Ajan haaskautuminen on lapsellisen ongelma

Tämä on päätelmä johon tulin muistellessani huippupelejä joita saatoin surruttaa menemään tuntikausia ilman, että tuntui missään. Ja miksi olisi tuntunut, eihän muuta ollutkaan kuin aikaa. Loputtomasti aikaa: eihän sellainen jota on määrättömän paljon, voi mennä hukkaan. Sim city, simants, jones, ports of call ja caesar. Tunteja, päiviä.

Toisin on nyt.
Jos on tarjoutunut pieni hetki a) yksin b) rauhassa, sitä ei todellakaan tule vietettyä rauhassa. Käyttää sen mihin tahansa, paukuttaa takaraivossa jatkuvasti ajatus siitä että KÄYTINKÖ AIKANI NYT KUMMINKAAN OIKEIN?! Kohta se aika loppuu! Eikä sitä todellakaan tiedä milloin tarjoutuu uusi hetki. Olisinko sittenkin käyttänyt aikani paremmin lenkillä? Metsässä? Valokuvaten? Saatika, herran jestas, tietokonepeliä pelaillen. Tällä kertaa käytin sen tehden kaikessa rauhassa ruokaa (= keitin kattiallisen vettä höyrynä ilmaan ja söin kuitenkin vaan leivän) ja rentoutuen jonkun klassikkopelin äärellä (= luin väsyneenä taas iltasanomia netistä). Nyt kun aika on loppumassa, tunnen levotonta hätää: ulkona paistaa aurinko! On lämmin! Ehkä viimeisiä kertoja tänä kesänä tai alkavana syksynä! Ja koomasin tässä, missä joka ilta sen hetken ennen kuin menen nukkumaan. Tämä on se vaikeus tässä tämänhetkisessä yh:n elämässä. Omaa aikaa ei vaan ole. On vaan aivot juustoksi sulattava arkipäivä joka toistuu joka ainut päivä aivan samanlaisena. Sellaisena, jona ei suinkaan köllötellä sohvalla kahvikuppi kädessä pienokaisen uinaillessa päiväuniaan... vaan hissutellaan ääneti paikallaan uskaltamatta liikahtaa, kasvoilla blair witch project - elokuvasta tuttu ilme, silmät lautasina selällään peurana ajovaloissa. Ajatellen "eikai.. eikai se heränny jo.. kohta se herää.. HILJEMPAA!!!!!!!!!!! hys.... nyt, nyt se varmasti herää.... HILJAA NAAPURIN KOIRA!!!!!!!!!!" Ne on niitä päiviä jolloin ei uskalla mennä vessaan. Koko päiväuniaika kuluu siihen että istuu sohvalla peläten että kakkaa housuun.
Ne on niitä päiviä jolloin on valmiina soittamaan poliisin jotta naapurin rakennustyömaalle tulis edes pienen hetken hiljaisuus. Niitä päiviä varten pitäis olla liito-orava tai kaksi häkissä odottamassa pikaista sijoitusta sinne naapurin tontille. Niitä päiviä jolloin 10-sormitekniikka muuttuu hipihiljaiseksi 1-sormitaktiikaksi tai vaihtoehtoisesti tyyliksii jossa on kirjoitettava kokoajan tasaisella äänellä, jotta muutokset kirjoituksen rytmissä tai äänen tasaisuudessa pysyisi mahdollisimman vakiona. Ettei tenava herää. Nimimerkillä uhmaikä ja hampaat tulossa. Ja kuva EI olis kiva. Kuva tästä huushollista sais pakolaisetki vaihtaa maata sen pelossa että täällä joutuis elämään näissä olosuhteissa.

Näitä päiviä on ollut viime aikoina aivan liian paljon. Näitä tämmöisiä, että ei pääse ovesta ulos koko päivänä kun yrittää hädissään saada kämppää siivottua ja tehtyä ruokaa vaan tehdäkseen kaiken kuitenkin huomenna uudestaan. Eikä siellä ulkona mitään voi kummiskaan tehdä, piha on niin umpeen kasvanut että ei voi edes hiekkiksella tai keinulla leikkiä. Puristaa rintaa, kurkkua ja korvienväliä. Kruunataan tämä päivä vielä miehen muuttopuuhilla. Ahistaa.

Kohta onneksi alkaa työt. Ei tosin maalaustyöt. Sekin ahistaa.

Ja se, että hometalon kanssa ollaan nyt menossa käräjille. Lisää tietoa talosta on myös tihkunut, naapurihavaintoja, joiden perusteella oikeuskäsittelystä pitäisi kyllä tulla harvinaislaatuisen lyhyt ja myyjän kannalta raskauttava. Hahaa. Ja perkele. Tässä terveiseni myyjille:

Menkää käteenne.

Motivaation mittakaava

Öiden itkupilli

0% |-------------------------------------------------------------------------------X--| 100%

Lisämaininta tuosta äitiydestä. Pienoikaisellamme on tuommoista koliikkivaivaa - tai refluksia - jokatapauksessa jotakin joka pitää pienokaisen hereillä öisin. Äänekkäästi. Viime yönä huuto loppui puoli kuudelta aamulla. Istuin sängyn reunalla pinnasängyn reunan kuva otsassa (olin nojannut siihen jo toista tuntia laittaen tuttia takaisin itkevän vauvan suuhun) ja itkin, sillä väsymyksen määrä oli pyörryttävä, nälän määrä oksettava. "Aamulla" (puoliltapäivin) kun heräilin, joka ikinen lihas on krampissa ja värisee ylirasituksesta.

Siitä huolimatta, vaikka hädin tuskin pysyy silmät auki enkä tiedä millä voimilla aion seistä tuossa maalaustelineen edessä, olen työhuoneella valmiina töihin! Töiden palautukseen enää 5 päivää. Todella haluaisin saada nyt hyvän sarjan tehtyä, ja kun kerran olen saanut suosituksiakin haalittua, olisi nyt todella hölmöä ola painamatta hommia... Vauvalle pumppasin maitoa, laitoin kakaroille vaatteet valmiiksi oven pieleen jotta miehen hommat helpottuisi pikkuvauvan ja uhmaikäisen kanssa ulkoilemaan lähtiessä.. On tulenpalava halu nyt saada tämä homma kunnialla piirrettyä pakettiin. Sen aistii kyllä myös mies joka ei valita vaikka jää lapsia hoitamaan, joka tällä hetkellä näissä väsymyksissä itkuisten pikkuisten kanssa ei ole helppo tinki tehdä yksin.

Ensimmäiset hetket täällä meni nyt tähän kirjoittaessa ja puhelimessa puhuessa - oli eilen taas uusi katselmus meidän homelinnassa ja taas kohta pukkaa uutta. Arviot jokaisella taloon marssitetulla asiantuntijalla ovat hyvin laidasta laitaan, joka toinen päivä olemme positiivisin mielin ja taas seuraavan tutkimuksen jälkeen valmiita lataamaan dynamiitilla koko töllin matalaksi. Tiedän että seuraava tutkimus, joka keskittyy taas riskirakenteisiin ja näytteidenottoon, tulee olemaan taas sellainen negatiivinen jonka jälkeen vedetään mielessämme sitä sytytyslankaa. Kaikeksi onneksi meillä on tässä kuitenkin mukana asiantuntijoita joihin voi oikeasti luottaa huolimatta siitä nähdäänkö ongelmat isoina vai pieninä, jokainen katsoo niitä omien ammattialojensa vinkkelistä.

No negaatiot ja väsymyksen sikseen. Buranaa huiviin ja hiili käteen.. Väsymys on sitä luokkaa että en saa katsetta kohdistettua, mutta ehkä se on ihan positiivista nyt kun tekee utuista hiilikuvaa :-) Joten se mittakaava motivaatiolle.. Asteikko on nyt kyllä pitkä ja monisäikeinen mutta halu on kova. Haluan että lihakset värisee väsymyksen lisäksi onnistumisen adrenaliiniendorfiinituntemuksesta kun näkee kokonaisuuden silmissään ja tajuaa että on onnistunut kuvissaan sillä selittämättömällä Oikealla Tavalla. Että ne vaan puhuu yhteen. Että niitä katsoessaan voi samaistua ja kokea, ja että niistä saisi jotain. Minähän saan niistä jotain joka hetki kun niitä teen, joten sitä ei lasketa nyt. Mutta. Töihin..

Ihanaa, homeessa ja rotuopillinen synninpäästö

Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.

Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.

Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..

Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.

Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.

1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että

2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.

Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.

Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.

Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.