 |
| Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat. |
Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.
Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.
Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa.
Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa.
Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti.
Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää,
No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.
Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.
Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi.
