylös ja lääke kokeiluun. Oltiin ihan jopa ihmisten ajoissa päiväkodissa. Siellä aloin tuntemaan itseni reippaaksi. Pirteäksi jopa, vaikka yleensä aamuisin that is not the case. Siitä ampaisin kaapelikäynnistämään kaupan pihalle hyytyneen kakkosauton. Ja sitten töihin. Kahvi tippumaan. Odotellessa siivosin ja järjestelin kuvauspöydän. Säädin valot ja uuden lähettimen. Lisäsin heijastimen ja kickerin. Kuvasin yhden rästityön (suoraan koneelle!), käsittelin ja lähetin heti. Söin aamiaisen. 10:30 havahduin siihen että olin tullut aamupäivän aikana tehneeksi enemmän mitä viime viikolla yhteensä.

Mieleen hiipi että josko maalaisi. En ole maalannut g12 - näyttelyn jälkeen.
Ja aloin maalata. Valitsin jopa värit sen mukaan mikä on fiksuinta eikä sen mukaan mikä purkki sattuu olemaan lähinnä. Vaaleille oma paletti. Omat siveltimet. Suojaan seinän ennen spraytouhuja. Hitto.

Hahmo osuu nappina paikalleen. Mallikuvasta tehdyt havainnot pysyy mielessä kankaalle asti. Tarkkaa työskentelyä ja energiaa riittää! Poppi soi ja tanssahtelen. Tila, johon päästäkseni olen normaalisti tottunut vetämään puoli litraa batteryä, pussin karkkia ja pullan.

Lopettelen hyvin pitkälle edenneen maalauksen ja lähden ajamaan päiväkodille. Pitää ihan tarkistaa että luinko kellon oikein. Lähdin hyvissä ajoin. Hämmennys.

Päiväkodissa hain pyykkipussit, pannat ja piirrokset. Kotona lapset ajoissa sängyissään. Kello 10 mennessä olen jo käynyt suihkussa ja syönyt melatoniinin! Luin nimitäin että voxra aiheuttaa unettomuutta. Ei kiva näillä 4 tunnin unimäärillä. Yleensä vääntäydyn suihkuun siinä kahden maissa yöllä. No, melatoniinista on jo puolitoostatuntia aikaa eikä väsytä tippaakaan. Neulon vielä sukkaa. En siis tuijottanut suurta osaa päivästä seinää. En ole ihan piipussa miten normaalisti olisin aktiivisen päivän jälkeen.

Eihän tämän lääkkeen pitäisi vaikuttaa heti. Sanoivat että pari viikkoa menee.

Ryhdyin sitten googlettamaan että onko muilla ollut välitöntä vastetta voxraan. Katotaan eka tuoteseloste.

Voxran vaikuttava aine on bupropioni, formally known as amfebutamoni! Se on siis yksi amfetamiineiksi kutsutuista  kemiallisista yhdisteistä. Buptopioni on substituoitu katinoni, joka taas on khat-kasvin piristävä, huumaava ainesosa.

"Useita amfetamiineja käytetään päihteinä ja amfetamiinit luokitellaan poikkeuksetta huumausaineiksi. Amfetamiineja käytetään kuitenkin myös lääkkeinä esimerkiksi ADHD:n hoidossa. ADHD:n hoidossa käytetään dekstroamfetamiinin ja levoamfetamiinin seosta lääkeaineena Adderall. MDMA(ekstaasi) on huumeena käytettävä amfetamiini.

Substituoituihin amfetamiineihin ja katinoneihin kuuluva bupropioni on tupakoinnin lopettamisessa ja masennuksen hoitamisessa käytettävä lääke. Khat-kasvin sisältämät kemikaalit katinoni ja katiini ovat myös amfetamiineja."

Noni. Ihme että pöhisi. Tämähän on mieto psykostimulantti. Luin tosiaan että samanlaista vaikutusta on ollut ekasta annoksesta varsinkin jo lähdetään nollatoleranssilla. Vaikutus kuitenkin tasaantuu nopeasti. No, ans kattoa. Melatoniinit oli kyllä yhtä tyhjän kanssa. Luulin syöväni jotain perus masennuslääkettä, enpä tullut kysyneeksi.

Muistiin tämä ensimmäinen kokeilupäivä ei vaikuttanut. Hukkasin tavaroita ja sanoja päässä entiseen malliin. Mutta kohelsin suuremmalla teholla.

Päivällä vire oli kyllä mainio. Siinä katkerana mietin että piti sitten 33 - vuotiaaksi elää ennen kuin sai avun. Että menin sitten läpi peruskoulun, 10v viulunsoiton opiskelun musiikkiopistossa ja konsassa, ammattitutkinnon, korkeakoulututkinnon, ihan opetustyöhön asti ilman että ketään huomasi että olen vähän kehari. Kehityshäiriöinen addi. Taitaa olla sukua niille pojat on poikia - ajatuksille. Että tuo nyt on tuommonen taiteellinen haaveilija. Ajatus jonka alle hiljaa piilotetaan oppimisvaikeudet. Mm. Sen että en oppinut nuotteja. Opettelin korvakuulolta ulkoa ja katsoin nuoteista biisin kulkua muotona. Jos veivaa viulua 10 vuotta lähes päivittäin, se ei ole normaalia.

Se on aina vähän sellainen läppä että synnytään taiteilijaksi. Tällä kertaa kohtalo otti siitä tosiaan kopin ja jäinkin sitten täysin niiden ainoiden vahvuusalueideni varaan ilman että ketään kiinnosti.

No, ei ole valittamista sinänsä, en taiteesta luopuisi. Mutta ei olisi valittamista siitäkään jos olisi vaikka oppinut laskemaan. Muistamaan. Kuuntelemaan.

Postvernissage

Paria päivää ennen avajaisia on just hyvä tehdä päätöksiä tyyliin "maalaankin tuon sinisen liinan kultaiseksi". Siinä tulee hiukan hiki. 

Vaikeimmat työt on vaikeimpia ottaa messiin. Ei teknisesti ehkä mutta muuten. 

Paras mahdollinen maalausrätti = housut

Melko loppumetreille meni tämän kanssa, kyllä otettiin erää.. 

Työhuone näyttääkin siltä että ollaan hiukan painittu näiden kanssa

Kalkkiviivoilla ei tarvitse edes kofeiinia näyttääkseen tältä. Ei paljoa nukuta.

Valmista tuli! Ja ihan jopa 2 päivää ennen avajaisia :D

Our lady of sorrows kurkisteli matkan aikana perän pitäjiä. Kohti Helsinkiä :)

Matkaa taitettiin sumussa

Ripustamisen vaikeus. Onneksi on some. voi lähettää kuvia ja neuvotella raadin kanssa puhelimessa että mikä mihinkin.

Ensimmäinen valmis seinä. Siitä eteenpäin!

No nyt ollaan päästy asiaan! Avajaisvierailta Jumalten Nektaria! Huomatkaa silmäpussit, ei ole nukuttu kahteen viikkoon :D

Avajaispöperöt

Ja tietysti simat

Näky työhuoneella tänään. :D

Pikaisen siivouksen jälkeen tyhjä työhuone. Puhdistavaa! Nyt pitäisi orientoitua muihin ajatuksiin välillä ja miettiä tulevaa.

Nothing really

Erittäin suuresti vaiheessa oleva Glenda kurkkii tuossa yllä. Väriä riittää kunhan saisi ne nyt vaan asettumaan ja kasvon pintaan vähän ryhtiä.

Eipä tässä kummempaa. Suoraa toimintaa. Kovissa kivuissa pikku operaation jälkeen. Hammasta purren ja hengitellen, mutta nyt ei ole aikaa tuupata pensseleitä santaan. Tässä vaiheessa näyttelysykliä on se pahin paine (ja väsymys) päällä. Ei oikein ole mitään sanoiksi kerrottavaa kun on niin paljon maalattavaa.

Stuudiolla!

Tällasten kanssa lähdetään liikkeelle, selfietaiteen sisintä purkamaan! Takaisin työhuoneella siis. Lähes koko loma satoi ja nyt tuolla paistaa, tietty. Katotaan miten hommat ovat hautuneet.

Kultapieni saa arvoisensa säväyksen, tällä kertaa ei lyöntimetallista..

Luonnosta uuteen maalaukseen, häshtäg girllikeme hästäg selfie häshtäg badhairday häshtäg nofilter häshtäg somekulttuuri

Tämmöstäkin viritteillä :) ihq.

Uudet tuulet

Pum! Muutettu on uudelle työhuoneelle. 

Aloitetaan positiivisella: Täällä tosiaan ollaan Turussa uudella työhuoneella salaattia nauttimassa. Lämpöä ja luonnonvaloa riittää, juokseva vesi, keittiö ja WC - tilat, jes! Kyllä nyt kelpaa. Kyseessä on pienimuotoinen YYA - sopimus erään paikallisen firman kanssa; autan heitä, auttavat minua. 

Meinasin jo kirjoittaa että lieventää mukavasti vaalipettymystä, mutta oikeastaan vain lykkää sitä kun tarkemmin ajattelee. Nyt mietityttää leikkaukset päivähoitoon. Mietityttää se, että missä asemassa kaltaiseni maalarit jatkossa nähdään lapsineen. Minullahan ei ole juurikaan tuloja, mutta töitä on. Malaaan, tai pyrin maalaamaan, joka arkipäivä. Sen lisäksi tulot koostuu pienistä puroista, pienistä tuloista: kuvankäsittelystä, kuvaushommista, suunnitteluhommista, opetustyöstä jonka suunnitteluaikaa on myös tämä työaikani. Yrittäjäksi en voi silti ruveta työntekoani osoittaakseni, sillä yhä tulee kuukausia jolloin toimeentulotukea joutuu nostamaan. Tällöin se yritystoiminta joka tapauksessa ajettaisiin aina alas. Jos nollatuloluokka päiväkodista taasen poistuu ja joudun pulittamaan päivähoitomaksuja, tarkoittaa se sitä että loputkin pienet tuloni menee suoraan päivähoitoihin ja olen vaikuisesti toimeentulotukiasiakas. Tai, koska en ole varsinaisessa työsuhteessa, tuleeko päivähoitopaikasta puolipäiväinen? Tietäisi kuoliniskua työlleni suoraan. 

No, ihan heti näitä muutoksia ei olla toteuttamassa, joten ainakin vuoden loppuun saan rauhassa nyt tehdä töitäni ja yrittää tulla toimeen, ennen kuin mahdollisesti - toivottavasti ei - olen pakotettu jäämään kotiin täysille tuille. Todella toivon että asiassa oltaisiin hieman pitkänäköisempiä. 

Jotta tämä ei menisi liian vähän negatiiviseksi, niin kerrotaanpa vielä, että homeoikeudenkäynnissä tuli turpiin niin että tutisee. Ei tullut kaupanpurkua, tuli hyvin pieni hinnanalennus. Hovioikeuteen ei ole varaa valittaa, rahaa ei ole. Käsissä on nyt sitten hometalo ja hurjat lainat. Se taas on niin karmiva asia että ei siitä osaa sanoa tai kirjoittaa juuri mitään. Ei mitään käsitystä miten sen asian kanssa tulee pysymään pää pinnalla. Toivon nyt vaan parasta sieltä leikkauslistaneuvotteluista. Jos lähtee edellytykset tehdä näitäkin pikkupuroja, on ns. kusi todella sukassa. 

Ei mitään. Syödään sipsejä salaattia ja hymyillään kameralle. 

Jes, arki

Kuva: Essi Peltonen

Nuo kaksi ja pari muuta nassua ovat nyt ihmeteltävänä Raahessa Galleria Myötätuulessa yhdessä Essi Peltosen ja Anna Ahon maalausten kanssa. Sinne siis! Valmista tuli viime hetkellä kiitos lapsi A:n korvatulehduksen. Koko viime viikko tuli sitten oltua kotona, vaikka töitä on enemmän kuin paljon.

Aloittelin tänään vieläpä uutta, lähti mukavasti liikkeelle. Nyt vastustan kiusausta ylityöstää. En juuri uskaltaisi edes maalata tuota mutta pakko se on, tuo ei ehkä riitä. En vaan malttaisi häivyttää tuota pohjamaalausta. Vaatisi vähän kelaamista mutta hinku maalaamiseen on ehkä liian kova.

Tämä tieto tuli onneksi vasta illalla:

Valitettavasti Teille ei ole myönnetty apurahaa Varsinais-Suomen rahastoon 2015 jättämänne hakemuksen perusteella. --- Hakijoita oli tänä vuonna 1041, joista 86 sai myönteisen päätöksen.

 Kahdeksankymmentäkuusi. Huh huh. Onnea apurahansaajille! Otetaas me yhdeksänsataaviisikymmentäviisi lasilliset sihijuomaa laittilimsaa (laihis on alkanut). Ja porkkanoita. Perkele.