Ja seuraavaksi jotain aivan muuta

Olen tässä kovasti koettanut mietiskellä jatkoa pienelle salmela-tunteenpurkaukselleni. Se odottaa vielä parempaa aikaa (semmoista jolloin voin istua hetken koneella ihan hiljaisuudessa vain kirjoittamista varten, ja oikeasti miettiä tietyllä filosofisella tatsilla asioita kuten hyvä, huono, onnistuminen, epäonnistuminen). Tuollaista luksusta ei ole hetkeen tarjolla, joten haluaisin hetken puhua kirjoittaa aiheesta syntymä.

Löysin nimittäin tänään kortinlukijani ja tyhjensin pokkarin muistikortin, ja näin viimein ensikohtaamiseni Williamin kanssa kuvina. Itsehän olin siinä tilanteessa hieman pihalla, muistikuvat ovat aika sumeita ja tunteentäyteisiä. Nimittäin itketti. Itketti kun kävelin saliin, ja heti kun avasin silmäni. Ai miksi?...

Jokainen joka on ollut raskaana, tietää mitä Odottaminen tarkoittaa. Raskaus on taival joka alkaa sillä samalla sekunnilla kun tekee positiivisen testin. Ajatukset, elämä muuttuu samatien: uusi ihminen tulossa! Mitä saikaan syödä? Ääk, minussa kasvaa joku! Se on tosi, vaikka kyseessä onkin vasta solumöykky. Yhtäkkiä näkee kaupungilla enemmän raskaana olevia, vaunuja, vauvoja. Asiat jotka ovat olleet ennen vain massaa ja taustahälyä, muodostuvat äkisti kaiken keskiöksi. Alkupyörrytyksen jälkeen tulee väsymys. Jalat painaa tonnin ja pää vähintään kolme. Vatsan sisältö sensijaan on ilmaa kevyempää, ja se pyrkii kohti kurkkua, kitalakea. Tuntuu siltä että kuolema korjaa, eikä se olo pääty ikinä.

Alkaa "pirteä" keskiraskaus. Väsymys vähenee, tilalle tulee epämääräiset verenvuodot. Elämästä tulee jatkuvaa päivien laskemista ja sydänäänten kuuntelemista. Loppuu nekin aikanaan, tehdäkseen tilaa supistuksille. Ei voi tehdä juuri mitään ilman pelkoa keskenmenosta. Sitä se sitten on, 9kk vellovaa tuskaa ja pelkoa vauvan voinnista. Ei se nyt tietenkään aina mene näin, mutta tällä kertaa meni. Listätään vielä yhtälöön remontti (pakko tehdä, supisteli tai ei), uhmaikää kolkutteleva tytär (juokse sitten sen perässä sillä mahalla) ja työt (vähän paha jättää niitäkään tekemättä) niin ollaan asian ytimessä. Kaikkea sävyttää kuitenkin pelko; ei pelkästään siitä meneekö raskaus hyvin, vaan yksi asia lähestyy vääjäämättä: synnytys.

Ekasta kerrasta jäi mehevät traumat, "vaikka ei pitäisi kun hyvinhän se meni", mutta asia alkoi käydä korvien välissä useammin ja useammin. Aikaisessa vaiheessa pyysin lähetettä pelkopolille, mutta aika järjestyi vasta ihan synnytyksen korvilla. Pääsin ihan ylilääkärin puheille, joka aloitti samalla "hyvinhän se meni mitäs ruikutat" - asenteella, joka hyvin nopeasti korjaantui siinä kun todettiin lapsen olevan perätilassa, ja että pienoikainen pitäisi leikata ulos. Sektio. Puudutus. Hetkinen. Stop.

Leikata, sektio puudutus?

Toisin sanoen, teurastus, selkärankaan piikin survominen, ja mitä olen keräillyt tuttavapiirin kokemuksia, myös vakavat jälkiseuraukset? Minun selkärankaani? Siihen, joka on murtunut? Juuei. Tuli paniikki. Tuli itku, tärinä ja harhaileva katse. Tuli lähete psykiatriselle polikliniikalle kiitos kevyen henkisen romahduksen (äkisti ja totaalisesti selvisi itsellekin että kärsin itseltäni salaa tämmöisestä pelosta) ja sektioaika nukutuksella. Pahasti traumatisoitunut, sanoi. Ei turvallista piikittää, varmaan sekoaisin. Sitten seuraa irrationaalinen kuolemanpelko: Mitä jos nukutuksesta ei herääkkään? Mitä jos vavalle tapahtuu jotain? Mut siis revitään auki leikkauspöydällä.  2 viikkoa sektioon. 2 viikkoa elinaikaa. Lopun aikoja värittää flunssa, joka myös iskee isukkiin ja pyöräyttää kysymysmerkin sen perään pääseekö mokoma synnytykseen mukaan ollenkaan. Jes, yksin kuolemaan leikkauspöydälle? Kuka pitää vauvasta huolen.. Hätähuutoon vastaa tuleva kummitäti joka pakkaa laukkunsa, hälyttää anoppinsa lapsenvahdiksi ja on passissa Porvoossa. Vastaus saadaan edellisenä iltana ja mies huolitaan mukaan. Kummitäti missasi nämä hipat.

Tyksissä aamuseiskalta käyrillä. Eipä juuri pelota.

Pylly näkyy. Hiukan hihitytti verhoilla itsensä sairaalakaapuihin. Seuraavaksi laitettiin katetri. Ei hihityttänyt enää.

Ylilääkäri etukäteen varoitteli, että nukkumatti yrittää varmaan puhua ympäri siitä nukutuksesta, mutta täytyy pitää puolensa. Synnytyksen pitäisi olla positiivinen tapahtuma. Pitäisi mennä ilolla ja odotuksella hakemaan uutta perheenjäsentä, ei pelosta täristen, kuolemaa ja halvaantumista peläten.
No. Tämä oli selkeästi utopistinen ajatus sille anestesialääkärille. Olin yrittänyt koota itseäni ja saanutkin homman jotenkin kasaan, ja juuri ennen saliin siirtymistä alkoi piikin tyrkytys. Jospa rouva hetken kuuntelisi niin keskustellaan tästä (ei kiitos). Epiduraali on turvallisempi sun vauvalle (hetkinen -- siis onko vauvani vaarassa? Ylilääkäri vakuutti, että nukutus on täysin turvallista eikä tarvitse pelätä). Siinä on paljon enemmän etuja (ai muunmuassa se, että halvaannun loppuelämäksi kun runnoutuneeseen selkärankaani tungetaan piikkejä? Kun täytyykin piikittää normaalia ylemmäs, ja keuhkonikin lamaantuvat nukutusaineesta?). Voit olla hereilläkin ja näet lapsesi heti (ai haluatte repiä vatsani auki hereillä ollessani?).  Juupajuu. Uhkasin nousta sängystä ylös ja lähteä heti kotiin. En keskustele. En pysty. Alkoi itku, alkoi tärinä. Perkeleen narkkari minkä teki. Mies jyrisee, on se nyt perkele. Asia meni lopulta sillekin perille, ja hoitsut olivat pahoillaan. Lääkäri oli pahoillaan. Eivät tienneet, mistä oli kyse. Ei ollut lastenlääkäriäkään hälytetty paikalle valmiiksi, kun eivät "tienneet" että piti olla nukutusleikkaus. Ei lohduttanut. Likipitäen hyperventiloin. Jalat täristen sängystä ylös ja leikkaussaliin ja pöydälle. Valojen alle. Kädet sivuille. On kylmä, tärisen, pelottaa. Kukaan ei puhu, ovat vaivautuneita. Vesi valuu silmistä. Ehkä kuolen nyt sitten tähän. Vauva ei selviäkkään. Tämänhän piti olla vaaratonta vauvalle. Valmistelut kestää ikuisuuden. Kaapua virittävät naaman eteen. Putsaavat ihoa, teippaavat jotain mahaan. Näen kaiken heijastuksena yllä olevasta lampusta. Kohta vähän polttaa, kertoo anestesialääkäri. Alkaa ruuttaamaan puudutusainetta käteen. Se on kuin happoa; polttava neste lehahtaa kättä pitkin ylöspäin. Hoitsu painaa maskia kasvoille, yritän pyristellä siitä irti, ahdistaa, tukehdun, puudutusaine leviää rintakehään, kaulaan, salpaa hengityksen - - -

Jäädääs hetkeksi tähän. Nyt siis ollaan unessa. Se oli yksi sekunnin murto-osa niin taju oli kankaalla. Pelkäsin tätä ihan tajuttomasti: uneen vaipumista, onko se kuin hidasta kuolemaa, mitä jos tunnen kaiken? Jos en enää herää? Näin jotain unta. Se oli erilaista. Kurkkua kuristavaa ja todella nopeaa, sillä - - -

I'ts alive!

Poika on punnittu.

Tuolla se majaili kunnes heräsin. Ei päässyt isin paidan alle.

Juuri ennen heräämistä.

Silmiä räpäytettyäni näin valon sijasta kellon. Se oli jotain yli kymmenen jo. Vauva oli syntynyt ennen yhdeksää, nukahtamisesta kului minuutti niin kaveri oli ulkona. Kokoon kursimisessa ja puudutteen ruuttaamisessa olikin kulunut sitten jonkinlainen tovi.

Ensimmäinen ajatus silmien avattua oli se poika. Missä se vauva on? Onko kunnossa? Miksen näe sitä missään? Kertovat että kaikki on hyvin, vauva on kunnossa, voi hyvin. No taas tulee itku. Ilosta tällä kertaa; 9kk pelkoa päättyi siihen että jätkä elää. Ja minä elän. 

Hei :) Tuu tänne, oo tässä ja hengitä <3

Tätäkö tiedossa? Shitfuck.

9kk:n krooninen pelkääminen päättyi siltä erää siihen. Oltiin hengissä molemmat. Kukaan ei halvaantunut, nukahtanut ikiajoiksi. Pelkäsin nukahtamistakin aivan turhaan. Se oli naps, ja valot sammui.
Jos tätä lukee joskus joku nukutussektioon menevä, suosittelen pakkaamaan laukun piukkaan kurkkupastilleja. Hengitysputki nimittäin muistuttelee vierailustaan henkitorvessa hyvän tovin ajan. Yskiminen sektiohaavan kanssa on helvettiä. Itse pipi poltti ja repi pari päivää pahasti. Lääkkeitä kannattaa inua heti kun ounastelee tunnon palaavan ehkä lähiaikoina kaulan alapuolelle, jos ei ennakoi ne äkisti riistäytyy käsistä. Muutoin paraneminen oli nopeaa, saman vuorokauden aikana pakotettiin sängystä ylös, seuraavana vessaan ja suihkuun tuskailemaan. Hyvin kyllä doupattiin näitä koettelemuksia varten. Ulos heittivät heti kun sai ite pestyä vauvan pyllyn. Alatiesynnytykseen verrattuna walk in the park.

Pojan maja. Joskaan siellä ei suostuttu olemaan..

Taisteluarvet.

Sen arvoista.

Another lapsiaiheinen päivitys

Aloitetaan kuitenkin taiteella: sain kuin sainkin lähetettyä ajoissa (no, viimeisenä postituspäivänä) 9 näytekuvaa Salmelaan. Nyt sitten tuloksia odotellessa. Ja fridan pääsiäisnäyttelyä, joka myös on tässä kuussa. Salmelaan työstin tämmöstä uutta.

Miettein olisiko vaan pitänyt pistää tuo maalaten, mutta kun piirustutti ja jotenkin hiili on vieläkin in. Plus että hiilihommelit on ajallisesti helpommin hallittavissa ja halvemmin alusta aloitettavissa jos ei tunnukkaan hyvältä.

Tuntuihan se! Ja entisestään vaan kasvaa hinku ostaa kuivapastellikynät. Ja jostain, varmaan Kuutti Lavosen näyttelystä, kumpuaa myös hinku tehdä aivan sileää liitupohjaa ja liituilla sille.

Sen odottakoot nyt toistaiseksi, sillä työn alla on fridan toukokuun valokuvanäyttelyn teokset.

En osaa olla niihinkin vähän pensselillä sohimatta. Kyseessä on siis pigmenttisiirtotekniikka, eli mustesuihkuvalokuvan siirrän mediumilla kankaalle. Maalausta tulee puolin jos toisin akryylillä ja ehkä vielä öljylläkin päälle. Huikeita ideoita on taas kultaisen akryylin kokeilemisesta, mahtaako bling bling näkyä mediumin takaa? Pintaan en sitä haluaisi kuin lehtikultana ja siihen ei just nyt riitä raha ja rohkeus. Halua kyllä olisi, tulis komiat duunit, ikonomaiset. Luvassa on siis lärvejä jälleen..

Mutta se lapsiaihe! Näin taiteen kautta keveästi siihen:

Tytär sai synttärilahjaksi tuommoisen piirustusjutun! Leikin sillä ite kun tyttö nukkuu, muuten hän ei kauheasti halua kanssani piirtää kun en osaa lopettaa. Löydän itseni aina yksin lattialta tuhertamassa jotain omenan varjostusta ja likka on jo lähtenyt muualle. Mutta tämä on superhauska, ja keksisin tavan varjostellakin! Jes!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Poikamme William Emil tässä raakkumassa yöhuutojaan. Yess.

Bonuksena weppikameran snapshotti vuodelta 2010 kun odotin esikoista. Olin tuossa mukamas väsynyt. Sana, jonka määritelmää en tuolloin vielä tiennyt.. :D Tuo tumma tukka muuten vanhentaa. Olin jo aikeissa mennä laittaan ottatukkaa ja tummentaa mutta oliskohan tuo vaalea sittenkin parempi.. Heh. Jepjep, tukkahan se toki vanhentaa.. ;) Kummastakin raskaudesta olen saanut harmaita hiuksia. Siis oikeita, paksuja karheita harmaita. Musta tulee ainakin uskottavavan näkönen naavapäinen taiteilija isona.

Motivaation mittakaava

Öiden itkupilli

0% |-------------------------------------------------------------------------------X--| 100%

Lisämaininta tuosta äitiydestä. Pienoikaisellamme on tuommoista koliikkivaivaa - tai refluksia - jokatapauksessa jotakin joka pitää pienokaisen hereillä öisin. Äänekkäästi. Viime yönä huuto loppui puoli kuudelta aamulla. Istuin sängyn reunalla pinnasängyn reunan kuva otsassa (olin nojannut siihen jo toista tuntia laittaen tuttia takaisin itkevän vauvan suuhun) ja itkin, sillä väsymyksen määrä oli pyörryttävä, nälän määrä oksettava. "Aamulla" (puoliltapäivin) kun heräilin, joka ikinen lihas on krampissa ja värisee ylirasituksesta.

Siitä huolimatta, vaikka hädin tuskin pysyy silmät auki enkä tiedä millä voimilla aion seistä tuossa maalaustelineen edessä, olen työhuoneella valmiina töihin! Töiden palautukseen enää 5 päivää. Todella haluaisin saada nyt hyvän sarjan tehtyä, ja kun kerran olen saanut suosituksiakin haalittua, olisi nyt todella hölmöä ola painamatta hommia... Vauvalle pumppasin maitoa, laitoin kakaroille vaatteet valmiiksi oven pieleen jotta miehen hommat helpottuisi pikkuvauvan ja uhmaikäisen kanssa ulkoilemaan lähtiessä.. On tulenpalava halu nyt saada tämä homma kunnialla piirrettyä pakettiin. Sen aistii kyllä myös mies joka ei valita vaikka jää lapsia hoitamaan, joka tällä hetkellä näissä väsymyksissä itkuisten pikkuisten kanssa ei ole helppo tinki tehdä yksin.

Ensimmäiset hetket täällä meni nyt tähän kirjoittaessa ja puhelimessa puhuessa - oli eilen taas uusi katselmus meidän homelinnassa ja taas kohta pukkaa uutta. Arviot jokaisella taloon marssitetulla asiantuntijalla ovat hyvin laidasta laitaan, joka toinen päivä olemme positiivisin mielin ja taas seuraavan tutkimuksen jälkeen valmiita lataamaan dynamiitilla koko töllin matalaksi. Tiedän että seuraava tutkimus, joka keskittyy taas riskirakenteisiin ja näytteidenottoon, tulee olemaan taas sellainen negatiivinen jonka jälkeen vedetään mielessämme sitä sytytyslankaa. Kaikeksi onneksi meillä on tässä kuitenkin mukana asiantuntijoita joihin voi oikeasti luottaa huolimatta siitä nähdäänkö ongelmat isoina vai pieninä, jokainen katsoo niitä omien ammattialojensa vinkkelistä.

No negaatiot ja väsymyksen sikseen. Buranaa huiviin ja hiili käteen.. Väsymys on sitä luokkaa että en saa katsetta kohdistettua, mutta ehkä se on ihan positiivista nyt kun tekee utuista hiilikuvaa :-) Joten se mittakaava motivaatiolle.. Asteikko on nyt kyllä pitkä ja monisäikeinen mutta halu on kova. Haluan että lihakset värisee väsymyksen lisäksi onnistumisen adrenaliiniendorfiinituntemuksesta kun näkee kokonaisuuden silmissään ja tajuaa että on onnistunut kuvissaan sillä selittämättömällä Oikealla Tavalla. Että ne vaan puhuu yhteen. Että niitä katsoessaan voi samaistua ja kokea, ja että niistä saisi jotain. Minähän saan niistä jotain joka hetki kun niitä teen, joten sitä ei lasketa nyt. Mutta. Töihin..

Ihanaa

Tein tänään paluun työhuoneelle melkein 4 kuukauden mittaisen "mammaloman" jälkeen. Loppuraskaus ja synnytys, siinä tekosyytä kerrakseen.. ;) No, tämä alkaa olla jo niin klassinen juttu että ei pitäisi olla kyllä valittamisen varaa: mutta jälleen kerran huomasin jättäneeni pensselit pesemättä edellisellä työskentelykerralla. Olin vain jättänyt ne purkkiin ja vettä päälle. Kyllä se vesi neljässä kuukaudessa haihtuu, ja kaikki ihanat uudet täydelliset siveltimeni ovat nyt pilalla. Jännä huomata muuten että taideliikkeestä ostettu leveä mutlari oli ihan ruostunut metalliosistaan, kun taas biltemasta ostettu patterisivellin ei ruostu millään. Tietääpähän mihin rahansa jatkossa laittaa. Olkoonkin että parempi laatu on tuossa ohuemmassa taidepuodin pensselissä. Mutta siis anyways: hirmuinen tauko takana.

Tämä äitiyden ja taiteilijaelämän yhdistäminen on ehkä vähemmän romanttista mitä ammatista yleensä ajatellaan. Ei olla missään pariisissa loft-henkisessä kattohuoneistossa vääntämässä taidetta öin ja päivin, tai sikarinhajuisessa pianobaarissa naukkaamassa old invalid portoa. Ei baskeria ja pikkutakkia, ei olan yli heitettyä kaulaliinaa, patonkia kainalossa. Todellisuudessa homma menee niin että pikkuisen vauvelimme syöttövälit on 3 tunnin mittaiset, joten syöttötuokion jälkeen singahdin työmaalle, kakkaa naamassa, oksennusta paidassa, pissaa housuissa (ei omaa vaan pikkumiehen, jonka vaippa falskasi syöttäessä). Huomenna sitten heitetään tuo harmaa asukokonaisuus sivuun ja mennään pitämään ensimmäiset valokuvauksen oppitunnit "äitiysloman" jälkeen. Halki lumen ja jään, autolla, jonka etukulman mälläsin rättiväsyneenä ikean parkkipaikan tilanjakajaan.

Mutta täytyy sanoa että rakastan kyllä työtäni! Saan tehdä sitä mitä eniten tässä maailmassa haluan, ja sen tekemisen lomassa kuunnella parasta musiikkia mitä keksin, laulaa täysillä, nauttia tunnelmasta ja vain tehdä. Aina ei tarvitse olla hampaat irvessä sieluaan purkamassa sen maalaustelineen ääressä, vaan voi vaan olla ja nauttia tekemisestä. Ja todella nautinkin: ja se nautinto näyttää välillä aika performatiiviselta. Hiki virtaa kun stereot huutaa ja tanssijalkaa vipattaa. Näky ei varmasti ole yhtä ihana kuin tunnelma, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään. Vaikka en saisi tästä euroakaan ikinä. Enkä just nyt kaipaa sitä pariisin kattohuoneistoakaan, vaan oli ihana myös tulla kotiin, pistää vauva vaunuihin ja vetää esikoista pulkassa niin lujaa että sektiohaavaa polttaa.

Viimeistelin loppuun tuon kuvassa takanani näkyvän uuden lemppariduunin. Varsinainen hitti. Sillä on jo nimikin. Joskus ne nimet on olemassa jo ennen kuin aloittaa, joskus muotoutuu tekemisen lomassa ja joskus ne keksii galleriassa kun läiskii työt seinille. Tämä on nyt sitten nimeltään "kärsi, kärsi". Useimmiten täydennettynä "kirkkaamman kruunun saat" - lopetuksella tämä kulkee ilman tuota häntäänsä, viitaten kuitenkin samaiseen asiaan. Valoittanen sitä sitten lisää myöhemmin, nyt ei malta.

Aloitin myös tuota oikealla näkyvää raakiletta. Ilokseni löysin kuitenkin siitä tehdy luonnoksen jonka luulin jo kadottaneeni. Luonnos on itse täydellisyys, saas nähdä miltä lopputulos sitten näyttää.

Ihanaa, homeessa ja rotuopillinen synninpäästö

Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.

Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.

Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..

Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.

Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.

1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että

2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.

Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.

Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.

Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.

Harhaileva ajatus

Tässä työn alla olevia juttuja, vasemmanpuoleinen ei vaadi enää paljoa mutta oikealla oleva on todella vaiheessa (se vasen ei ole oikeasti ihan noin keltainen kuin kuva antaa olettaa). Vasuri saa hieman tuubivalkoista sinne tänne ja seo siinä sitte. Mainittakoon vielä että oikeanpuoleisessa on tekniikkana myös pastelli ja vasemmanpuoleisen öljy on vesiliukoista öljyä, jäi mainitsematta. Niin ja kummassakin myös hiili. Heh!

Otsakkeen ja edellisen kappaleen mukaisesti ajatus harhailee! Unohtui ilmeisesti vauvelin neuvolakin. Muistin että se olisi ollut vasta ensikuun puolella. Ei kai sitten ollutkaan, heh! Oli ilmeisesti 10 päivää sitten. Löytäis jostain neuvolakortin niin voisi tarkistaa. Se kortti on siellä Hyvässä Tallessa, eli toisin sanoen ei mitään hajua missä se on. Ei ollut eka kerta kun neuvolaan unohtui mennä, eikä taatusti myöskään viimeinen.

Vaikea keskittyä. Ajatukset ei oikein pysy raiteillaan. Vähän aikaa pystyy seurailemaan jotain punaista lankaa ja sitten harhailee taas jossain muualla. Nyt on paljon isoja asioita meneillään mutta silti pitäisi pystyä pitämään paketti kasassa työskentelynkin suhteen. Kai se jokseenkin pysyykin, koska ihan kohtalaisia tuloksia tässä kuitenkin syntyy koko ajan. Mutta ei aikaakaan kun miehen vanhempainvapaa vai mikä onkaan on ohitse, ja se tietää sitten huomattavaa vaikeutumista tälle työskentelylle - vauva pitäisi saada hoitoon aina maalaamisen ajaksi. Vähän tuntuu hurjalta laittaa hoitoon vauva joka ei vielä edes kävele, mutta onko vaihtoehtoja? Paitsi se, että en maalaa? Koitan olla ajattelematta sitä paljonko "armonaikaa" on jäljellä. Ja hyvin se onnistuukin. Olen nimittäin lopettanut kaiken ajattelun what so ever ja alltogether. Melkein. Jäljellä on perustoiminnot, kuten vauvanhoito, itsensä vaatettaminen ja ajoittainen ruokkiminen, ja värien sekoittaminen. Ajattelun piiriin ei kuulu neuvolan lisäksi esimerkiksi pensselien peseminen, sen huomasin tänään kun tulin työhuoneelle ja huomasin jättäneeni ihanan pyöreän mutlarin pesemättä. Höh. Oli myös ilo huomata kauppareissulla että lompakko on kotona, ja ostaa kaverin piikkiin yhdeksänkympin ostokset.

Halinalle

Isn't she lovely?

She's beauty!
Привет из родственников в России :o)

Yhden elämän alku

Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.

Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra

Pyörii ympyrää

Levoton.. rauhaton.. väsynyt.. itkuinen hormonihirviö odottaa että jotain tapahtuisi. Vatsaa ja selkää on poltellut satunnaisesti, nyt pari päivää yhtäjaksoisemmin, mutta ei tarpeeksi. Välillä supistaa. Ei riittävän kovaa. Väsyttää.. Sairaalakassi odottaa pakattuna. Kaikki on valmista. Pääsisi nyt vaan hoitamaan sen persustan repimisen alta pois. Saisi kituuttaa jälkivuodot ja inkontinenttiongelmat. Please, give me my baby.

Sitten onkin enää parisen kuukautta avajaisiin. Olen hiukan saanut taas työskentelyvireestä kiinni, ihme kyllä. Olo on kuin zombiella, mikälie synnytystäedeltävämasennus. Hiili, muste ja akryyli levittyy kankaalle.
Akvarellipaperiongelmaa en ole vieläkään ratkaissut. Pienetkin pohjat menevät kurttuun ja pilalle. Ehkä auttaisi asiaa jos olisi kuntoa käyttää pohjustustyötön enemmän aikaa ja tarkkuutta.

Ottakaa joku tämä pulla pois uunista. Näin alennusmyynneissä ihania uusia vaatteita. Olen kulkenut näissä samoissa rytkyissä kohta puoli vuotta. Give me my baby. Tää on luomista sen suurimmassa mittakaavassa ja tuskaa myös mitä suurimmassa määrin.

Hyvää uutta vuotta

Kuvassa vuoden 2010 viimeinen valo. Edessä se kuuluisa 2011, kulttuuripääkaupunkivuosi, valmistumisvuosi, vauvan syntymävuosi, ja mitä vielä?..

Miten joihinkin vuosiin mahtuu niin paljon enemmän kuin toisiin? Tai enpä muista ainuttakaan varsinaisesti tapahtumatonta vuotta, tasaiseen tahtiin on tullut temmellettyä yhtä jos toista ja viimeaikoina vieläpä varsin kiihtyvään tahtiin.

Takana toinen peräkkäinen vuodenvaihdos jonka vietin istuen sohvalla ikkunan edessä katsellen Nauvon raketteja, sekalaisen odottavin tunnelmin, sillä myös viime vuodenvaihteessa odottelimme esikoista. Ensimmäinen koevedos päätyi tosin varhaiseen keskenmenoon, toivotaan että tämä seuraava painos saa menestyksekkäämmän lopun. Loppusuoralla mennään, ja jos aivan hetki sitten iloitsin kuun vaihtuessa että nyt voi jo sanoa vauvan tulevan ensikuussa, niin nyt vuoden taitteessa voi jo sanoa.. TÄSSÄ kuussa. Puhutaan viimeisistä viikoista. Hang in there baby. Vielä pari viikkoa ja sitten saa tulla, ja mielellään hengissä ja kunnossa ja kilttinä ja rauhallisena ja hyvin nukkuvana, jos saan pyytää! ja synnytystä ajatellen myös ehkä erittäin pienenä, herneen kokoisena, ja sitten ulkomaailmaan tullessa saa poksahtaa normaalin vauvan kokoiseksi. Tervetuloa. Valmiina ollaan.

Työhuone muutti kotiin. Lumitilanne on senvertaa kukkea että en pääse enää työhuoneelle, ja koska hiiret ovat vallanneet tilani, kakkineet pellavakankaille ja järsineet hiilikyniä, katsoin parhaaksi alkaa työskennellä kotona. Mammalomallahan tässä jo ollaan. Myrkyttömästi kuitenkin työskentelen nyt, niin eiköhän tämä suju näin. Se työhuoneelle siirtyminen, eväiden mukana kantaminen ja siellä fyysisesti oleminen on muutenkin käynyt kokoajan raskaammaksi ja täten mahdottomaksi suorittaa useammin kuin parikertaa viikossa. Nyt tehdään täällä sitten. Vauvan huone on täten vallattu, joskaan tulokas itse ei siitä vielä osaa loukkaantua. Toisin kuin porokoirat, jotka ovat pitäneet huonetta makkarinaan tähän asti :-D sitten lienee piru merrassa kun lapsonen tulee, ja koirat eivät pääse enää yläkertaan muun lauman kera uinumaan.

No mutta ensivuodesta. Tuloillaan oleva pikkuprinsessa tulee varmasti keikauttamaan kaiken päälaelleen, vaikka kuinka tekee suunnitelmia niin, näin ja noin. Lopputyönäyttely Auran galleriassa tulee jo huhtikuulle, joten katsotaan miten tämä tulee vaikuttamaan työskentelyyn. Paljoa ei ole aikaa lomailla vauva kainalossa, ellei toiseen käteen sitten sovi hiilikynä.
Valmistuminen toukokuussa - mikäli saan rästit tehdyksi - ja kesällä olisi sitten aika hengähtää. Opetus alkaa varmaan taas syksyllä. Nimikin täytyy lapselle antaa - se on kyllä jo mielessä ja lapsi syntyy nimensä kanssa - ja joitain muutakin on odottamassa mitä on kokemassa ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa, aikeina on nimittäin astua avikseen, eli rouviintua. Rouva Liitola! Herranjumala, miten aika on kaahannnut eteenpäin. Ei siitä kauaa ole kun heräilin Forte-krapuloissani jostainpäin Turkua, kunnes sitten kerran heräsin Kimmon luota, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tällainen katsaus eteen ja taaksepäin. Katsotaan sitten taas vuoden päästä mitä oli suunnitteilla ja mitä tulikaan tehtyä.

Omakuvia

Piti mennä pohjustamaan mutta tapanani on keksiä sijaistoimintoja niin pitkään kuin mahdollista, välttääkseni tuon pakkopullan. No, huomenna se on kai mentävä laittamaan hommat sillä saralla eteenpäin, mutta tänään teki mieli valokuvata.

Kuvaan omakuvia. Aineistoksi maalauksia varten osin, mutta myös itsenäisiksi kuviksi. Toki kävi klassisesti niin, että kuvauspaikan järjesteltyäni ja valot aseteltuani ja päästyäni alkuun, huomasin että kamerasta loppuu akku. No, kerkeän selata matskua ja miettiä kuvakulmia kun odottelen akun latautumista. Tässä on se, mitä en ole rohjennut kovasti kuvata, joka nyt vähän harmittaa. Olisi pitänyt kuvata kuukausittain. Nyt se on myöhäistä, mutta pitää kuvata se aika mitä on jäljellä:


Klassinen lähestymistapa! Siitä on hyvä lähteä liikkeelle..


Yksi omakuvista