Kohta maalataan..

Sain viimein luonnosteltua miten jatkan jumiin jäänyttä maalausta. Luulen että huomenna otetaan ihan kunnon erä! Pitkästä aikaa oikein kunnolla ja isosti. Toivottavasti kunto kestää. Vielä on aika räkä&yskäshowta tämä influenssan jälkeinen elämä. Kovasti kovistelevat että vielä ei ole mitään asiaa pensselinvarteen. Mummikin soitti ja kielsi maalaamasta. Ounasteli että influenssani johtuu siitä että olen niin kamalan laiha. Pitäisi kuulemma syödä enemmän. Koska mummia pitää totella, kävin hesellä ja eilenkin söin pullaa. Ja koska olen vaan istunut täällä syömässä (tällä hetkellä chilipähkinöitä) enkä maalannut ole lainkaan (paitsi tuota edellisen postauksen pikkumaalausta ja sekin pre-influenssa), olo on niin turpea että maalit pitää nostaa lattialta valmiiksi pöydälle kun en varmaan maalatessa taivu kyykkyyn ilman, että herkut mahasta pakenee nauttimisväylää myöden takaisinpäin. Röyh.

No tuliko taidetta?

Kuva liittyy juttuun.

Ei tullut!

Tuli valvotun yön jälkeen aamulla yllättäen kiire, sillä lapsi A:lla ei ollut pakattu mukaan yhtään ulkovaatteita. Yritin etsiä edes jotain, lähdettiin myöhässä. Päiväkodissa odotti metsäretkiläiset pihalla, juoksimme sisälle etsimään A:n vaatteita siellä, puimme ylle koko sotisovan samalla kun muut odottaa pihalla.

Työhuoneella havaitsen että mokkula ei toimi. Irrotan sim - kortin. Kuuluvuuksissakaan ei vikaa. Soitan aspaan. Pitää mennä liikkeeseen. Buuttaan vielä koneen ja sitten lähtee toimimaan, hitaasti kylläkin. Kello jo puolenpäivän. Maksan laskut.

Ei perkele tästä tänään mitään tule. Lähden ostoksille Myllyyn. Kassalla huomaan lompakon olevan työhuoneella. Tuli huokeamman puoleinen kauppareissu. Viimeisillä kaasuilla ajan takaisin Naantaliin sillä tankki oli tyhjä. Hakemaan lompakko, kauppaan Naantalissa. Tehdään ruishamppareita. Unohdan ostaa pihvit.

Hakemaan lapset jotka väsyneenä huutavat puolen matkaa kotiin. Noudan koirat tarhasta. Ajattelen, että paskalle päivälle saa hyvän päätöksen kun paistaa lettuja koko porukalle. Sitä ennen kuitenkin apinoille nauravat nakit ja muusi. Paitsi että kaikki maito meni lettutaikinaan. Tehdään muusi sitten vedestä.

Letut paistoon; palohälytin alkaa huutamaan. Eikä hiljene millään. Ei muutoin kun sen alas katosta kolkkaamalla. Talo täynnä savua sillä letut paloivat samalla pannulla. Ovi auki. Kauhistunut koira karkaa. Lapsi W:llä kakka housussa. Itkettää.

Hiljaisuus tulee nopeasti kunhan apinat saa sänkyihin. Vielä odottaa pyykit ja jälkien siivoaminen. Herätyskellon soimiseen on taas tolkuttoman vähän aikaa.

Ja tänään edessä reipas maalauspäivä.

Hidas on uusi musta

Ystävämme enterorokko. Uhrinaan William.

Sen sijaan että edellisen postaukseni mukaisesti olisin puurtanut pensselinvarressa, olenkin kesälomaillut ja keskittynyt valokuvaushommeleihin. Lastenhoidollisesti asiat eivät menneetkään niin miten aikomus oli, joten pikkuapinat saivat ainakin riittämiin kotiaikaa. Nyt syyskuusta alkoi taas päiväkoti, jossa kerkesivät notkumaan 4 päivää ennen kuin eka sairausaalto iski. Enterorokko. Minulle ihan perus jokasyksyinen flunssa, joka vei äänen mennessään. Eli hitaasti etenee työrytmiin asettuminen.

Apinat ovat sairastelemassa isänsä hoivissa, joten itsellä on nyt loikomisen ja toipumisen lomassa aikaa vääntää ripustussuunnitelmaa Fotareiden Logomon näyttelyyn. Ja koska sekään ei nyt mennyt niin kuin Strömsössä, menee ripustus uusiksi alkuperäisestä suunnitelmasta kun käytäville ei voikkaan ripustaa. Kuvamäärää karsitaan rutkasti ja pienennetään kuvakokoa. Aulan isolle seinälle tulee vähän isompaa vedosta kuten sommitelma alla osoittaa:

Saas nähdä mikä on lopullinen järjestys.

Ei siis maalaamista tällä erää. Eikä Beers Contemporaryä. Olisin laittanut sinne pari Aurassa ollutta maalausta mutta ne eivät palautuneetkaan kotiin, joten se siitä. Nyt siis keskittymään tuleviin näyttelyihin. Kunhan saa Seiliproggiksen avattua ja Fotarit pyöräytettyä taas käyntiin. Ja flunssasta toivuttua. Jees.

Tässä vielä pari Fotariden Seiliproggikseen liittyvää juttua:
Maskun kuvauksista Rannikkoseudussa

Juttu uusimmassa Nasta-Lehdessä:

Oheisasioita

Tässä päivän posti! Vasemmalla paketti puusepänliike Nukariselta ja oikella: RUOTSILTA! Joo. Siis postilaatikossa oli ilmoitus saapuneesta paketista, ja lähettäjänä koreili vaatimattomasti SWEDEN. No eipä siinä. Postiin katsomaan mitä Ruotsi on minulle lähettänyt.

Oli postin tätikin kummisaan tämän säkin kanssa. RETURN TO POST OF SWEDEN lukee säkissä ja tuohon lappuun on kuumottavasti tiedotettu että Ruotsin tulli on tai ei ole mahdollisesti saattanut avata pussissa olevan lähetyksen. No olisikohan niin että on avattu kun kerta on valtavaan säkkiin täytynyt sulloa ja niputtaa kiinni. Sisällä onkin huomiotaherättävän epäilyttävä tuubi. Tuubin sisällä on photoboxista tilaamani valokuvat. Ilmeisesti taidetta on haluttu ihailla sitten siellä tullissa. Olin jo hieman ymmälläni että minkälaisessa säkissä se photobox oikein toimittaa.

Nukarinen taasen toimitti 25 x 25 kiilapuita. Galleria Art Fridasta sain kutsun osallistua helmikuun teemanäyttelyyn johon tulee gallerian taiteilijoilta kaikilta saman kokoluokan 4 duunia. Kuulostaa hauskalta. Yllättäen koko turusta ei löytynyt sen kokoisia kiilapuita ja raamareiden seuraava toimituskaan ei sisältänyt yhtään tätä kokoluokkaa. Peltosen Essin työhuoneelta kävin riipimässä kasaan puut kahteen kehykseen ja tilasin pikapikaa Nukariselta lisää. Toimitus tuli parissa päivässä ja lasku paketissa. Laatukin on taattua ykköstä kuten Nukariselta aina. Olen ennenkin kehunut enkä lakkaa kehumasta! Täältä löytyy normaalit ja leveät  suorat ja pyöreät väliristikoilla tai ilman ja supernopea toimitus: http://www.kiilakehys.net/

Vielä en ole edes kerinnyt aloittamaan maalaamista kun tulin ottaneeksi eväitä isolla kädellä, ja työt alkaa aina kahvitauolla. Fetasalaattivehkeet. Cherrycolaa. Chewitsejä. Savukalaleipää. Kahvia. Riisipiirakkaa. Berliininmunkkia. Kyllä, lähti lapasesta.

Popsiessa esittelen jotain hillittömän hienoa. Mikael Saarta olen täällä ennenkin jaellut, ja lähdin sitten googlettamaan että olisikos jotain keikkoja tai julkaisuja tulossa. No sitä ei löytynyt mutta muuta kyllä.

Mikael Saarihan oli viisukarsintakakkonen:





Tauotta olen myös kuunnellut tätä kerrassaan mahtavaa biisiä:




Niin ja entäs tämä sitten!



Ja spotifyystä löytyy sitten myös pari muuta biisiä, You should have seen us ja C'est la vie jotka myös soi kokoajan. Aivan mielettömiä vetoja. Pitkään aikaan jos koskaa on halunnut jonkun tietyn artistin keikalle mutta tätä odottelee nyt sitten kyllä. Levyä ja keikkoja. Useimmiten ajattelen että levyn kuunteleminen riittää mulle mutta on niin taitava ja monipuolinen artisti kyseessä että pakko nähdä ja kuulla. Ja siis todella. OLEN FANI! :D Toivottavasti tuo popup saa myös tuulta allensa, ehdottomasti haluaisin lisää!
Tuon hienon viisubiisin jääminen toiselle sijalle oli kyllä aivan järkyttävä pettymys ja huutava vääryys josta en tule toipumaan ikinä! Tuosta popupin videosta viisufanit varmasti tunnistaa tutun naaman: se taustalaulaja jota Krista pussasin viisulavalla Marry me:n lopussa laulaa myös popupissa. Bongaa!

Ei muutakun kuuntelemaan. Ja maalaamaan hust.

Pastakokkein klubi

Ravioli

Durumvehnäjauho my ass. Hiivaleipäjauhosta tuli hyvää.

Apukokit uhmakas ja rehvakas, kameran takana pääkokki hermotpalaa :)

Valoa tunnelin päässä (onko se juna?)

Allukka on erittäin innostunut ja hyvä kokki, mutta huono syömään. William on taas erityisen lahjakas syömis- ja minä juomapuuhissa, joten asiat ovat hyvässä tasapainossa siinä suhteessa. En nyt viittaa tällä ryypiskelyyn vaan jos olisi mahdollista elää mehuja juomalla, niin eläisin todellakin niin (kuvan pullo ei kuitenkaan ole viinaa eikä mehua, vaan oliiviöljyä neidin keitoksiin). Heikoin lenkki olen kuitenkin minä, jonka pitäisi siivota toiminnan jäljet, mutta olen siinä sittentaas todella, todella huono. Joten kello 22:00 istun tässä syömässä suolatikkuja sen sijaan että olisin siivoamassa keittiötä.

Kerkeehän sitä.

Mutta siitä valosta tunnelin päässä! Olen nukkunut kaksi edellistä yötä jopa melkein hyvin, ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Tässä jo kolmisen viikkoa olen nukkunut aivan älyttömän huonosti, heräillen kokoajan katsomaan kelloa, ja unta saa joskus kahden maissa. Ja sitten heräillään tunnin välein, ja 05:30-06:30 William herää aamiaiselle. Joten päivät ovat menneet aika ankeassa sumussa. Nyt jo jaksoi saada jotakin aikaan, ja jopa kakarat kunnon kylpyyn eikä vaan suihkun alle. Nyt vaan tosiaan toivon, että valo tunnelin päässä ei ole se juna vaan jotakin aivan muuta! Eteenpäin sanoi marsu paskassa. 

Eletään kesäkuuta

Otsikkoa ei välttämättä ymmärrä todeksi kun aamulla raottaa silmiään. Pitkä ja hyinen talvi piti otteessaan niin kauan että tuntuu kuin vasta sen olisi karistanut kannoiltaan pitkän takaa-ajon päätteeksi. Ja eipä siitä nyt olekkaan kuin kuukausi kun meri oli vielä jäässä!
Totuus kesäkuusta valkenee sitten kyllä kun havaitsee lämpötilan makkarissa hipovan kolmeakymmentä. Vaan ei ole valittaminen. Suomen kesä kun on lyhyt ja vähäluminen.

Minulla on aina ollut sellainen eri aistien ruokkima mielikuva elämästä sitten isona, keski-ikäisenä. Se on hyvin kesäkeskeinen ja tuli tänään taas jälleen kerran mieleeni, joten jaetaan se tässä.

1. Soundtrack
Taustalla soi ehdottomasti Yö saaristossa, jota kuunnellaan vanhasta pienestä rohisevasta patteriradiosta. Tähän on Rymättylän lisäksi sekoittunut aimo annos Kotkalaisuutta. Passaa kumpaankin maisemaan. Joskus kakarana soittelin radion toivelauluohjelmiin ja pyytelin tätä, omistaen viisun isoäidilleni Alvinalle.





2. Hiki
Mielikuvassa ihmiset ovat lihavia, iho on palanut ja rasvainen, kaikilla on hiki. Istutaan pirttipöydän äärellä ja pelataan marjapussia.

3. Eväät
Kaljaa pullosta ja mätitahnaa näkkileivällä. Sitä aikuiset syö. Ja kylmää lenkkimakkaraa sinapilla.

4. Tuoksut
Rantakaislikko jossa tuoksuu raskaalle levälle, suolalle ja kalalle ja hivenen petroolille.

5. Miljöö
Rantakapakka, laivoja, merimiehiä ja jambalaya tanssii hän notkein lantein. Ei käy mitenkään yksiin tuon pirttipöytäkuvaelman kanssa, mutta ehdoton. Lähinnä tätä on päästy Kotkan Kairossa.

No, en ole lihava, en osaa marjapussia, en uskalla maistaa mätitahnaa enkä syö makkaraa. Nämä aistielämykset jää hamaan tulevaisuuteen kunhan kasvan ensin isoksi. Merimiehen jo tapasin, kapakista juu vaan en rantasellaisesta. Ja eväät näyttää tältä:

Joten en oo vanha vielä vaikka täytänkin 31. Tosin kauaa ei voi hakea enää nuortennäyttelyyn. Tänä vuonna hain. Sitten yli kolmevitosena alan vetää sitä makkaraa ja mätitahnaa.

Sunnuntaista

Kuusenkerkkiä keräämässä

Metsän keiju on innoissaan :)

Leivomme artisanileipää

Jauhamme kahvia

Teemme nokkospestoa

 

 

Ja syömme ne. Nami nami!

Tänään rääppeistä pestoperunoita..

 

Voikukannuppuja ja lehtiä voissa

Nyt keitetään kuusenkerkkäsiirappia. Oi kesäpuuhia :)

Huomen

En tiedä mistä on muodostunut tapa kuvata näitä eväitäni mutta tässä nyt lisää näitä. Työskentelyblogini muuntautuu kovaa vauhtia ruokablogiksi.. ;) Reseptejä onneksi tulee vielä enemmän pohjustamiseen kuin kokkailuun. Joskin voisin ihan huvikseni laittaa tänne syrnikkiohjeen! Nam. Tai no, nam  ja nam.
No, tänään kuitenkin nautin Cream crackersejä ruusunektariinihillon kera, manteleita, viinirypäleitä, omenoita ja tietysti - suklaata.

Tämä onkin nykyään ainut paikka jossa on kiva syödä, paino on päässyt laskemaan taas joitain kiloja kun ei vaan yksinkertaisesti tee mieli syödä. Ruoka ei vain kiinnosta, ei jaksa pureskella, maistuu pahalta. Paitsi täällä työhuoneella. Johtuu varmaan siitä että tauot tulee maalatessa todella tarpeeseen ja ruoka tuo siihen hyvän syyn. Mutta se johtunee stressistä, se syömättömyys. Aika paljon on kaikkea taas päällä yhtä aikaa. Ja koska syöminen ei ole kiinnostanut, olen sitten syönyt joka päivä paketin nuudeleita yleensä tonnikalan kanssa, mutta vatsa ei oikein tahtonut kestää sitä jauhomössöä. Olen jonkinaikaa ollut jo kuivilla nuudeleista, keksimättä kuitenkaan mitään helposti kurkusta alas menevää sen tilalle. Joten kohta tässä ollaan jo ihan bikinikunnossa.

Mutta se on semmoista - kalenteri täyttyy tekemisistä ja asioista joita täytyy muistaa, ihan ahistaa välillä. Ja tyypilliseen tapaani olen buukannut asioita päällekkäin, koska en tiedä edes missä päivässä mennään. Se on yksi huonoista puolista kun asuu täällä saaressa, ilman päivä- ja viikkorytmiä, ilman mitään säännöllistä. Maalaamaan pääsen kun mies on vuorotöiltään kotona, ja muuten elämä pysyy paikallaan. Ympärillä sama metsä, ja sama meri. Aika menettää merkityksensä, ei siitä ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä. Joten juu, useimmiten en tiedä mikä viikonpäivä on (ja eilen jopa tarkistin kalenterista että missä vuodessa mennään). Päivät on vaipanvaihtoa ja maalaamista vaihtelevassa järjestyksessä. Joten tervetuloa Rymättylän aikakoneeseen: minä elän jo tulevaisuudessa, tai itseasiassa kahdessa ajassa yhtä aikaa. Minulla on yksi muistio täällä työhuoneella johon olen merkinnyt asioita, ja toinen kotona. Toista täyttäessäni olen luullut eläväni päivän edellä toista kalenteria. Kotona ollessani olin menossa tänään torstaina tuomaroimaan Osuuspankin kuvataidekilpailua, ja työhuoneella ollessani olen menossa huomenna torstaina viemään maalauksia asiakkaalle. Aikakäsitykseni mukaan sama päivä siis toistuu uudelleen ja uudelleen, eikä ole homma eikä mikään sopia asioita päällekäin.

En ole mikään luuranko kummiskaan.

Ajattelin tässä antaa synninpäästön kuraattoreille. Tai ainakin osittain, lillisin pitkään kuumassa suihkussa aamulla ja ajattelin asiaa, että mikä siinä minulle nyt oikeastaan on ongelma. Ajattelin museonäyttelyitä - tai vaikka kiasmaa - jotka periaatteessa toimivat kuratointiajatuksen ympärillä jatkuvasti. Kerätään kokonaisuuksia eri taiteilijoiden duuneista. Siinä on kuitenkin erilainen lähtökohta kuin sellaisessa kuratoinnissa, jolle itse olen allerginen: että lähdetään tekemään projektia aihe edellä ja taide perässä. Tämä oli hankalasti selitettävissä mainitsemallani kuraattorikurssilla jonka luennoille osallistuin (Turun Yliopiston taidehistorian laitoksen ja Turun Taideakatemian yhteistyössä järjestämä kurssi oli kyseessä). En ollut monellakaan luennolla, joitain viikkoja, en edes hakenut niistä opintopisteitä. No mutta siis. Jopa kurssin opettajilla oli välillä vaikeaa selittää että mitä se kuratointi käytännössä sitten on, tai miten se prosessi siinä sitten menee. Kurssilla juodostettiin ryhmiä, jotka alkoivat suunnittelemaan näyttelyitä, teemaa, sen tilaa, kirjoittamaan brosyyreitä joita tarjota gallerioille projekteistaan, ja sitten viimeiseksi tuli se taide: alettiin soittelemaan taiteilijoille että olisko sulla tähän jotain duuneja.

Kurssilla esiteltiin "tähtikuraattoreita" ja miten he tekevät upeita kokonaisuuksia, muodostuen tavallaan itsekin taiteilijoiksi, skräppäämällä toisten työtä omaksi kokonaisuudekseen, esitellen niitä sitten omana juttunaan. Tai ei niitä teoksia fyysisesti, mutta hienoa ideaansa, jonka pelinappuloina ne teokset on. Se oli se juttu mikä sai irvistämään. Omaksi kokonaisuudekseen. Niiden toisten työt.
Ja se sai siis vatsan vääntelehtimään - en enää ymmärtänyt että kenen vuoksi ja hyödyksi tätä juttua tehdään. Äärimmillään ajattelin jopa, että jos ei lahjat tai mielenkiinto tai riitä siihen että ryhtyisi taiteilijaksi, mutta halutaan kuitenkin tehdä näyttelyitä ja kokonaisuuksia ja temaattisia juttuja taiteen keinoin, ryhdytään kuraattoreiksi ja saadaan tavallaan tehdä samaa työtä mutta ei tarvitse itse tehdä niitä teoksia. Koska tavallaan ajattelin että taiteilijahan tekee omaa kuratointityötä jokaisen näyttelyn yhteydessä, ja jollain tavalla koin kuraattorin astuvan nyt taiteilijan tontille. Ja tuntui hyvin vieraalta ajatus siitä että itse luovuttaisin jonkun maalaukseni tällaiseen tarkoitukseen, joka todennäköisesti on kuitenkin melko kaukana niistä omista lähtökohdista jotka ovat teoksen synnyttäneet. Mutta on toki ymmärrettävää että ajatus tuntuu minulle kaukaiselta, koska itse jotenkin vierastan kovin temaattista otetta työskentelyssä. Tai enhän voi kieltää etteikö omassa työskentelyssänikin sitä olisi, mutta sellainen teemasta toiseen aihe edellä meneminen, sen sijaan että mentäisiin taide edellä ja teema perässä, tuntuu minulle ainakin päälleliimatulta. Jollekulle se varmasti sitten onkin se väylä joka avaa ajatukset työskentelylle, ja mikäs siinä, siitä sitten vaan. Tämä näin subjektiivisesta näkökulmastani.

No mutta, sanoin tämän olevan synninpäästö kuraattoreille eikä kritiikki  - joten tämä se sitten on: se toinen näkökulma. Nimittäin katsojan. Teeman ympärille kuratoitu näyttely, jossa on usean taiteilijan teoksia, voi olla katsojan näkökulmasta hyvinkin jännittävää katsottavaa, jos verrataan vaikka yhden taiteilijan näyttelyyn jossa sama asia toistuu kymmenenä erivärisenä maalauksena gallerian seinällä. Ja se toimiikin. Se toimii niin kauan, kun mennään taide edellä. Ars longa teema brevis.