Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.

Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.

Matkustaja

Näyttelykokonaisuus on paketissa. Useimmiten iskee tyhjän työhuoneen syndrooma ja näyttelynjälkeinen masennus. Nyt lepäilin pari päivää ja alan heti uuden kimppuun.

Prosessi on eräänlainen matka. Yhden teoksen laatiminen ei ole minulle kertaluontoinen intuitiivinen tapahtuma tai itseilmaisun ja sisimmän purskahdus kankaalle. Kuvan rakentelu alkaa jo kauan ennen työskentelyä. Jo edellisen kokonaisuuden aikana alkaa ajatus livetä jo tuleviin, ja kännykkä alkaa täyttyä kuvista jotka jostain syystä kiinnostavat. En oikein osaa sanoa mikä niissä herättää, mutta kun herättää, niin seuraan sitä polkua. Etsin ja kuvaan ja tallennan lisää sen kummemmin ajattelematta. Luotan siihen että jokin minussa kokee jo sitä mitä myöhemmin valmiina teoksena näkee. Saatan kuvata yksityiskohtia kaupungilta ja selata kuvia instasta tuntikausia. Koko yön. Useita öitä. Kaivellen asioita jotka puhuttelee siinä hetkessä. Ne ovat aina samoja. Joku yksityiskohta toistuu. Se on vähän kuin ratkaisisi arvoitusta.

Pikkuhiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua, pikku sirpaleiden joukosta vahvistuu ydin, ja sen ympärillä se, mikä kuvassa puhuttelee. Tämä tapahtuu usein synkassa musiikin kanssa, tapaan kuunnella tietynlaisia kappaleita pitkiä aikoja. Jokin tietynhenkisen musiikin ja tietynhenkisten kuvasirpaleiden kommunikoidessa kirkastuu: tätä haluan kuvata, tätä täytyy nyt sanoa. Siinä vaiheessa toteutus muuttuu määrätietoisemmaksi.

Sitten painetaan duunia. Kuvataan. Luonnostellaan. Maalataan, eletään abstraktiossa. Hankala vaihe jossa tulee putkinäkö, eikä löydy ajatusta ja energiaa oikein millekään muulle kuin taiteelle. Ajatus ei irtoa siitä hetkeksikään. Piirretään. Työ muuttuu mekaanisemmaksi. Jos on deadline, tässäkohtaa tehdään kahdessa vuorossa: päivällä ja yöllä. Ja ilman dedistäkin. Yöllä on rauha tehdä.

Tuntuu että kokonaisuus kokonaisuudelta sukeltaa aina syvemmälle ja syvemmälle töiden maailmaan. Etsin työn tueksi runoja, tekstejä, musiikkia, jotka kuljettavat ja sanoittavat kuvan teemaa. Yhden kuvan takana on aina mieltä pakkomielteen omaisesti riivaava pureskelu ja kaiken auki repiminen molekyylitasolle asti.

Nyt on tullut painettua aika pitkään tauotta, alkaa käydä nämä prosessit vähän jaksamisen päälle niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa alkaa laittaa vastaan, nostaa lämpöä ja kramppaa niskan, selän ja kädet. Särky ei katoa enää edes levolla ja lääkkeillä.

Vielä pari viikkoa seuraavaan dedikseen ja sitten pidän vähän taukoa. Aah.

Tämän linkin takana "Lviv". Löytyy G12 Helsingistä. Myös hän on läpikäynyt saman matkan. En tiedä kumpi meistä on se matkustaja.

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

Jumittaa

Hirmuinen jumitus päällä maalauksen kanssa. Jotenkin tulee nyt vaan värejä mieleen kun miettii sen jatkamista, mutta isompi kokonaisuus viivyttelee jossain vielä. Ajatuksena oli ensin tehdä hahmon taakse melko dramaattinen pilvimassa (tyyliin myrskyinen merimaalaus) mutta jotenkin lähtisin kuitenkin yksinkertaistamaan. Saattaapi olla että palaan takaisin alkupisteeseen ja teen taustasta pohjavärin värisen. Lähdin tekemään kasvoista valokuvamaisen tarkkaa, mutta joteenkin tekisi mieli perääntyä siitäkin. En tiedä riittääkö kantti malaata sen yli. Pitäisi harkita.

Harkintaa kyllä häiritsee nyt päätä nostava flunssa.. aamulla heräsin kuin junan alle jääneenä. Red bull + berocca + finrexin toi senvertaa toimintakykyä että pystyin juoruilemaan neljä tuntia puhelimessa  kuvaamaan yhden rästityön. Hitto kuinka on taas kertynyt näitä kuvankäsittelyrästejä. Energia on nyt kyllä huvennut hometaloon ja näihin ADD - juttuihin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Elinikäinen paniikkihäiriö. Keskivaikea / vaikea masennusjakso. Pitäisi varmaan antaa noiden lausuntojen olla.

Vaikea tuota on kiistääkkään, mutta oikeasti: sitten vasta lääkityksen tarpeessa olisikin, jos ei painaisi velkahelvetti, hometalo, exän mielenterveys ja krooninen rahapula. Sitä olisi melkolailla tunteeton psykopaatti jos ei nämä vaikuttaisi. Mutta jotenkin ne kaivelee mielensyrjässä silti. Jotenkin pysäyttävää nähdä ne paperilla. Ja tuo ADD. Odotettu mutta jotenkin lamaannuttava tulos. Kyllä tällä varmaan kestää jonkin aikaa upota.

Sitä odotellessa pitäisi nyt uppoutua maalaamiseen. Sain mielettömän innostuksen savihommeleihin. Tekisi mieli tilata savet ja tehdä reliefikasvot ja maalata niihin. Kaipaan sitä saven tuntua. Kaipailen sitä vapautunutta maalaamistunnelmaa myös. Sellainen korkeushyppääjä - olo. Tuntuu että aina kun maalaa, yrittää päästä sen puomin yli. Pitäisi ehkä lakata etsimästä puujalkoja tai aatikkaita joiden avulla pääsisi ylittämään, ja potkaista se puomi alas sieltä. Tai no, se lienee avainsana siihen, että taide ja tekeminen kehittyy: että joutuu ylittämään aitoja eikä mennä sieltä missä se on matalin tai sitä ei ole ollenkaan.

Pohjatyötä

Olen tässä työhuoneelle pääsyä odotellessa kaivellut kuolemaa maalaustaiteessa. Aloittaen tietysti Googlen kuvahausta. Teeman käsittely on melkoisen monokromaattista ja ilmaisultaankin homogeenistä. Mädännäisyys, haavat, arvet, kauhu ja väreistä sininen, harmaa, musta ovat yliedustettuna. Toisaalta on myös kaunista nymfimäistä kuolemaa.

Ajattelin pysytellä itse samalla linjalla. Kuten tuossa edellisessä keskustelussani taiteen kanssa tuli pohdittua, teemaa ei voi olla irrottamatta työstään. Ihan sama mitä maalaa ja miten maalaa, kaikki on sisäänkirjoitettuna. En näe itse mitään valtavaa tarvetta lähteä kurjistamaan ja kauhistamaan. Sen sijaan kiinnostaa symboliikka. Kuihtuneet kukat ja herkullinen nature morte - vanitas - asetelmalainaukset (kukapa olisi uskonut että kaikkien koulussa kärsittyjen asetelmamaalausten jälkeen sitä alkaisi tekemään ihan omasta halustaan? Kaiken lisäksi on alkanut mieli ruveta piirtämään kipsipäitä ja krokeja) yhdistettynä itselle tyypilliseen valuvaan ja värikkääseen muotokieleen.. Kuolema on läsnä, muttei ammu. Aivan kuten tavallisessa arjessa, joka päivä. Ei siten että sitä pitäisi jatkuvasti kelata vaan aistia, että päivät eivät ole loputtomia. Jokaiselle asialle löytyy viimeinen kerta.

Valtava valaistumisen tunne väistyy tässä pikkuhiljaa kun pitäisi saada työt alkuun. Tilalle hiipii levottomuus...

Eritoten kiinnostaa tehdä oma tulkinta teemasta Death And the Maiden. Alla muutama esimerkki tästä kuvasta eri taiteilijoilta (kaikki siis samannimisiä teoksia):

Egon Schiele

Munch

J. P. Lynch

Jaroslaw Datta

Rachel Bessin maalaus tulee jo hyvin lähelle

Ajatuksissa on myös musta koira, kissa ja joutsen. Nämä klassiset. Aloitetaan nyt kuitenkin korpilla..

Sinun täytyy

Muutama sana tästä maalauksesta: 

Sinun täytyy - You must (Woman is born free but is everywhere in chains)

Useammassakin maalauksessa pitäisi melkein olla kirjallinen aineisto mukana, niin paljon olen kerrostanut ajatuksia joka ikiseen. Tämä on nyt näistä ajankohtaisin niin avataan sitä tässä. 

Avajaispäivän aamuna alkoi uutisista tulvia hurjia uutisia. Pariisiin oli tehty terroristi-iskuja, yli sata kuollutta. Avajaisissa katselin tätä maalausta ja mietin itsekseni sen ajantasaisuutta. 

Lähdin tekemään maalausta Hijab - huntuteeman kautta. En ajatellut sinänsä käsitellä Islamia, vaan käsitellä ajatuksia vapaudesta ja ihanteista, kauneuden käsityksistä ylipäätään. Kokonaisuus kertoo naiskuvasta ja miten sitä eri tavoin katselemme ja toteutamme. Tämän työnimi oli America - land of the free, ja maalauksessa esiintyi siis nainen hunnussa, taustalla USA:n lippu. Kuva oli suora lainaus erään Hollywood - näyttelijän instagram - kuvasta, mutta naisen paikalla oli hunnutettu nainen. Ensin lähdin tekemään hänestä tummaihoista, lopulta nainen vaaleni ja nuoreni lapsenkasvoiseksi. Pohdin työn kanssa ajatusta siitä (kuten tässä jo aiemmassa postauksessa kirjoitin), että onko länsimainen nainen oikeasti vapaa, ja kuinka sorrettu on itensä verhoava tai siihen painetta tunteva nainen suhteessa naiseen, joka tuntee painetta itsesä paljasteluun ja objektina olemiseen. 

Siinä sitten katselin työtä ja viikko ennen avajaisia lähdin vähän "parantelemaan" työtä pienellä spraytekstillä. En tiedä mitä siinä sitten tapahtui mutta yhtäkkiä olin maalannut koko työn yli. Seisoin siinä yltäpäältä maalissa ja hyperventiloisin! Mitä helvettiä olen juuri tehnyt! Johonkin vain hujahti monta tuntia aikaa ja olin jossain ihmeen maalausflowssa sutinut koko maalauksen yli valkoista maalia. 

Paniikin laskeuduttua piti alkaa ajatella uudestaan. 

En saisi alla ollutta enää millään tehtyä uudelleen, joten oli siis tehtävä koko homma alusta. Purin ajatusketjun atoimeiksi. Aloin kaivelemaan instagramista kohtalokasta, muotilehtimäistä poseerausta. Hieman dramaattisempaa kuvaa. Tuo tekstimuotti minulla oli vielä jäljellä, joten hyödynsin sitä uudestaan. Tein monta kerrosta. Vedin teippiä, viivoja, värikenttiä ja veteen piirrettyjä viivoja. Tein ajatuksiani fyysisiksi. 

Kuvaan yhdistämäni teksti "Woman is born free but is everywhere in chains" (wo - etuliite oli itse lisäämäni, koska naisteema) oli Jean - Jacques Rousseaun ajatuksia. Törmäsin tekstiin ja Rousseaun ajatuksiin taannoin googletellessani yhteiskuntasopimuksesta. Nauratti niin että meinasin laskea alleni, kun luin satojen vuosien takaisia näkemyksiä yhteiskunnan ongelmista, korruptiosta ja tasa-arvosta. Miten ajankohtaisia ne olivatkaan tämän hallituksen otteessa ja varsinkin pääministerin rautakouramaisessa (ruostuvassa) pakkolinjassa. Rousseauta pidettiin totalitaristina; toivottiin että kaikki ymmärtävät vapauden tuovaa yhteistä hyvää ja tahtoa ja toimivat sen puolesta. Ja mikäli eivät ymmärrä sen puolesta toimia, heidät voidaan tähän pakottaa. Ajatus kosketti monella tapaa: ei pelkästään nykypolitiikassa, yhteiskunnassa, myös ajatuksista persoonasta, seksuaali-identiteetistä ja naisen roolista (miehen ja naisen roolia ja identiteettikriisiä näyttelyssä koskettaa myös Glenda - maalaus, täytynee kirjoittaa siitä seuraavaksi). 

Tämän ajatuksen halusin säilyttää myös maalausta uudelleen työstäessä. Jätin huivin kuitenkin pois, kokonaisuudesta tuli jo niin monisyinen että en itsekään osannut jäsentää mihin kaikkeen se viittaa. Pelkäsin toisaalta sitä että jos maalaan naiselle huivin, teos tulkitaan juuri niin päin että huivissa nainen ei ole vapaa, kun tarkoituksenani oli pikemminkin kysyä että miksi näin ajatellaan.

Otettiin painia useampi erä. Värit ja muodot ja varjot ja työn määräävä olemus vaihteli useaan otteeseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan USA:n lipun tuomaa viitettä ja halusin lisätä taustaan vielä jotain tunnistettavaa, joka voi toimia punaisena lankana jos maalauksen sisältöä jaksaa kaivella pidemmälle. Visuaalisesti ajattelin lisääväni volyymia tukkapehkoon, ja ajattelin että teen sen "kuutisti". Jokaisessa meissä nimittäin asuu pieni Lavosen Kuutti, sen lisäksi että jokaisessa naismaalarissa asuu Schjerfbeckin Helene (häneen tulee verratuksi jossain vaiheessa varmasti jokainen). Itse olen kohdannut molemmat vertaukset ja ottanut ne ilolla vastaan. Helene, Kuutti ja Churbergin ja Thesleff ovat maalareita joiden ote on aina viehättänyt ja jotka tuntee omaksi maalaukselliseksi "kodikseen". Kuutin naiskuvat ovat toki aina mielessä kun omiaan tekee. Niitä on katsottu niin moneen kertaan. Mieleeni tuli aivan tietty tyyli mustan valuttamisesta, ja tietyn oloinen teos. Tämä kyseinen tyyli on juurikin se mitä kollegan Essi Peltosen (kenen kanssa jaoin edellisen työtilani) kanssa aina töistämme bongaamme kun arvelemme toistemme töistä että "menikö kuutiksi". Löysin etsimäni nopeasti, ja myös kuvalle nimen: 

Queen of Silence

Tajuntani räjähti. Hiljainen hyväksyntä. Päätin tehdä tuosta työstä suoran lainauksen tähän maalaukseen: naisen hiusten vasen puoli on suora tulkinta yhdestä kyseisen maalauksen osasta. Nimeä en sentään kehdannut lainata. Pidin tätä parempana ideana kuin tehdä jotain "kuutisti". Mielellään kumarrran suoraan mestarin suuntaan. 

Leikkaus takaisin avajaisiin - siinä olin maalauksen edessä. Sanat jotka olin sprayannut teokseen on siis luonut Rousseau. Ranskan suuren vallankumouksen aikana terrorin aikaa luotsanneet jakobiinit pitivät toimintansa selkärankana juuri Rousseaun filosofiaa. Nyt on taas terroristit toimessa ranskassa. Terroristit, jotka riistävät vapauden äärimmäisellä tavalla, ja toisaalta uskovat että vapaus tulee juuri sitä kautta. 

Facebook täyttyi Ranskanlipuista. Palestiina, Syyria, Afghanistan, Irak, Somalia - emme ole nähneet yhdenkään maan lippua kenenkään profiilikuvan päällä huolimatta siitä, että näissä maissa terrori on päivittäistä. Nyt se osui länsimaihin, ja maailma menee sekaisin samoin tein. Formuloissa on palkintopallin vieressä Pray for Paris - lippu. Kauppakeskuksessa vietettiin eilen hiljainen minuutti Pariisin uhrien takia. Kaupungit muuttivat monumenttiensa värejä trikoloriksi (Myös Turku!). Minua oksettaa.

Kaikki kunnia heitä sureville. Tietysti saa surra. Länsimaat osoittavat solidaarisuutta toisilleen, luonnollisesti, ja mitä lähemmäs tregedia osuu, sitä enemmän se tuntuu.  En silti voinut olla tuntematta pientä kiukun kuohahdusta. Hiljaisen hetken aikana teki mieli huutaa täysillä että MISSÄ OLI HILJAINEN HETKI KUN SYYRIASSA VIIME VIIKOLLA KUOLI 175 IHMISTÄ, NAISIA, LAPSIA, MIEHIÄ KUOLEE SATAMÄÄRIN LÄHES PÄIVITTÄIN? Missä oli profiilikuvakampanjat kun pienet lapset hukkuivat välimereen? Hukkuvat yhä? Ja me täällä vain itkemme kun joudumme ottamaan pakolaisia vastaan. Vingumme että eikö naapurimaat voisivat huolehtia Syyriasta. Miksi meidän pitäisi mennä sinne sotaa selvittelemään, miksei muut. Ei Isis ole meidän ongelmamme. 

Kuunnes se iskee Euroopan rajojen sisäpuolelle. Hiljaiset hyväksyjätkin ovat pakotettuja kohtaamaan sen, mitä muissa maissa tapahtuu päivittäin.  Tai ideaalitilanteessa kohtaisivat. Sota ei täällä tunnu todelliselta, se ei kosketa. 

Sinun täytyy - You must - nimi viittasi alkujaan siihen, että vapautta ei oikeastaan ole: olemme kahlittuja ties mihin vaikka olemme nimellisesti vapaita. Avajaisissa mietin että Sinun ja minun täytyy tehdä myös muuta: avata silmämme, kuten tämä hiljaisuuden kuningatar on tässä tehnyt. Vapaus ei ole kaikilla, ja sama ihmisarvo pitäisi olla, meillä kaikilla. 

Kauneudesta

G12 - näyttely sukeltelee somekuvissa. Facebook ja instagram ovat vahvat lähteet kuvissa, selailen paljo eri hashtagien takaa löytyviä tulevia kuvallisia traditioita, nykyisiä trendejä. Hauska katsella miten tarkkaan kopioituja ne ovat. Selfie - kuvista siis on kyse.

Kuvia ei oteta tuosta vaan. Niissä poseeraaminen ei ole edes kovin helppoa, tuli todettua kun yritin käyttää itseäni mallina maalausta varten. En kertakaikkiaan edes osaa vääntää vartaloani sellaiseen hyppyriperse - törötissiasentoon huulet tötteröllä ilman tuskaista otsaryppyilmettä ja viittä vaille ensiapuun kiidättävää selkäjumia. Samalla pitäisi hallita asioita kuten tukka, ja asetella sormet puhelimen ympärille myös hyvin hallitulla ja naisellisella tavalla. Vaikeaa. Mahdotonta. En osannut.

Mutta nämä piirteet toistuvat usein hyvin samanlaisina. Erityisen tarkastelun alla oli salikuvat. Niissä samat asennot toistuvat ehkä orjallisimmin. Niitä todella on harjoiteltu, sen huomaa, koska kun itseään koitti vääntää tuosta vaan samaan asentoon, ei tosiaan käynytkään niin yksinkertaisesti. Salilla nämä vielä räpsäistään nopeasti kun kukaan ei katso, joten posen pitää tulla aivan heittämällä.

Maalauksissa tosin on tuon pinta-asento-havainnoinnin lisäksi vielä tämä sisäinen taso, eli täydellisyyden tavoittelun alta pilkottava inhimillisyys. Some on täydellisten paikka, ja vaikka ja koska kukaan ei ole täydellinen, ulkokultaista mielikuvaa syötetään kovalla sykkeellä peittämään kolhuja ja mutkia matkassa. Koitan jättää näitä maalauksissa esille.

Kuvissa on mukana myös tämä haikeampi kuvatyyli, jota alkaa näkemään profiilikuvissakin enemmän. Mainosmaailmasta ja elokuvista hyvin tuttuja kaukaisuuteen katsovia, jostain surusta tai haikeudesta symbolisesti kertovia kuvia. On virkistävää kun "tavalliset" ihmiset alkavat käyttää kuvaa kerronnallisesti niin taitavasti. Näitä on lainattu kuviin myös, ja lisäilty omaa sisältöä: piteleviä käsiä, our lady of sorrows - tikareita, ikoneista tuttuja sädekehiä.

Land of the free (America)

Ja sitten on pari hijab - kuvaa, eli hunnutettuja naisia. Tässä on tällä hetkellä suurin mielenkiinto. Olen nimittäin näitä #selfie #nomakeup #girllikeme #badhairday (ja mitä näitä nyt on) tageja seuratessani alkanut törmäämään myös huntuihin. Ei tässä sinänsä mitään erikoista - nämä omakuvatyylit toistuu aivan orjallisen samana on kuva sitten otettu Suomessa, Equadorissa tai Malesiassa - niin miksei myös hunnutetuilla musliminaisilla? Aloin seuraamaan enemmän näitä #hijabselfie - tyylisiä tageja, ja jotenkin ilahduin niistä. Samalla hämmennyin. Hämmennyin siitä että Katri Sorsan perse (kannattaa lukea Katrin blogikirjoitus omista kuvistaan ja tyttöjen paineistumisesta somekuvissa) olvimainoksessa on ihmisten mielestä ihan ok, mutta hunnutettu nainen on se jonka puolesta voidaan pahoin. Vaikka hän on hunnussaan vapaaehtoisesti - todetaan, että vapaaehtoisuus on nimellistä koska sosiaalinen paine. Ja onhan se niin, sekä pitkät traditiot. Mutta että tämä haluttaisiin varsin jopa kieltää, toisin kuin puolialastomat naiset bussipysäkin mainoksessa, tai se perse olvin mainoksessa. Fucked up.

America

Ymmärrän; ketään ei saa pakottaa mihinkään. Huiviin ja Niquabiin tai Burkaan pakottaminen on väärin. Toisaalta; ehdottomasti puollan vapautta omavalintaiseen pukeutumiseen, eikä keneltäkään saa kieltää huivia. Toisaalta huiviin pukeutuminen vahvistaa sosiaalisen paineen tuomaa painetta pukeutua siihen. Mutta jos joku haulaa pukeutua farkkuihin, pukeutukoon. Jos joku haluaa pukeutua superhessuksi, pukeutukoon. Mutta jos voi pukeutua supermieheksi, pitää saada pukeutua myös mustakaavuksi. Mutta ketään ei saa myös pakottaa farkkuihin, superhessun kalsareihin tai kaapuun.

Seurasin mielenkiinnolla Facebookissa suomalaisten käännynnäisten musliminaisten keskusteluja, he painottavat sitä että "minä päätän" mitä huiveihin tulee. Kyseessä on perin länsimaalaistunut huiviraditio, sillä huiveilla "toteutetaan itseään" ja koristaudutaan. Itsessäni heräsi pieni fundamentalisti. Hijab tarkoittaa "Pukeudu vaatimattomasti", ja sitten ollaan siellä glitterihuivinsa alla kuin Kardashianit. Että ollaanko nyt oikeastaan sisäistetty tämän uskonnollisen symbolin merkitystä, tai miksi sitä sitten edes täytyy pitää ylipäätään,  jos ei haluta kuitenkaan elää sen osoittaman ajatuksen mukaan. Mutta onhan se hyvä että traditiot vapautuvat pakosta ja rajoitteista, asettuvat nykyaikaan. Varsin tyylikkäitä huivinaisia näkyy, mustat pillifarkut, raitapaita ja musta tyylikäs Hijab. Mutta se mikä saa asiaan niin kovasti kiinnittämään huomiota on juuri se, että tämä ei vastaa kauneuden käsitystämme ja on säväyttävää nähdä hyvällä itsetunnolla poseeraava Hijab - nainen kuvastossa jota pidämme länsimaalaisina omanamme. Näemme automaattisesti huivitetun naisen alistettuna. Vaikka tämä olisi kuinka kaunis ja poseeraisi samalla kuvakielellä kuin Suomen tytöt, koemme säälin tunteita. Toisin kuin katsoessamme puolialastomina itsestään selfieitä ottavia teinityttöjä jotka heruttavat instagramissa. Objektisoimassa ja seksualisoimassa itseään ja sukupuoltaan. Saamassa Roope Salmisen laulamaan että mihin luulet olevas menossa tossa mekossas muualle kuin hänen luoksee jatkoille. Tämä on meistä täysin ok. Hyi hitto.

Hijab työvaiheessa

Ja huivi on se minkä haluamme kieltää. Ajattelen tässä itse sitä että kumpi on oikeastaan enemmän vapaa, huivissa (puhutaan nyt vapaaehtoisesti) kulkeva nainen vai länsimaalaistuneisiin ulkonäköihanteisiin paineistuvat tytöt, jotka kokevat että suurin synti on itsensä (ulkoinen!) laiminlyöminen, joiden mielestä on velvollisuus pitää itsestään (ulkoisesti) huolta, oksentaa ruokansa jotta laihtuu, poseerattava perse pystyssä ja pukeuduttava seksikkäästi, siis elettävä näissä tiukoissa ulkonäkönormeissa? Osallistuin männäaikoina keskusteluun jossa fanaattisesti ajateltiin niin että on lähestulkoon velvollisuus käydä vaikkapa kuntosalilla, ja jos ei käy, on kaikki syyt tekosyitä ja ihminen on vaan laiska. Herättää ajattelemaan että minkälaisessa kuplassa me täällä elämme. Toiset hukkuu välimereen ja toiset eivät nää peiliään pidemmälle.

Somearttia

Hyvää kai kaikki tarkoittaa. Ristiriitaisuuksia, inhimillisyyttä. Siitäpä nämä maalaukset.

Lisätään jälkitoimituksena vielä tämä tähän: 

http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/paiva_musliminaisen_asussa

Vaikeemman kautta

Valmistelen tällaista uutta, jotenkin nämä akvarellimaiset pinnat kiehtoo juuri nyt. Vaan kyllä on piirustuksen kanssa töitä. Todella hyvä photariluonnos on tässä eikä piirtämisen pitäisi olla vaikea homma, vaan kun ei. Sunnuntaina pitäisi lähteä ripustelemaan Hämeenlinnaan ja takaraivossa tietysti on kolkuttanut että saisi tämän sinne mukaan, ja kiire ja kellon vilkuilu lieneekin syypäänä siihen että saa alottaa alusta uudelleen ja uudelleen. 

Hirveä väsymys painaa kropassa ja piirustukseen keskittyminen on sitämyödenkin vaikeaa, ei millään jaksaisi mittailla ja laittaa asioita kerralla paikalleen. 

Huomenna ehtis vähän vielä säätää, yöksi jätän vähän mustetta kuivailemaan. Pohjakin kyllä tässä kiusaa, tahtoo mennä nimismiehen kiharalle pinta kun kostuttaa. 

Punaista

Uuden äärellä. Voimaväriä tähän väliin. Mallina toimi Essi Peltonen.

Uutta maalausta ja kipeänä jälleen

Aloin eilen valmistelemaan uutta maalausta. Ihan hyvän luonnoksen ja alun lisäksi nettosin jonkinlaisen kurkunpääntulehduksen, kipeän korvan ja vetämättömän olon. Päivitin puolen päivää nettisivujani (www.liitola.fi) ja siinä paikallaan istuessa pidän lämpöpuhallinta päällä. Heti kostautuu. Tänään sitten pyykkihommelitkin veivät viittä vaille hautaan.

Nyt lisää "lepoa", kotona myös yksi vatsatautipotilas. Ei taida päästä maalaamaan huomennakaan.

Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:

Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)

Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.

                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:

                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

Hereillä

Ei tullut uni. Onkohan taidetta tulossa? Näin se on viimeaikoina mennyt, että tulee sisäinen levottomuus, ja vähän hämmästyskin että mitä ihmettä nyt on meneillään. Ja joku maalaushan se lopulta on. Ehkä tuo yllä oleva kokeilu puskee läpi.

Tai ehkä edessä on päivä kirppiksellä. Taiteen siemen kylvetään tuolla elellessä ja työhuoneella korjataan satoa. Saattaa kyllä olla että näin pehmeessä väsymyksen pilvimassassa ei paljoa pensseliä heilutella saatika työskennellä koneella. Battery aina elvyttää tosin.. mutta sitten olisi taas edessä kokoillan mittainen maalauskrapula. Kun liian väsyneenä douppaa itsensä työvireeseen. Illalla on takki tyhjä ja tärinä..

Vilkaisu

 

Ans kattoo.. 

Pannaan nyt tää luonnos tähän vielä. 

Fiilis!

1 Savulohileipää, 3 mukia kahvia, 1 pötköä karkkia, 1 berliininmunkkia ja 1/2 plo kirsikkakolaa myöhemmin..
...oli suoranainen ihme että mahduin tähän suuresti iloa tuottavaan säkkiin.. :D

Koska huomenna pääsen vähän viihteelle, niin tänään on toki jo vähän höpö olo, varsinkin tällä sokeri & kofeiinimäärällä :)

Huippusalaisen muotokuvan huippusalainen silmä alkutekijöissään.

On sitä jottai maalattuki.

Have a merry merry weekend.

Yksityiskohta

Something new...

Ajattelin maalata

Mutta kyllä se ajatuksen tasolle jää.
On tässä kaikki tarvittavat: maalauspohja, eväät, läppäri, blogi auki johon kirjoitella henkeviä taiteen teosta, kamera jolla tallentaa prosessia.

Meinasin että josko kaivan sitten sen kameran esille ja tallennan sitten vähän sitä prosessia. No en tallenna. Ei ole mitään prosessia. Olen tässä nyt istunut kohta kaksi tuntia selin tuohon valkoisena painostavaan maalauspohjaan. Minä tiedän mitä siihen tulee. Se kuva on ollut mielessä jo 2,5 vuotta. Olen maalannut sen päässäni jo monen monta kertaa. Se on jo valmis.

Eih. Sieltä se tuli, se seuraava ajatus.

En voi kuin epäonnistua.

Äh.
Olen pureskellut tuon maalauksen jo loppuun. Olen jo tehnyt sen prosessin, ilman ainuttakaan pensselinvetoa.  Onko mitään järkeä edes aloittaa sitä? En tietenkään käytännössä tavoittaisi samaa kuvaa kuin mikä mielessäni niin vahvana on, joten kokisin epäonnistuneeni. Ihan takuulla. Toisaalta ihmettelen, miksi se edes kuuluu vokabulääriini? Miten tässä edes voi epäonnistua? Joka kerta ollaan kuitenkin tekemässä uutta teosta, jollaista en ole vielä tehnyt. Miksei voi hyväksyä maalausta sellaisena kuin se on, tai millaiseksi se tulee?

Epäonnistuminen, tuo peikko. Se estää etenemästä ja houkuttelee antamaan periksi ennen kuin edes yrittää. Toisaalta, joskus, joidenkin asioiden parissa on yrittänyt jo liian kauan. Eikä enää haluakkaan onnistua. Ei enää jaksa onnistua. On helpompi aloittaa alusta. Prosessi longa vitae brevis.

Päivän työ

Lähtökohta, nykytilanne ja päämäärä

Jännittävä pigmenttisiirto on hautumassa.. Saas nähdä ennätänkö saada tämän mukaan Fridaan. 

Ensiviikon perjantaina on jo ripustus.

Työhuoneella kävi pikkuinen taiteilija kylässä :)
"Sen värinen maalaus haluaa" totesi hän,
ja osoitti keltaista maalausta, ja eikun toimeen.
Ei lopulta ollutkaan keltainen olo. 

Jännittävä pigmenttisiirto näyttää miltä?

Tämmönen yrmynaama on valokuvan henkilö.

Sai "hieman" piristävää väriä niskaansa..

Hetken mielijohteesta maalasin pohjankin, vaikka se ei tulekkaan näkymään.
Tai jos näkyy niin äärimmäisen vähän.
Tulipahan maalailtua.

Huomenna sitten yllättymään lopputuloksesta.