Kahleiden kilistelyä

 

Erinomainen Mikko Paakkola kirjoittaa taide-lehdessä suunnitelmistaan tarjota ohjeita kirjoittajille. Mikko onnistui ainakin kohdallani siinä mielessä, että kirjoitan ylipäätään mitään. Tai olenhan minä kirjoittanut, mutta en ole mitään julkaissut. Jokin on kirjoituksen tarpeessani muuttunut; siinä missä ennen kirjoitin suoraan blogieditoriin ja julkaisin heti, nyt kirjoitan, mutustelen, enkä lopulta julkaise mitään. Nyt ajattelin sen kuitenkin tehdä.

Olen miettinyt kovasti, kuinka valottaa nykytilannettani. Muutin uudelle työhuoneelle, joka on ihana. Edellinen työtilani oli käytännössä varastokoppero, jonka etuna oli luonnonvalo ja työkaverit. Työkavereilla tarkoitan nyt satunnaisia kohtaamisia samassa rakennuksessa työskentelevien henkilöiden kanssa, jotka puuhaavat mitä kukin. Pääasiallisesti jutustelin yhden herran kanssa, muita morjenstin, jos sitäkään. Mutta edes jotain. Tunsin meneväni töihin, ja olevani osa jonkinlaista yhteisöä.

Miinuspuolena oli tilan koko. Aivan onnetontahan siellä oli koittaa mitään tehdä, kun tila ei riittänyt edes pohjustamiseen. Metrisiä korkeintaan pystyi tekemään, lopulta päädyin hinkuttamaan samoja duuneja kuukausien ajaksi. Tila, krooninen köyhyys ja sitä myötä materiaalien vähäisyys, korona ja sen tuomat pitkät karanteenipoissaolot työhuoneelta, lasten lomat ja niin edelleen. Työskentely katkesi jatkuvasti, eikä rohkeus riittänyt käyttää vähäisiä massejaan riskinottoon.

Puolisentoista vuotta itkin kurjuuttani poikaystävälleni, joka luonnollisesti halusi auttaa. Kerta toisensa jälkeen torjuin avun, itte pitää pärjätä saatana, ja itsehän olen kurjuuteni valinnut. Vaikka harvakseltaan mitään saatoin valmiiksi asti, työt kuitenkin menivät kaupaksi suoraan työhuoneelta ja samoin tein. Ei kuitenkaan niin useaan, että sillä toimeen tulisi. Joten ajauduin lopulta rahoineni totaaliseen umpikujaan, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luopua työhuoneesta. Ihmiset kyselevät töitä ja odottelevat näyttelyä, jota ei nyt ole tulossa, kun ei ole työskentelyedellytyksiäkään. Sinänsä positiivinen stressi, mutta kauhuhan se siinä mielen valtaa, ja silloin tulee tehtyä epätoivoisia tekoja, kuten otettua poikaystävän tarjoamaa apua vastaan.

Ollessani ensitreffeillä poikaystäväni (myöh. saksalainen) kanssa, hän vaikuttui suuresti kivigate-tarinastani, ja totesi, että yhteistyötä tehdään, tulee suhdetta tai ei. Itse en tästä yhteistyömahdollisuudesta vakuuttunut, sillä hänen ehdotuksensa painottuu alueelle, jota en tunne. Hän oli käynnistelemässä NFT – kauppaa omalle yritykselleen, ja kyseli, josko tekisin duuneja tähän tarkoitukseen. Aivan liian jännittävältä, hämärältä ja epäilyttävältä tämä vaikutti, joten sanoin ei. Ajauduttuani vuosikymmenen kriisiin, hän toisti tarjouksensa. Kutakuinkin näin, että jos saisit täydelliset tilat, ja niin paljon materiaaleja, että voisit tehdä aivan mitä tahansa, mitä tekisit? Ensin nauroin (täysin epärealistista) ja sitten itkin (miksi lyödä lyötyä) ja seuraavaksi vedinkin jo nimeä paperiin, sillä minulle esitetty projektisuunnitelma sisälsi juuri nämä elementit. Plus kuukausipalkan. Ja näin siinä sitten kävi, että olen mahdollisesti maapallon ainut kuukausipalkkaa kuvataiteilijana nauttiva taidemaalari. Tehtäväni on tuottaa taidetta ja integroida kuvataidetta NFT-maailmaan parhaaksi katsomallani tavalla. Mikä hyödyttäisi taidetta ja taiteilijaa eniten, ja mitä kaikkea tällä kentällä voi tehdä.

Ja mitä minä nyt sitten teen, kun voin tehdä aivan mitä tahansa? Sitä kuvittelisi, että nyt aukesi uusi maailma ja työskentely vapautuu. Juuei. Kauhu, blokki ja aivan liian korkea rima. Nyt voin oikeasti kehittää jotain, tehdä jotain mihin minulla on koulutus (taiteen uudet kontekstit-maisteri), viedä jotakin eteenpäin, vapauttaa itseni kahleista. Sen sijaan kuristun omiin kahleisiini. Eivät ne ole edes missään kiinni, eikä niitä kireämmälle vedä kukaan muu, kuin Liitola itse.

Käytiin Kunsthalle Mannheimissä pääsiäisen aikaan. Näyttelyohjelmassa oli ns. Kaikkea valokuvateemasta hiilitöihin ja mindbombs -kokonaisuuteen, joka käsitteli terrorismin läsnäoloa taiteessa. Itselleni mindbombs näyttäytyi lähinnä visuaalisena esitelmänä terrorismista. Kiinnostavaa se oli joka tapauksessa. Katselin pitkän aikaa järkyttyneenä videota ISIS-terroristeista, jotka marssittivat sotilaslaumaa teloitettavaksi. Videossa analysoitiin itse videota, sen jakamisen vaikutuksia ja ihmisten kasvonilmeitä. Lähdin siinä miettimään, että miksi tämä tubevideon kaltainen pläjäys on taidehallissa taiteen nimikkeen alla. Ei varmaan olisikaan, ellei se olisi ollut osa tätä teemaa ja kokonaisuutta. Setti tarjosi elämyksellisiä ja vaikuttavia elementtejä, jääden kuitenkin hajanaiseksi. Miksi tämä visuaalinen esitelmä oli taidehallissa, kysyin edelleen. Vastasin itselleni, että miksi ei. Missä se sitten olisi? Ei ole olemassa Museum of things – tyyppistä paikkaa, jossa vain esitelmöidään jostain, mitä ei voi oikein taiteeksikaan kutsua. Vai onko?

Lopulta näyttelystä löytyi Van Goghin maalaus, joka vaikutti minuun paljon voimakkaammin, mitä mindbombs. Sivellintyöskentely. Maalin materiaalisuus. Kaikki se, mitä en uskalla tehdä, jotta ei haaskaisi materiaaleja. Värit paukahtavat suoraan paikalleen ja oikein. Pam, pam. Kyllä minä vaan olen lopultakin esteetikko. Ja kateellinen taitaville maalareille.

Kunsthalle tarjosi myös Hanna Nagelin näyttelyn, joka säväytti. Pidin siitä, miten taiteilijan vaiheita ja ajatuksia avattiin seinään vedetyillä teksteillä näyttelyn edetessä. Samaistuin voimakkaasti Nagelin ajatuksiin siitä, miten haastavaa on olla nainen taiteen kentällä. Hyvävelikerhot elävät edelleen voimakkaasti, ja lasten hoito lankeaa pääsäätöisesti naisille. Taiteilijan kun pitäisi pystyä keskeytyksettä paneutumaan työhönsä, upota siihen kuplaan, ettei ”putoa” ajatuksesta ja luovuuden tiloistaan. Aina kun niin käy, aloittaa ikään kuin alusta. Kuten korona-aikana. Erityisesti äiti-ihmisille.

Näyttelyistä poispäin tallustellessamme minulle kerrottiin saksalaisesta laista. Pääisäisen aikana on pyhä, jolloin tanssiminen baareissa on kiellettyä. Koin välittömästi valtavaa tarvetta rynnätä lähimpään baariin tanssimaan saksalaisen kanssa, ja tulla heitetyksi baarista ulos. Siitä kun ottaisi kuvat, oltaisiin lähellä sitä, mitä NFT-maailmassakin tulisi tehdä. Heittää kahleensa nurkkaan, lakata ajattelemasta mitä pitää ja saa tehdä, ja mitä taiteilijan työltä odotetaan.

Onko taiteesta kirjoittamisella lopultakaan merkitystä, Mikko kysyy taide-lehdessä. Onko taiteen tekemiselläkään ylipäätään merkitystä, on kerennyt kyseisessä aviisissa kyselemään jo moni kirjoittaja. Itse eksistentialistisesta kriisistä alati kärsivänä, ja siitä jotenkin myös nauttivana, ilahdun tästä keskustelusta. Mikkokin zoomaa ulos taiteilijan kuplasta Ukrainan ruumiskasoihin asti. Zoomataan kauemmas, ulkoavaruuteen. Universumiin. Eihän tällä millään ole mitään merkitystä. Häviävän pienen hetken ollaan tällä pallolla, eikä mitään tästä tule jäämään jäljelle. Se pistää taiteilijan määrättömän tuskailun ja luomisen kriisin ja tarkoituksen pohtimisen ja itsensä kiduttamisen kyllä valoon, mitä se myös kaipaa. Mitä jos lakataan pohtimasta sitä merkitystä, ja tehdään vaan mitä halutaan. Paskat taidemaailmasta, yhtenevistä sarjoista, samankokoisista maalauspojista jotta näyttelystä tulee tasalaatuinen, tunnistettavasta työnjäljestä, taiteilijaimagosta tai maineesta ylipäätään. Tanssitaan kun on tanssikielto, ja lennetään pihalle. Sitä varten me taiteilijat täällä ollaan, tekemässä mitä halutaan.

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

Lately

Oon ihan et