Eipä tässä viimeaikoina muuta

Keskiyön bloggaaja

Pitkiä nää yön tunnit.

Ystävät

Onneksi mulla sattuu olemaan ne parhaat.

Uuden edessä, vanhan äärellä

Kun pitkin kevättä alkaa epäillä että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että toinen näyttäis olevan mukana vain puoliks, tai onko edes sitäkään. Kun eteen tulee asiaa toisensa jälkeen mitkä ei sammuta noita epäilyjä vaan vahvistaa niitä. Kun kissa lopulta nostetaan pöydälle ja kerrotaan miltä se kaikki tuntuu.  Miten epävarmuus syö kaiken eikä tiedä, miten sitä enää lähtee korjaamaan. Pyydetään miettimään että onko tämä nyt varmasti se, mitä toinen haluaa. Ja kun se toinen lopulta on miettinyt ja ilmoittaa muuttavansa pois, on edessä - taas - valtava repäisy irti sieltä, mihin on vasta alkanut asettumaan. Kun ei se perhe-elämä sitten ollutkaan sitä mitä se toinen halusi. Ei pystykään sitoutumaan. Maksetaan siitä kokeilusta nyt karmiva hinta.

Me jäädään lasten kanssa kamalaan pulaan. Koti ja auto lähtee alta, sillä rahat ei riitä hometalolainoihin, vuokraa, autoon.. yhden kuvataiteilijan minimaalisilla tuloilla.
Paniikki kuristaa kurkkua, mitä meille nyt käy? Täytyy löytää uusi koti ja pian - voi lapsiparkoja, eivät tiedä vielä että kaverit jää taas taakse ja tuskin ehtii edes hyvästellä.

Tähän lainaus Irinaa, joka pitää sanasta sanaan paikkaansa:

miten sä voitkaan olla

noin tyhmä ja viisas samalla

sun ristiriidat mut hajottaa

ei tällaista kestä

sä sanot et tahtoisit niin

uskoo yhteisiin unelmiin

mut kaikki vaan ei oo kohdallaan

sen sinusta huomaa

mikä mussa on vikana

mikä saa sinut pelkäämään

kättä ojentaa

mä en vieläkään tajua

mitä siinä voi menettää

jos heittäytyy

sä tiedät panokset pelipöydällä

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

oletsä koskaan ollut 

yhtään sen varmempi kuin nyt

tai pystytkö siihen ollenkaan

taistelenko yksin

tahtoisin sun näkevän

miten paljon mä tahdonkaan

että vois kantaamut leikit'sä sokeaa

vai johtuuko tää siitäet sä et tahdo

sä tiedät miten sääntöjä kierretään

ja kuinka niistä viidakko väännetään

johon eksyy, johon eksyy, johon eksyy

sun leikissäsi ei ole voittajaa

miten tää auttaa kumpaakaan

eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

sä tiedät panokset pelipöydällä 

ja tiedät että niitä ei helpolla

voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

sä tiedät että kipu voi kasvattaa 

mut se ensin täytyy kohdata uskaltaa

ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

Kolikon kääntöpuoli

                                

                                                                          Versus:

                                                                            ?

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".

Ajan haaskautuminen on lapsellisen ongelma

Tämä on päätelmä johon tulin muistellessani huippupelejä joita saatoin surruttaa menemään tuntikausia ilman, että tuntui missään. Ja miksi olisi tuntunut, eihän muuta ollutkaan kuin aikaa. Loputtomasti aikaa: eihän sellainen jota on määrättömän paljon, voi mennä hukkaan. Sim city, simants, jones, ports of call ja caesar. Tunteja, päiviä.

Toisin on nyt.
Jos on tarjoutunut pieni hetki a) yksin b) rauhassa, sitä ei todellakaan tule vietettyä rauhassa. Käyttää sen mihin tahansa, paukuttaa takaraivossa jatkuvasti ajatus siitä että KÄYTINKÖ AIKANI NYT KUMMINKAAN OIKEIN?! Kohta se aika loppuu! Eikä sitä todellakaan tiedä milloin tarjoutuu uusi hetki. Olisinko sittenkin käyttänyt aikani paremmin lenkillä? Metsässä? Valokuvaten? Saatika, herran jestas, tietokonepeliä pelaillen. Tällä kertaa käytin sen tehden kaikessa rauhassa ruokaa (= keitin kattiallisen vettä höyrynä ilmaan ja söin kuitenkin vaan leivän) ja rentoutuen jonkun klassikkopelin äärellä (= luin väsyneenä taas iltasanomia netistä). Nyt kun aika on loppumassa, tunnen levotonta hätää: ulkona paistaa aurinko! On lämmin! Ehkä viimeisiä kertoja tänä kesänä tai alkavana syksynä! Ja koomasin tässä, missä joka ilta sen hetken ennen kuin menen nukkumaan. Tämä on se vaikeus tässä tämänhetkisessä yh:n elämässä. Omaa aikaa ei vaan ole. On vaan aivot juustoksi sulattava arkipäivä joka toistuu joka ainut päivä aivan samanlaisena. Sellaisena, jona ei suinkaan köllötellä sohvalla kahvikuppi kädessä pienokaisen uinaillessa päiväuniaan... vaan hissutellaan ääneti paikallaan uskaltamatta liikahtaa, kasvoilla blair witch project - elokuvasta tuttu ilme, silmät lautasina selällään peurana ajovaloissa. Ajatellen "eikai.. eikai se heränny jo.. kohta se herää.. HILJEMPAA!!!!!!!!!!! hys.... nyt, nyt se varmasti herää.... HILJAA NAAPURIN KOIRA!!!!!!!!!!" Ne on niitä päiviä jolloin ei uskalla mennä vessaan. Koko päiväuniaika kuluu siihen että istuu sohvalla peläten että kakkaa housuun.
Ne on niitä päiviä jolloin on valmiina soittamaan poliisin jotta naapurin rakennustyömaalle tulis edes pienen hetken hiljaisuus. Niitä päiviä varten pitäis olla liito-orava tai kaksi häkissä odottamassa pikaista sijoitusta sinne naapurin tontille. Niitä päiviä jolloin 10-sormitekniikka muuttuu hipihiljaiseksi 1-sormitaktiikaksi tai vaihtoehtoisesti tyyliksii jossa on kirjoitettava kokoajan tasaisella äänellä, jotta muutokset kirjoituksen rytmissä tai äänen tasaisuudessa pysyisi mahdollisimman vakiona. Ettei tenava herää. Nimimerkillä uhmaikä ja hampaat tulossa. Ja kuva EI olis kiva. Kuva tästä huushollista sais pakolaisetki vaihtaa maata sen pelossa että täällä joutuis elämään näissä olosuhteissa.

Näitä päiviä on ollut viime aikoina aivan liian paljon. Näitä tämmöisiä, että ei pääse ovesta ulos koko päivänä kun yrittää hädissään saada kämppää siivottua ja tehtyä ruokaa vaan tehdäkseen kaiken kuitenkin huomenna uudestaan. Eikä siellä ulkona mitään voi kummiskaan tehdä, piha on niin umpeen kasvanut että ei voi edes hiekkiksella tai keinulla leikkiä. Puristaa rintaa, kurkkua ja korvienväliä. Kruunataan tämä päivä vielä miehen muuttopuuhilla. Ahistaa.

Kohta onneksi alkaa työt. Ei tosin maalaustyöt. Sekin ahistaa.

Ja se, että hometalon kanssa ollaan nyt menossa käräjille. Lisää tietoa talosta on myös tihkunut, naapurihavaintoja, joiden perusteella oikeuskäsittelystä pitäisi kyllä tulla harvinaislaatuisen lyhyt ja myyjän kannalta raskauttava. Hahaa. Ja perkele. Tässä terveiseni myyjille:

Menkää käteenne.

Päivän mietelause

Muutoksia

Olispa jotenkin hinku kirjottaa, mutta mitäpä. Hyödynnetääs luovan kirjoittamisen oppeja, eli havainnoidaan vaikka ympäristöä ja kirjoitetaan siitä, katsotaan mihin se johtaa. Kirjoittaminen kuljettaa itsensä maaliin kunhan pääsee alkuun.

- Orvolan suunnittelema Nuutajärven vihreä lyhty.
- Paistattelee valkeeta seinää vasten, sillä olen maalannut. Yksi parhaista lausahduksista ikinä on "ei saa jäädä tuleen makaamaan". Mitään kauheen näyttävää pyrähdystä ei kahden pikkulapsen kanssa voi tehdä, vaikka tässä nyt onkin ollut tarjolla Espanjaa isolla lentsikalla ja Tallinnaa pienkoneella. Mutta mukulat on, ja sillä mennään. Joten pidetään ne puuhat tässä kotipiirissä, niin paljon kun se korvien väliä kaiveleekin.

Olen siis maalannut. En suinkaan kuvia kankaalle vaikka kuinka haluaisin, vaan valkoista seinään. Täytyy saada tästä mustasta luolasta valoisa. Huonekaluja, rojua, roskaa, vaatteita, ylimääräistä kamaa on myös lähtenyt pakettiautollinen. Alkaa näyttää vähän erilaiselta, Ja juu, valoisammalta. Ehkä ajatuksissa pikkuhiljaa myös.

Elo kahden pienen täysaikaisena huoltajana ei yllättäen olekkaan kevyemmästä päästä. Eikä töiden suhteen helpoimmasta järjestää, kuten huomaa lähestyvästä lastenkuviksen opetuksesta. Se nelisen tuntia joka siinä menee osuu juuri iltapäivään/töistälähdönaikaan, joten lapsenvahdit lähimaastossa ovat töissä. Joten pitää harkita päivähoitoa, joka maksaa melkeen enemmän mitä tuosta työstä tienaa. Kaiken lisäksi pitäisi hakea vuorohoitopaikka, lähin on Naantalissa. Joten menee aika plusmiinusnollalle. Luulenpa että tästä tulee viimeinen lastenkuviskauteni.

Ja "Omat työt", eli se taidemaalaaminen. Se, että välillä pääsisi viikonloppuna sutaisemaan jotain, tuntuu lähinnä herjaavalta omaa ambitiota ja ammattia kohtaan. Sillä tavalla ei pysty työskentelemään, eikä yön pimeinä tunteina saatuaan lapset nukkumaan. Ja vaikka veisinkin nappulat välillä vähän hoitoon, se ei ole sama asia. Se ei ole pitkäjänteistä ja säännöllistä työskentelyä. Ilman sitä ajatus ei pysy kasassa ja punainen lanka käsissä, se katkeaa, ja taas on alussa ja hukassa. Ainut ratkaisu olisi päivähoito ja säännöllinen työskentelyrytmi. Mutta millä rahalla? Ja kehtaako puolivuotiasta viedä päivähoitoon? No ei kehtaa. Ei vielä puoleen vuoteen ainakaan. Joten tässä ollaan. Mielummin sitten kotona kuin armopalamaalaamassa. Tulis vaan paha mieli kun ei sais mitään aikaan.

Lapset kasvaa. Ei tämä tilanne kestä lopun elämää, mutta kuitenkin tarpeeksi kauaa muodostaakseen ahdistavan tunteen siitä että tatsi katoaa mitä enemmän tässä istutaan neljän seinän sisällä. Matskut menee pilalle. Täytyy aloittaa ihan alusta. Ja siis todella ei paljoa nenää ovesta ulos voi näyttää: aamutoimet, ruoanlaitto, päiväunet, välipalat, pyykit, tiskit, siivoamiset, iltaruoat, pyykit, tiskit, iltatoimet ja nukuttaminen on se mikä vie koko päivän niin tehokkaasti että jos ulos päättää kuitenkin lähteä, tietää että pitkin yötä itkun kanssa viikataan niitä helvetin pyykkejä ja asetellaan astioita in slow motion, äänettömästi, ettei pienet vaan herää. Kyllä vaan kiristää, ei siitä mihinkään pääse.
Lisätään vielä pinoon kakaroiden kesäflunssailu korvatulehduksineen, oma unettomuus, kukkaansa puhjenneet rahaongelmat, haasteen sorvaaminen käräjäoikeuteen niin avot.

Ehdottomana plussana mainittakoon, että valokuvakurssit alkavat taas, jei. Siinä saa avattua ajatuksia aina itsekin. Ja uusi fotarit-kurssini, näyttelykäynteineen ja kuvausmatkoineen. On kuulkaas mannaa se. 

Ruumsteerasin niin että tästä tietsikalta näkyy merelle. Tai näkyi, nyt on lepikko niin korkea että ei näy enää. Ja siinä on siis totinen määrä lepikkoa, talo on kummiskin aivan rannassa joten hyvin saa kasvaakkin että tästä ei vettä näy. On suorastaan rikollista asua tässä maisemassa ja olla nauttimatta siitä. Vaan ei sitäkään tuosta karsittua saa ellei teippaa jälkikasvua vaunuihin siksi aikaa. Tuijotetaan siis lehvästöä ja unelmoidaan siitä mikä sen takana tiettävästi on: tyyni sininen meri. Siellä mielellään lilluis jonkun kelluvan puisen kannella pienessä tuulenvireessä vailla huolenhäivää. Se puinen asia olkoon jokin muu kuin haaksirikkoisen laivan ovi tai muuta klassista jolle kummiskin päätyisin lipumaan henkitoreissani.

En ole kesälomaihmisiä. Tai olisin varmaan jos olisin päässyt töihin. Minulle se työ nyt ei ole vaan työtä jota on pakko tehdä saadakseen leipää pöytään. Mun on vaan pakko saada tehdä sitä vaikka se ei tuo leipää pöytään laisinkaan. Se on yhtä tärkeetä kuin ajatteleminen tai oleminen ylipäätään. Se on olemiseni tapa. Vaimea huuto vaippavuoren takaa syrjäisestä saaresta lepikon varjosta: KARMA, let me fucking paint and live! Kun se saa sitä pyöräänsä joskus pyöräytettynä niin pitäis olla smooth sailing pidemmän aikaa. Lopultakin. Maalissa monella tapaa.