 |
| Miksi en saavuttaa/saavuttaa en saa/sitä hetkeä jolloin en elä tolloillen? |
Tällaisin suomirokin lainauksin aloitan tämän päiväni.
Saan hädin tuskin kirjoitettua, kädet tärisee. Jalat tärisee. Tuntuu että vatsalaukkukin tärisee. Adrenaliini syöksyy suonissani säntäillen paikasta paikkaan, eikä tiedä minne purkautua. Ei pitäisi olla tällaisia päiviä, eikä sellaisia kuin eilinen. Niitä nyt kuitenkin on, joten sen kanssa täytyy yrittää elää, tai niin yritän itselleni uskotella, vaikka päässä humisee ja pyörryttää.
Haluan hetken kirjoittaa tämän tulevan näyttelyn teosten teemasta, mielialoista, tarkemmin. Teen sen nyt saadakseni hetken purkaa mieltäni.
Minulla on läheinen, tai parikin läheistä, jotka sairastavat mielialahäiriöitä. Yhdellä heistä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. En nyt voi enkä haluakkaan valottaa sen tarkemmin että kenestä puhun, mutta sen vertaa läheinen kuitenkin että olemme ns. "tappeluväleissä". Siis että keskustelut ja tuntemuksen taso ylittää perus kahvipöytäkeskustelun. Hyvin läheinen siis.
Hänen sairautensa on aika akuutissa vaiheessa.
Olen yrittänyt tukea häntä kaikin voimin siinä onnistumatta, saamalla häntä liikkeelle, hoitamaan itseään, tutustumaan sairauteensa, että saisi sen haltuun. Pyytämällä, kiristämällä, pakottamalla, suostuttelemalla, huutamalla ja rukoilemalla, eikä mikään auta. Ja huutoon se usein päättyy, ja siitä seuraa syyllisyyden tunteet. Hänelle huutaminen on kuin huutaisi avaruuteen. Kukaan ei kuule, eikä reagoi. Huutaminen nyt on ylipäätään turhaa eikä niin saisi tehdä, tiedän. Myönnän oman virheeni, saatan olla aika paha suustani. Viimeiseen asti yritän olla sitä tekemättä mutta kun tietty turhautumisen raja ylittyy, en saa enää kielenkantimiani kuriin. Ja huudon kohde ei ymmärrä sitä sen kummemmin kuin koko keskustelun aihetta tai tekemiänsä asioita. Joten saatan kaikille pahan mielen toimimalla tavalla joka ei kanna hedelmää mutta hei, olen ihminen minäkin vain. Elän tolloillen.
Olen tässä vuosien saatossa oppinut venymään mittakavoissa joita en koskaan osannut odottaakkaan, mutta nyt tässä elämäntilanteessa sytytyslankani on aivan mielettömän lyhyt. Kipinää ei tarvitse lyödä kovinkaan paljoa, että räjähtää. Kun kaikki, siis kaikki on aivan perseellään. Se, että saa itse rämmittyä sängystä aamulla ylös on jo työn takana, saatika että saisi jonkun muun suostuteltua tekemään saman ja käyttämään päivänsä menestyksekkäästi itseään vastentahtoisesti hoitaen. No, ei onnistu.
Olen yrittänyt näitä tuntoja purkaa näihin pigmenttisiirtoihin. Yrittää kuvallisin keinoin jotenkin ilmentää tuota sairautta: miten sen taakse piiloudutaan ja miten se verhoaa ihmisen alleen. Ihminen tosiaan muuttuu, eikä voi sille mitään. Ajatus hämärtyy ja logiikka toimista katoaa. Aivot menee autopilootille eikä itse enää ole puikoissa. Se on pelottavaa katsella sivusta, saatika sitten itse sairastaa kyseistä tautia. Ihmisestä tulee vain itsensä ulkoinen kuori, ja sisällä asuu joku muu. Monasti olen ajatellut sen sairauden olevan aika samanlainen kuin Altzhaimer. Kun jokin tunnetila nimittäin väistyy ja korvautuu uudella, vanhaa ei enää muisteta koskaan olleenkaan. Kaikki tapahtuu juuri tässä, mennyttä ja tulevaa ei ole. Ja niinhän sitä kaikki aina haluaa elää! Tässä hetkessä! Älkää toivoko sellaista! Se on kipeetä helvettiä.
No, en voi jättää ystävääni pulaan. Hänellä ei ole montaa ketä auttaisi. Ja mitä suomen terveydenhoito tekee: pallottelee potilasta väärällä lääkityksellä vuoden ees taas eikä auteta. Lopulta jostain saa avun ja oikean diagnoosin, huomataan että lääkitys on ollut vuoden ajan täysin sopimaton (jonka kyllä potilas oli itsekin huomannut mutta ei kukaan uskonut) ja sairaus tämän takia muuttunut vaikeaksi masennukseksi psykoottisin oirein, ja sekamuotoiseksi vielä sen lisäksi. Monesti hän kyllä keräsi voimansa ja meni hakemaan apua, aina tylytettiin että ei sulla mikään oo muutaku pieni masennus, ei haluta ylidiagnosoida. No nyt on oikeat tropit ja oikea nimike, mutta vieläkään ei apua saa ellei itse sitä polvillaan rukoile ja hoitopaikatkin joutuu etsimään itse. Sairas ihminen, joka on lääkkeillä vedetty muumiksi ja toimintakyky puolessa normaalista. Repikää siitä.
Tämän asian kanssa painiessa meni reilusti yli puolenpäivän että taas pääsin työhuoneelle. Ei pitäisi kyllä pistää siihen päätään yhtään, mutta ei vaan voi jättää toista oman onnensa nojaan. Ajattelen, että pitäis käyttää tämä tärinä hyväksi, pistää lujaa rokkia soimaan ja ottaa iso pohja esille. En vaan ole varma että haluanko käyttää taidetta nyrkkeilysäkkinä. No, yritetään rauhottua. Eevääksi otin tuoretta espressopavuista jauhettua kahvia termariin (hah, auttaa muuten tosi hyvin tärinään..), ja laitoin maidonkin valmiiksi sekaan. Tässä nyt kuppiin sen kaadettuani totesin että maito oli vanhaa ja kelluu riekaleina kahvin päällä.
Join sen silti.
