Päivän työ

Lähtökohta, nykytilanne ja päämäärä

Jännittävä pigmenttisiirto on hautumassa.. Saas nähdä ennätänkö saada tämän mukaan Fridaan. 

Ensiviikon perjantaina on jo ripustus.

Työhuoneella kävi pikkuinen taiteilija kylässä :)
"Sen värinen maalaus haluaa" totesi hän,
ja osoitti keltaista maalausta, ja eikun toimeen.
Ei lopulta ollutkaan keltainen olo. 

Jännittävä pigmenttisiirto näyttää miltä?

Tämmönen yrmynaama on valokuvan henkilö.

Sai "hieman" piristävää väriä niskaansa..

Hetken mielijohteesta maalasin pohjankin, vaikka se ei tulekkaan näkymään.
Tai jos näkyy niin äärimmäisen vähän.
Tulipahan maalailtua.

Huomenna sitten yllättymään lopputuloksesta.

Keskiyön tuumailut

You gotta look for
the good in the bad,
the happy in your sad,
the gain in your pain,
and whatever makes you
grateful, not hateful

 Näin tämmöisen statuspäivityksen Facebookissa.
Riensin heti kommentoimaan:

"Mä tänään just fundeerasin miten perseestä on vaalia negatiivisten asioiden positiivisia vaikutuksia, kun mielummin sitä pitäis ne negatiiviset alun alkaenkin positiivisina. Tekeekö tämä musta opitimistin vai pessimistin?"

Tosiaan!
Musta tuntuu erityisen ärsyttävältä tällä hetkellä ajatella positiivisesti.
Kuulun niihin ihmisiin jotka ovat olleet useimmin hautajaisissa kuin häissä.
Paljon kaikenlaista haastetta on tosiaan ollut. Kenelläpä ei olisi.

Mutta tämän olen sisäistänyt. Epäonni on pelkästään epäonnea. Se on paskaa ja perseestä. Eikä siinä ole mitään hyvää. Jos vaikka ajattelen veljeni poismenoa: olen kuullut siitä monet versiot että "seurasi siitä sitten edes se hyvä, että.." tai "ehkä niin oli tarkoitettu, jotta..."

BS. Ei ollut tarkoitettu mitään, eikä siitä seurannut mitään hyvää. Mielummin ottaisin veljen takaisin kuin ne pienet hyvän muruset jota joku optimisti voisi yrittää sieltä kakasta kaivella. Siis lienen pessimisti (vai realisti). Vastannen kysymykseeni näin. Jos niskaan sataa kakkaa, en osaa olla iloinen siitä että paistoi sentään aurinko samalla. Ei. Kun ottaa päähän niin ottaa päähän.

Sitten se kärsitään ja mennään etiäppäin ja yritetään jatkossa välttää niitä kareja.
No, ei ole toistaiseksi onnistunut, ja eiköhän samaan tahtiin jatketa maaliviivalle asti.

Lista asioista jotka vituttaa

- Hometalo
- Läheisten sairastumiset
- Liian vähäinen aika
- Liian vähäinen tilin saldo
- Kameran akut jotka hyytyy heti
- Hullun huonot orjakennot
- Hometalo
- Koira pissasi sisälle edellispäivänä
- Tämänhetkinen elämäntilanne
- Join kaikki limut ja vielä tekisi mieli
- Vauva nukahti syliin enkä kerennyt suihkuun
- Hometalo
- Nälkäkin on, mutta ruoasta tuli (yllätys!) pahaa
- Lemppari villasukissa on reikä
- Läheisten sairastumiset
- Huomiseksi ei ole ruokaa enkä jaksa ajaa kauppaan (miten ei muka ole ruokaa kun just kävin kaupassa eilen?? Kysynpähän vaan!!)
- Hometalo
- Kimalaisia lentää ulkona, perkele
- Hometalo
- Hometalo
- Hometalo
- Vili nukkuu enkä ite tajua mennä unille ja aamulla vituttaa entistä enemmän herätä väsyneenä
- Kakkavaipat on pesemättä

Lista positiivisista asioista

- Huomenna siikaongelle (peruutettu)
- Huomenna maalaamaan, superjännittävä pigmenttisiirto odottaa
- Vili on söpö (ja nukkuu)
- Allukka on ihana (ja nukkuu)
- Koirien karvanlähtö alkaa olla ohi
- Suklaata on
- Kukkasia on

Jotta tämä ei nyt menisi ihan synkistelyksi, niin laitetaas jpg tänään ehkä valmistuneesta pigmenttisiirrosta, voilá:

Työn nimi on "Vaikeneminen on kultaa". 

Asia jota olisi kannattanut yrittää sisäistää ennen tämän tekstin kirjoittamista ehkäpä ;)

Måla ska jag

Pensselit, maaliaineet, kynät, akryylivesivärit...

Päivän terveiset. Siivosin pöytää niin että mahdun tähän maalaamaan. Hyvä fiilis, harmia aiheuttaa vain "romanttista kamarimusiikkia" - cd:n naarmuuntunut pinta solveigin laulun kohdalla :D Se kestettäköön, sillä lähtökohdat ovat hyvät: William soi minulle ruhtinaalliset 11 tuntia yöunta, ja työhuoneella löysin haluamani cd:n. Kamarimusiikin lisäksi levylautasella Travis / The invisible band. <3

No okei. Yksi huoli on. Nimittäin nämä printit eivät toimi ihan kuten pitäisi. Olen tilannut aina samasta firmasta, ja siellä on nyt vaihdettu tulostinta joka on taas johtanut siihen, että homma ei toimi kuten ennen. Mustesuihkutuloste käyttäytyy vähän kuin laserversio.. eli mustetta irtoaa. Yksityiskohdat katoavat tyystin, kuten edellisen postauksen loppukuvasta näkyypi. On kovin pehmoista. Ihan nättiä silti, mutta kadottaa kyllä valokuvan tunnelmaa kuvasta. No, näillä nyt mennään ja mietitään mistä tilataan sitten jatkossa. 

Sekalainen kasa hiiliä, lyijykyniä, России акварели, pikkupohjia, tärpättiliukoisia värejä, kangasta..

Akryylit, siveltimet, hiilet, negrot ja öljyt, sekä lamppu kupissa.

Kevättä lautasella

Paketillinen Puusepänliike Nukarisen parasta!

 

Printtien maalaus käynnissä.

Asioiden ytimissä

Ei ole ihan ensimmäinen kerta kun tulee painittua tämän ajatuksen kanssa: Miksi valokuva. Se on pitkä ajatusketju joka saa alkunsa sieltä perimmäisestä, että miksi taide. Ja miksi ylipäätään ihmisillä on tapana tehdä taidetta ja jossain määrin ihannoida sen tekemistä ja "taiteilijaelämää". Jos nyt ajatellaan tosissaan, niin tämän päivän tulosvastuuyhteiskunnassa on aika jännittävää että kuvataiteilijuutta ei ole ajettu vielä alas (onhan se toisaalta kätevä rahanpyörittelykeino vaikkapa nuorisosäätiölle?). Ihan tosissaan: Taiteilija syrjäytyy palkkatyömaailmasta, usein lopustakin maailmasta, viettää jopa elämänsä mielikuvitellen ja tehden siitä sitten jonkinlaisia teoksia. Ja sitä pidetään ihan ok juttuna. Tullaan turkikset niskassa jopa avajaisiin (no ok, ei tulla, mutta pidetään nyt yllä mielikuvia). Tai istutetaan tilalle toinen: tullaan eltaantuneet parfyymit ja meikit yllensä loiskuteltua kiertämään avajaisia ja puhumaan pehmoisia taiteilijoille, että saataisiin otaa vielä toinen lasi viiniä. Hehe. 

Nyt ajauduin harhapoluille. Mutta kuitenkin, siis rahoitetaan rahallisesti täysin kannattamatonta (yritys)toimintaa, hieman nihilistisesti tekijälleen taideterapeuttista ammattia, joka ei anna yhteiskunnalle kauheasti verollista ja torellista hyvää. Enimmäkseen henkistä, ja sellaista, jota sopii tarkastella suuremmassa hyötykontekstissa sitten muutaman kymmenen vuoden päästä ehkä. Meille on jopa kouluja. Koulutuspaikka maksaa kymmeniä tuhansia. Summa jota ei taiteilija tule ehkä edes bruttona koskaan tienaamaan. Mutta sitä onkin vaikea perustella millään järkisyyllä: Se ei ole taiteen perimmäinen merkitys, vaikka trendinä onkin tutkiva taiteilijuus jolle ei ole mitenkään poikkeuksellista että on "maisterin paperit ja joitain julkaisuja". No oikeesti, onhan se poikkeuksellista, kun ajattelee paljonko meitä autotallitaiteilijoita on. Vai lasketaanko meitä sitten taiteilijoiksi ollenkaan. Jossain jupistiin että taideteos muuttuisi taideteokseksi vasta ehkä sitten kun se on saatettu yleisön silmiin. Muuttuuko taiteilija taiteilijaksi vasta tietyn meriittilistan jälkeen? Mutta siis miksi taide. Tämän pitkällisen pohdinnan jälkeen voisi kuvitella että esittäisin kysymykseen vastauksen, mutta ei sellaista ole. Tykkään tästä. That's it. Ja on sosiaalisesti jossain määrin hyväksyttävää että teen tätä työkseni, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Kaikki ei sitä purematta niele, tai pitää kyllä taidetta hyvänä asiana, mutta sitä taas ei että ei mennä "oikeisiin töihin" vaan elellään yhteiskunnan tuilla apurahaa toivoen. Siinä toinen ikuisuusaihe jonka pohdinnasta tulisi ylipitkä, joten skipataan se ja hypätään suoraan kohtaan valokuva. Tai ei ihan, vaan annetaan sille ensin jokin vertailukohde, eli se, mihin käytän maalausta. Mielestäni maalaus kannattaa maalata silloin kun on kuvattavana jotain sellaista, jota ei pysty silmin näkemään. 

Tästä voisi helposti päätellä että valokuva olisi sitten työkalu siihen vastakohtaan, eli konkreettisten asioiden kuvaamiseen. Ja niin se periaatteessa ja kautta aikojen onkin ollut. Dokumentointiväline. Asiat jokseenkin muuttui kun valokuvasta tuli taidetta. Ja samaan tapaan kuin kuvataiteen kehitys historiassa, myös valokuvan metamorfoosi taidemuodoksi on synnyttänyt vastarintaa (=kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon), ja se voitaneen nähdä hyväksi asiaksi. Mikään helposti nielaistava asia ei lienisi pureskelun arvoista. Valokuvahan on liian helppo. Juuri tänään viimeksi pohtisin sitä asiaa, jota olen aktiivisesti pohdiskellut taideakatemian ensimmäisestä valokuvakurssista lähtien. Katselin ulos ikkunasta ankeaa kevätloskapaskamaisemaa ja ajattelin että jos kuvaisi vaan sarjan pahanmielen kylmiä märkiä kevätkuvia. Saisin myrskyn vastaani siitä että kuka vain olisi voinut nämäkin ottaa. Ajatukset äkkiä harhaili sitten siihen että millaista taidevalokuvan sitten pitäisi olla, onko sillä joku tyyppimerkistö jonka mukaan se lasketaan hyväksyttäväksi, kuten vaikka maalaustaiteessa joillekin on. 

Sitä on jotenkin kasvatettu siihen ajatukseen että taide on yhtä kuin taito, ja toisaalta myös vaiva. Itsekin ihannoi nuorena maalarina teoksia joiden syntyyn on kulunut rutkalti aikaa ja miten yhdellä ainoalla näädän karvalla on maalattu silmäripset tuohonkin tauluun. Pudotus siitä tuli kun ensimmäistä kertaa olin kasvotusten työn kanssa, jonka ainut ansio oli vaiva. Tiesin tämän, sillä tunsin tekijän, ja tiesin että hän on oikeasti taiteellisesti aivan käsi, ja teki kyseisen teoksen vain koska ei osannut tehdä muuta. Tarkoitan, että hän oli ilmeisen surkea piirtäjä, huono maalari, ja mitä kuulin niin myös laiska veistäjä ja saamaton graafikko, eikä jaksanut edes yrittää harjoitella. Siis teoshan oli ulkoisesti komea. Mutta sen sisältö oli jotenkin mätä. En halua kertoa työstä enempää etten paljastaisi tekijää, mutta se oli kokemuksena "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - aatoksen äärilaita. Kovalla työllä esimerkkiteokseen kumminkin olisi pystynyt vaikka naapurin Pertti, joka (vaivannäkö) on yksi taiteen perusansioista. Kaikki vaan ei ole valmiita sitä työtä tekemään, ja aplodi siitä että viitsi tehdä. Mutta siinä ei ollut mitään muuta. Ei mitään muuta kuin katsokaa, MINÄ tein tämän. Ohessa oli myös valokuvallinen esitys siitä kun taiteilija teki teostaan. Hän vaan halusi niin tulenpalavasti tulla nähdyksi taiteilijana, että oli valmis rakentamaan Rooman uudelleen saadakseen laittaa hetkeksi baskerin päähänsä. Kuka tahansa olisi tosiaan pystynyt siihen, sillä se ei sisältänyt sitä taiteen tärkeintä: eli sisältöä. Sanokaa mitä sanotte. Minun rajani kulkee siinä. Pelkkä kaunis ja kiva ei riitä. Tai olihan siinä sisältö nimeltä narsismi mutta itse en sen viehätystä tavoittanut. Lopultakin ajattelen, että pitää ensin osata ja sitten soveltaa. Pitää siis tietää mistä puhuu, mitä tekee, ollakseen uskottava.

Siinä aatoksessa erotellaan jyvät akanoista. Olkoon vaikka roiskemaalaus (=kolmevuotias lapsenikin olisi voinut..) tai kasa tukkeja gallerian edessä kadulla (=ai onko metsuritkin taiteilijoita..) tai suurella työllä, vaivalla ja taidolla tehty mestarillinen maalaus, mikään niistä ei ole muuta kuin pintaa ilman sisältöä. No mikä se on valokuvalla. Sehän on vain nappulan painallus nykyään, eikä sen eteen ole nähty mitään vaivaa ehkä. Ja ei se pelkkä sisältökään aina riitä jos visuaalinen homma ei vaa pelaa. Juuri Helsingissä nähty tukkijuttuhan kaikesta kuluneisuudestaan huolimattahan pelasi, ja oli ymmärtääkseni vetänyt yleisöä galleriaan enemmänkin ihmettelemään. Ajoi siis asiansa, ja herätti debaattia, mutta eikö sekin ole jo vähän nähty tarkoitus? Tarkoituksesta on varsin vaikea pyristellä irti. Sitä voisi toteuttaakkin sen kevätankeussarjansa ihan vaan räpsimällä summa mutikassa ja laittamalla ne seinälle ja väittämällä, että kuvasin täysin tarkoituksetta, eivätkä nämä yritä sanoa mitään muuta kuin että yäk, kun siiinähän ne kaikessa olevaisuudessaan jo huutavat tarkoituksettomuuttaan ja antavat siitä statementtia. Job well not done.

Ei voi palata kuin takaisin omiin tarkoituksiinsa. Itsekin siis ajattelin valokuvaa näkyvän tallentamiseen tai realistisempaan, tarinalliseen kuvaamiseen, mutta olen sensijaan ryhtynyt kuvaamaan kameralla juuri sitä mitä ei voi nähdä. Jotenkin se vastakkainasettelu kiehtoo. Toki kennolle tallentunut kuva on 100% totta, ja se onkin kiinnostava vastakohta itse kuvan tietynlaiselle unenomaiselle olemukselle, tai tälle pigmenttisiirtotouhulle, jossa työstö jatkuu maalaten. Eli siihen tulee myös se mielikuvallinen maailma mukaan. 

Itse aihemaailma näissä kuvissa on juuri se mieli. Mielialat. Suoraan ilmaistuna mielialahäiriöt. Elämässäni on useita läheisiä jotka painivat näiden asioiden kanssa, lähemmin aihetta koskettanee itsemurhan tehnyt veljeni. Sitä on näin jälkikäteen paha sanoa että oliko hänellä mielialahäiriö vai ei, mutta se voitaneen varmuudella arvata että mielialassa oli häiriö. Ulospäin hän näkyi kuten ihminen valokuvassa. Itsensä merkkinä. Ulkokuorena. Sisälle ei sitten nähnytkään. Se oli sitä maalattua maailmaa, joka olisi pitänyt saada yskäistyä ulos jotenkin. No, ei saanut. 

Tämän lyhyemmin ei kai voi tätä aihemaailmaa valottaa. Nämä ajatukset ovat tenhonneet tuoreimman taide-lehden sisältöä tavatessa sekä tuosta ylempänä tarjoillusta linkistä, sekä tästä Wuorila-Stenbergiä koskettavasta jutusta. Samaistuin aika moneenkin hänen ajatuksistaan. Eksistenssin kuristus on varsin suosikkini, olen tuttu sen tunteen kanssa. Olen itse melkoinen kontrollifriikki: Syy siihen miksi minä useimmiten olen auton ratissa on se, että voin kyydissä huonosti. Syy siihen on se, että pelkään, jos en ole itse ratissa, koska en voi vaikuttaa tapahtumiin. Syy miksi pelkäsin synnytystä, on kontrollin menetys. Myös maalaaminen on osa elämän hallitsemista: yritän pysäyttää ja hallita jopa tuota pään sisäistä maailmaa ja ahdistaa sen pysymään kankaalla. Tai kennolla. Tuomalla konkreettiseksi sen, mitä ei oikein voi hallita. Ja hauskaa kyllä; hajoittamalla sen, mikä on konkreettista, kuten maalaamalla nämä valokuvat todesta epätoteen ja kuvaamalla maalauksellisesti. Kuten tuota mielialamaailmaa. Voimaton on ihminen lopultakin mielensä edessä: se vie ja tekee mitä ja miten haluaa. Sen vastustaminen ja tällainen voimallinen tarve sen hallitsemiseen on lopultakin kuoleman pelkoa. Kysykää vaikka Sartrelta. 

Irtosi muuten älyttömän paljon mustetta hiertämisvaiheessa noista kuvista. Olikohan ne sittenkään tilaamiani mustesuihkukuvia..

Pigmenttisiirtoa ja omakuvaamista

Fridan valokuvanäyttely lähestyy! No mutta mitäs täällä sitten maalataan?
Pigmenttisiirtoja!
Tuolla on siis alla mustavalkoinen mustesuihkuvalokuva, joka maalauksen kera siirtyy sitten kankaalle ja saa seurakseen vähän lehtikultaa! Tai siis lyöntimetallia. Todella herkullisen näköinen tämä maalipinta tältä "nurjalta" puolelta, saas nähdä miltä näyttää toiselta puolelta. Tämä tekniikka on siitä hauska että ei tiedä mitä on tullut taiteilleeksi ennen kuin on hiertänyt paperin kuvasta irti. Osa maalauksesta näkyy valokuvan musteen läpi, osa ei. Ja vaikka kuinka maalailen tähän päälle niin se ensin maalattuhan näkyy sitten tuolla oikealla puolella päällimmäisenä eikä nämä vimpat kerrokset sitten näy välttämättä ollenkaan. Pakko maalata silti. Toisella puolella jatkan tarvittaessa öljyllä. Ihanaa tällaista valokuvan ja maalauksen sekakäyttöä. Jännittävää esittää nämä valokuvateoksina.

Mediumin kuivuessa on hyvä viritellä valokuvauskamoja ja harjoitella hyvien arvojen etsimistä. Ne tuntuukin löytyvän paljon helpommin kun ei ole yhtään itkevää ihmisentainta samalla hoidettavana :D Tämmöinen omakuva sitten. Läpiampuva sateenvarjo on ylävasemmalla ja master-salama sojoittaa varjoonpäin. Tuohon oikealle olisi tarvinnut toki jotain heijastavaa mutta jäi ajattelematta niin pitkälle.

Erittäin hyvältä tuntuu työskentely pigmenttisiirron kanssa. Toivottavasti tulos täsmää tunteen kanssa ja kaikki sujuu ongelmitta. Tykkään ainakin näistä valokuvista.

Välttämättä halusin työskentelymusiikiksi tänään Damien Ricen O - levyn. Hukassa oli se tietysti, kuten kaikki mitä ikinä milloinki tarvitsee. Onneksi on spotify ja line out läppärissä. Damienin jälkeen Passengerin All the little lights. Semmoista tänään. Pus.

Another lapsiaiheinen päivitys

Aloitetaan kuitenkin taiteella: sain kuin sainkin lähetettyä ajoissa (no, viimeisenä postituspäivänä) 9 näytekuvaa Salmelaan. Nyt sitten tuloksia odotellessa. Ja fridan pääsiäisnäyttelyä, joka myös on tässä kuussa. Salmelaan työstin tämmöstä uutta.

Miettein olisiko vaan pitänyt pistää tuo maalaten, mutta kun piirustutti ja jotenkin hiili on vieläkin in. Plus että hiilihommelit on ajallisesti helpommin hallittavissa ja halvemmin alusta aloitettavissa jos ei tunnukkaan hyvältä.

Tuntuihan se! Ja entisestään vaan kasvaa hinku ostaa kuivapastellikynät. Ja jostain, varmaan Kuutti Lavosen näyttelystä, kumpuaa myös hinku tehdä aivan sileää liitupohjaa ja liituilla sille.

Sen odottakoot nyt toistaiseksi, sillä työn alla on fridan toukokuun valokuvanäyttelyn teokset.

En osaa olla niihinkin vähän pensselillä sohimatta. Kyseessä on siis pigmenttisiirtotekniikka, eli mustesuihkuvalokuvan siirrän mediumilla kankaalle. Maalausta tulee puolin jos toisin akryylillä ja ehkä vielä öljylläkin päälle. Huikeita ideoita on taas kultaisen akryylin kokeilemisesta, mahtaako bling bling näkyä mediumin takaa? Pintaan en sitä haluaisi kuin lehtikultana ja siihen ei just nyt riitä raha ja rohkeus. Halua kyllä olisi, tulis komiat duunit, ikonomaiset. Luvassa on siis lärvejä jälleen..

Mutta se lapsiaihe! Näin taiteen kautta keveästi siihen:

Tytär sai synttärilahjaksi tuommoisen piirustusjutun! Leikin sillä ite kun tyttö nukkuu, muuten hän ei kauheasti halua kanssani piirtää kun en osaa lopettaa. Löydän itseni aina yksin lattialta tuhertamassa jotain omenan varjostusta ja likka on jo lähtenyt muualle. Mutta tämä on superhauska, ja keksisin tavan varjostellakin! Jes!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Poikamme William Emil tässä raakkumassa yöhuutojaan. Yess.

Bonuksena weppikameran snapshotti vuodelta 2010 kun odotin esikoista. Olin tuossa mukamas väsynyt. Sana, jonka määritelmää en tuolloin vielä tiennyt.. :D Tuo tumma tukka muuten vanhentaa. Olin jo aikeissa mennä laittaan ottatukkaa ja tummentaa mutta oliskohan tuo vaalea sittenkin parempi.. Heh. Jepjep, tukkahan se toki vanhentaa.. ;) Kummastakin raskaudesta olen saanut harmaita hiuksia. Siis oikeita, paksuja karheita harmaita. Musta tulee ainakin uskottavavan näkönen naavapäinen taiteilija isona.