Symposium

"Baby" 150 x 129. 2018. Hiili ja spray kankaalle.

Jaahas, pitäisi kirjoittaa apuraha-anomusta. Kirjoitetaas siis blogiin.

Podcastit ovat viimeisin villitykseni. Tai varsin villityksestä ei voi vielä puhua, kuunnellut vähän sieltä vähän täältä, mutta tuo vaihtelua musiikin tilalle. Pakko on jotakin kuunnella työskennellessä, muuten pääsee omat ajatukset valloilleen ja keskittyminen herpaantuu välittömästi. Työmuisti on niin järkyttävän huono, tai oikeastaan kyky käyttää sitä, että pienikin viite ajatuksesta saa unohtamaan sen mitä on juuri nähnyt. Eli vaikkapa työn vieressä olevan referenssikuvan: sitä tuijottaa hetken, ja siirtää katseen kankaalle, niin unohti jo mitä katsoi. Miten se menikään. Millainen se sävy oli. Mihin suuntaan muoto. Missä kohtaa? Mitä olinkaan piirtämässä?


ADD - lääkkeitä olen popsinut tämän vuoden nyt varsin säännöllisesti, ja päässyt äärimmäisen hyvään zeniin niiden kanssa. Olen monien kokeilujen jälkeen löytänyt Juuri Oikean yhdistelmän ja annostelun, jotta keskittyminen pysyy yllä, ja - tadaa - en unohda katsetta kääntäessäni sitä mitä juuri katsoin. Kaikki vaan menee paikalleen humpsis. Olen aivan älyttömän tyytyväinen kun lopultakin on päässyt tähän tilaan, ja toisaalta välillä vähän kiukkuinenkin kun siihen päästi vasta 35 - vuotiaana. Mitä kaikkea on tullut kohellettua, olisiko ehkä ollut harkinta mukana edes joskus jossain, jos ajatukset eivät olisi vain kahdessa ääripäässä: laukkaisi tuhatta ja sataa tai sitten totaalisen seis.
Troppikokeiluista jotkut tekivät täysin muumiksi ja hiljensivät kaiken, joka sai vähän varpailleen: en keskittymisen nimissä halua luopua omasta sisäisestä äänestäni. Tämänhetkinen koktail on kuitenkin sellainen että kuulee itsensä yksi ääni kerrallaan, eikä koko päivä mene ajatuksissa surffaillessa. EEeeeniveis takaisin podcasteihin: musiikin kuuntelu siis auttaa keskittymään. Teen usein soittolistoja jokaiselle teokselle, jolloin pysyn samassa tarinassa ja mielentilassa helpommin. Voin myös palata siihen laittamalla aina kyseisen listan soimaan. Podcastien kuuntelu passaa hyvin mekaaniseen piirustustyöskentelyyn. Kuuntelin viimeksi Elly Smallwoodin haastattelun, joka sai tajunnan räjähtämään. (Linkki: http://www.artistdecoded.com/podcast/elly-smallwood-2 )

Tässä kohtaa ei varmaan voi olla puhumatta kateudesta; ei ehkä suoranaisesti jonkun taidokkuudesta, tai toki siinäkin tulee kieriskeltyä, mutta ehkä siinä miten helpolta kaikki somen kautta vaikuttaa. Istuttiin tuossa Törmälehdon Sampan avajaisten jälkeen (Makasiini Contemporaryssä avasi hiljattain) apteekissa pienimuotoisessa taiteilijasymposiumissa, ja juteltiin mukavia taiteilusta. Muunmuassa siitä miten silotellulta kaikki näyttää somessa, ja miten surullista se toisaalta on. Itselläkin on tämmöinen meno kyllä, instatili on harkittua, rakennettua ja lavastettuakin. Samoin Facebookissa tulee kuvien osalta ylläpidettyä samaa: suurin osa profiilikuvista on studiovehkeillä otettuja ja reippaasti photoshopattuja. Se on tietynlainen suojamuuri, kun antaa itsestään ulos vain hallitun kuvan. Olen tätä alkanut tietoisesti rikkomaankin, ja laittanut myös joitakin "ihan oikeita" kuvia. Jännää. Instassa on myös se kiinnostava puoli, että vaikka profiiliseinä olisi siloteltua ja professionaalia, niin tarinoissa usein paljastuu se raadollisempi puoli. Esimerkkinä vaikkapa Thrush Holmes, jolta en ole nähnyt varmaan ainuttakaan tarinaa jossa jätkä olisi selvinpäin ja ilman viinilasia.

Silotellulta näyttää myös monien muiden taiteilijoiden profiilit joita instassa seuraa, ainakin nyt kun asiaa tulee tarkemmin ajateltua. Helposti niitä selaa annettuun mielikuvaan uskoen, ja siinä kohtaa se kateus astuukin esiin: miten helpolta asiat toisilla vaikuttavat. Kun luonnostaan vaan tulee tuollaista settiä ja se setti on löytänyt markkinansa. Tekevät vain mitä haluavat ja sillä pärjätään. Ellyn podcastin kautta tuli huomattua että juu eihän se ihan niin ole. Hän on siis yksi näistä taiteilijoista jota kadehtien seuraa. Totuus hänenkin työskentelyssään on se, että hän "joutuu" tekemään tietynlaista taidetta, vaikka oikeasti haluaisi tehdä hyvin erilaista: oudompaa ja synkempää. Mutta tätä nättiä matskua häneltä halutaan, ja sitä sitten pitää tehdä. Taiteilija on ilmaisunsa kanssa vapaa aina siihen asti, kunnes hänet "löydetään": sen jälkeen helposti vaaditaan. Työskentely muuttuu kokeilevasta luomisesta työn teoksi ja itsensä toistamiseksi hyvin äkkiä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tätä teemaa on sivuttu, eteenkin Essin ja Annan (Peltonen ja Aho). Essiähän tämä koskettaa tällä hetkellä hyvinkin, kun Salmelan menestyksen jälkeen on työt suuressa suosiossa, ja samaten on lävähtänyt kaupallisuuden leima otsaan. Ja niitä töitä myös halutaan, samanlaisia, ja paljon, ja se on joidenkin mielestä myös väärin. Siinä sitten helposti herää pohdinta, että uskaltaako tässä nyt seurata pidemmälle sitä polkua joka on tähän pisteeseen johtanut? Kokeiluja ja vapaata ilmaisua? Mitä jos ne työt eivät sitten kiinostakkaan ketään? Onko valmis uhraamaan menestyksensä ilmaisun vapauden alttarilla? Yleensä rohkeus kuitenkin palkitaan ja sitä omaa polkua seurataan aina.

"Salve" 150 x 129 cm. 2018. Hiili, arkyyli, spray, muste ja öljy kankaalle.

Taiteen kentällä kuohuu ehkä mielenkiintoisimmillaan tuo muutos galleriamaailmassa. Vuokrista luopuminen on hyvässä liikkeessä eteenpäin. Itsellä on ollut tämä valtavan hyödyllinen periaate, että en liity mihinkään taiteilijaseuraan joka laskuttaa jäseniltään tilavuokraa (no taidemaalariliittoon nyt sitten liityin). Ehkä tähän tulee muutos. Vuokrista luopuminen olisi valtava askel kotimaiselle taidekentälle, ja taiteilijaseurojen pitäisi olla halkomassa tuulta tässä asiassa eikä mukana rahastamassa, vieläpä omia taiteilijoitaan. Toivottavasti myös kaupalliset galleriat lähtisivät tähän mukaan. On tietysti kiinnostavaa mitä tällainen muutos tekisi gallerioiden näyttelyohjelmiin. Jakautuisivatko ajat vain tilipussia varmasti kartuttaville taiteilijoille, kuten tietysti fiksua on, vai jatkuisiko nykysysteemi jossa aikoja saa oikeastaan kuka tahansa kenellä on varaa niistä maksaa. Tämä on toisaalta mahdollistanut myös sellaisen taiteen julkisen esittämisen, joka ei ole varsinaisesti markkinamielessä tehtyä. Tämähän tietysti saattaa sitten muuttua. Ei kai minkään työn lähtökohtaiset syntysyyt saa markkinoissa ollakaan, vaikka väkisin tavallaan onkin, viimeistään siinä kohtaan ku miettii että voiko tästä linjasta enää poiketa, tai kun galleria alkaa pyytämään juuri tiettyä matskua. Suora leikkaus edelliseen kappaleeseen jossa pohdin vapautta taiteen teossa. Siinä kohtaa kun työt alkavat myydä on turha enää kenenkään mutista kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta, sillä siinä kohtaa kaikki asettuvat samalle viivalle, vaikka kohdeyleisö ehkä onkin eri. Tämä jako hyvin usein nähdään esimerkiksi "Salmelan taiteilijoiden" ja "isojen gallerioiden isojen taiteilijoiden" välillä. Missä määrin on enemmän ok tehdä taidetta joka ei näytä kaupalliselta, mutta jota myydään suurilla summilla kaupallisessa mielessä, ja jonka tekemisen äärellä koetaan kuitenkin samoja rajoitteita omassa ilmaisussa? Kiinnostava kysymys.

Itsellä tekeminen on ollut jatkuvassa liikkeessä. Kokoajan tuntuu että tullaan lähemmäs absoluuttista nollapistettä ja oman ilmaisun ydintä. Mutta työskentelyn motivaatio on toisaalta myös löytynyt niistä kokeiluista ja ilmaisun laajuudesta. Tämä ei välttämättä ole mikään markkinavetoinen etu. Sitäpä usein mietin, että sitten jos jossain vaiheessa suuret markkinat työni löytävät, niin kuoleeko samalla motivaatio tekemiseen, jos siitä tulee galleristien ja ostajien toiveiden mukaista, geneeristä? Tekeminen on toisaalta ilmavaa, vapaata ja rajoitteetonta, mutta näkyy toki tilipussissa. Ja onko omien mielihalujen mukainen taiteilu lopulta taiteen kentällekään eduksi, jos se ei hirveästi herätä kiinnostusta? Voidaanko taiteen laatua ja arvoa mitata kiinnostuksen määrässä? Taiteilijalle itselleen varmasti kyllä. Vaikka kuinka koittaa pysyä autenttisena, ei välty siltä itsesäälissä piehtaroinnilta, että niin sitä itse kuvittelee tekevänsä jotain tärkeää ja arvokasta, vaikka se oikeasti taitaakin olla paskaa joka ei kiinnosta ketään. Paska maalari, voisi lopettaa, eikä kukaan edes huomaisi. Kunnes sitten se jostain taas löytyy (yleensä näyttelyn lähestyessä) se palo: nyt tulee hyvää settiä jumalauta! Josta taas syöksytään murheen alhoon jos työt eivät myy. Niin, jos eivät myy. Mutta kaupallisiahan ei silti olla, eihän. Mutta lopultakin sitä vasten tulee omaa arvoaan mitattua.

Ainakin vassareissa ja vihreissä on ollut puhetta taiteen tukien lisäämisestä ja taiteilijoiden toimeentulon vahvistamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja ja ollut hiukan mukanakin näiden asioiden pohdinnoissa, myös persuleirissä! Hyvä on huomata että tähän asiaan on aitoa kiinnostusta halki poliittisen kentän. Vielä kun saisi saman kiinnostuksen kokoomukselle ja keskustallekin. Olisikohan taideostojen verovähennyksen aika lopulta tullut? Tämähän on Jyrki Käteisen hallituksen aikana torpattu muunmuassa siihen vedoten, että hankinnan syynä usein on tavoite sijoittaa ja kasvattaa sijoituksen arvoa, ja tällaista ei ole syytä verokevennyksin tukea. Kysymys: onko siitä mitään haittaa, jos valtion taholta kasvatetaan taiteen myyntiä ja siihen sijoittamista? Voiko sillä olla mitään muuta kuin kasvavaa hyötyä taiteen myynnin vauhdittamiselle ja taiteen sijoitusarvolle ylipäätään? Eikö siihen juuri kannata satsata, ja eikö juuri sijoitusarvon kasvattaminen ole valtion kassallekin hyödyksi, kun taide ja raha liikkuu?
Keskustelu taiteilijoiden ansaintamallien kasvattamisesta ja apurahoihin tukeutuvasta toimeentulokeskustelusta on siinä mielessä vähän hassusta suunnasta asiaa lähestyvä, kun apurahat jakautuvat pienelle osalle taiteilijoita, kun taas myynnin kasvattaminen koskettaisi useampaa taiteilijaa, edistäisi gallerioiden vuokrista luopumista ja vauhdittaisi taiteen myyntiä, sen sijoitusarvoa ja parantaisi mahdollisuuksia toimia taiteilijana. Myös kiinnostava kysymys. Siinä on rako hankerahoituksille.

Semmosta.
Taidemaalariliiton teosvälitys on parhaillaan käynnissä kaapelitehtaalla. Kiikutin sinne esille nämä tässä postauksessa esiintyvät uunituoreet työt "Baby" ja "Salve". Ei varsin mitään myyntitykkejä nekään, mutta vitut siitä :-D Nää on syrämmellä tehty.

Hauskaa päivää juuri sinulle.

(Niin ja Mikael - tallessa on :)

Se kipeä puoli

Ensimmäiselle kappaleelle: done that
Toiselle kappaleelle: FU.

Löysin tämän kuvan intternetistä, en tiedä kenen kirjasta sivu on. Mietin, että onkohan sen kirjoittaja koskaan oikeastaan joutunut pelkäämään sitä kipeää puolta. Tietoisuus ei hälvennä vähääkään pelkoa pärjäämisestä, ei perkele.

Huutoon yhtyy kokemuksen rintaääni. Syksyllä näytti vielä hyvältä. Näytti ihan niinkin hyvältä, että tiedossa oli tasaiseen tahtiin niin hyvin töitä että uskaltaa riskeerata: uusia kuvauskalusto, hankkia sitä lisää, ottaa lyhyellä varoitusajalla näyttelyaikaa ilman että ehtii erikseen keräämään siihen rahoitusta. Kun laskee kaiken yhteen: läppärin vaihto rikkinäisestä ehjään, uusi kamera, studiovaloa sun muuta härpäkettä, parit näyttelyt, ja viimein uskaltauduin hakeutua neurologillekin. Uskalsin kaiken tämän, koska olin luottavainen tuleviin ansioihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri kun laitteet alkoi olla maksettu pois, minut työllistänyt henkilö menehtyi. Siihen loppui työt. Auto hajosi. Hajosi toisenkin kerran. Näyttelyt meni reippaasti tappiolle. Lääkärikuluihinkin joutui lainaamaan rahaa. Opetustunteja vähennetään. Kymppitonni lurahti vessasta alas, tuloksena nolla uutta asiakasta, nolla työpaikkaa, ja nyt pitäisi loihtia jostain tuloja ja vähän äkkiä että saa maksettua itsensä tästä ulos. Mutta koska tiedän, minun ei tarvitse pelätä? Ei. Minä pelkään, koska tiedän, että ei tule onnistumaan.

On tässä nyt näitä laitteita, mutta ei tarpeeksi. Ei niin paljon että voisin pystyttää studiota. Sijoitus oli ikäänkuin turha. Olen laittanut sähköpostia ties minne ja ruinannut työtä. Kuvaustyötä. Piirustustyötä. Hanttihommia. Vetoan rahapulaan, otan vastaan mitä tahansa. Mutta työtä ei ole tarjolla.

Selaan mol.fi - sivua. Kulttuurialalla ei ole töitä, se on selvä. Selkävamma poistaa vaihtoehtojen kirjosta kaiken jossa vaaditaan fysiikkaa, siivoojaksi ei olisi mitään asiaa, ja siihenkin tarvitaan näköjään siivousteknikon koulutus. Kaupan kassalle ei voi mennä kun ei erota numeroita toisistaan. Rajoituksia tuo vaihtoehtoihin myös se kun muisti prakaa. No kotipalvelua, sitä olen tehnyt joskus lisäansioiden perässä. Siihenkin tarvitaan nykyään koulutus, ja hyvä fyysinen kestävyys. Ei sitten.
Työtarjousten kirjosta yksi vaikuttaa siltä, mitä voisin tehdä: henkilökohtaisen avustajan työ. Joskin työajat painottuu myös ilta-aikaan, joka voisi näin perheellisenä olla vaikea järjestää. Tuntipalkka on alle kympin. Käteen jäisi varmaan 7e tunnilta. Verot pois, ja avot, saat satasen käteen.

Hallitus lupaa 35 000 uutta työpaikkaa. Juha Sipilä, jos luet tämän, kerro, mistä ne paikat tulevat? Suuryrityksillä vaikuttaisi jo olevan rahaa, jos kerta on varaa jakaa ennätyssuuria osinkoja, eikä rahoja käytetä palkkaamiseen tai investointiin. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta palkata, ja nyt kun ollaan rakentamassa historiallisen suurta kurijstamisjaksoa, tulee karmiva notkahdus kotimaiseen ostovoimaan. Raha lakkaa kiertämästä. Ei kehity uusia innovaatioita joita viedä ulkomaille. Myynti laskee. En ole tutkija minä, mutta vähemmästäkin ymmärtää että irtisanomisten määrä kasvaa. Palkkaaminen toppaa täysin. Yritykset menee nurin. Ja me pienituloiset: sossun luukku on takuuvarma kohtalo. Mihin voisin mennä töihin? Yritykset eivät palkkaa, eikä tällä leikkauspolitiikalla tule palkkaamaan jatkossakaan. Villi huhu kertoo että Turussa yhtä siivoojan paikkaa hakee kymmeniä, jopa satoja työnhakijoita. Töitä ei ole.

Työpaikkoja ollaan näköjään tekemässä ilmaistyön kautta. Pistetään tähän kaikkeen syylliseksi nähdyt työttömät työkokeiluihin. Minä yritän saada itselleni hommia, koska tarvitsen äkkiä jotain lisätuloa. En minä, eikä muutkaan työttömät, voi mennä töihin saadakseen palkkaa töitä ehkä joskus. Jos menee töihin, täytyy saada ihan oikeaa palkkaa ihan oikeasta työstä ja heti palkkapäivänä. Laskut täytyy maksaa. Kenellä olisi uskallusta mennä riskillä töihin palkatta ja jos sitten ei työtä saakkaan?

Työkokeilu mahdollistaa sen, että lyhytaikaiset työsuhteet hoidetaan työkkärin rahoilla kokeiluna. Yrityksen ei tarvitse maksaa palkkaa ollenkaan, vaan kokeilun jälkeen otetaan uusi kokeilija. Muistuupi mieleen työllistämistukikuviot.  Kovin kätevää vaikka puutarha-aloilla ottaa työkokeiluun työttömiä koko kesäksi ja kokeilun jälkeen todeta että juu ei tästä nyt herunut työpaikkaa. Mutta saatiinpa ilmaista työvoimaa koko kesäksi. Näinkö luodaan ne 35 000 työpaikkaa? Suuruudenhulluksi tullut oikeisto toistaa mantrana että "meillä ei ole enää varaa pitää yllä näin mittavia etuuksia" tai "muuallakin maksetaan vähemmän palkkaa" ja "yksikkötyökustannukset" vaikka ne jo ovat verrokkimaita matalammat eivätkä silti tee tähän maahan investointia kannattavammaksi. Ja kun halutaan tehostaa julkista sektoria, todetaan että on varaa vähentää jopa 15 00 turhaa työpaikkaa jotka vievät kunnilta kallista rahaa. Nykyisen työttömyysprosenttien päälle vielä 15 000 työtöntä lisää? Hallitus ajattelee kaiketi että nämä henkilöt työllistyvät suoraan yksityiselle sektorille. Vaan kun työllistyminen sinne riippuu työvoiman kysynnästä, jota ei ole, eikä tule olemaan kun ostovoima radikaalisti laskee. Lopulta ollaan negatiivisissa työllistymisluvuissa, sen sijaan että taloutta pyrkisi kohentamaan elvyttämällä, joka taas nostaisi sitä kysyntää. Sillä ainut kansanosa joka tässä maassa pistää sen ekstrarahan jemmaan ja pois liikkumasta on se,  joka piilottelee sitä Panamaan. Siinä on valtava tappio Suomelle jota maksatetaan nyt vähäosaisempien selkänahasta. Elvytys nostaisi kysyntää tuotteille sekä työvoimalle. Panostus koulutukseen lisää ammattitaitoa, innovointia ja yrittäjyyttä. Kaiken kurjistaminen sensijaan - tilanne alkaa pienituloiselle, yrittäjälle, keskisuurellekin yritykselle, olemaan todella synkkä. Onhan elvytykselläkin riskinsä, kun velan maksu koittaa joutuu myös menoja kiristämään, ja ehkä jopa tiukemmin kuin nyt jos tilanne maailmalla huonontuu entisestään, mutta mahdollisuus olisi annettu kasvulle ja innovoinnille ja uusien vientituotteiden kehittymiselle sitä ennen - olisi jokin lippulaiva joka vetäisi sitten sitä taloutta. Kiristäminen tässä vaiheessa kun mitään sellaista ei ole, ei auta. Elämästä tulee aivan mahdotonta jos päivähoitokuluihin lurahtaakin yhtäkkiä puolet toisen palkasta, tai kuten minulle kävisi, melkein koko sivutyöansio. Työstä tulisi ilmaista. Ei olisi enää mitään mahdollisuutta pärjätä.

Verrataan omaan elvytysyritykseeni syksyllä. Yritin elvyttää omaa toimintaani omassa mittakaavassani aivan valtavalla sijoituksella. Kävi niin että tilanne maailmalla huonontui sittenkin, minulle lainaa myöntänyt "pankki meni nurin" (kun asiakas kuoli), elvytystoimeni eivät johtaneet kysynnän lisääntymiseen vaan kävi täysin päinvastoin. Toisaalta hyvällä tuurilla peli olisi kannattanut ja tulot olisivat paremmat kuin koskaan. Joutuisin kiristämään että elvytyslainan saa maksettua, mutta lopulta alkaisi tili juosta. Annoin itseni edes yrittää, ja jäi tässä sentään vähän pääomaa: työvälineet. Jos olisin kurjistanut syksyllä, ei olisi niitäkään eikä sitä pientäkään mahdollisuutta lähetellä sähköposteja ja ruinata töitä näiden välineideni avulla.

Yhtä en ymmärrä: jos voidaan pakolla tehdä tällaisia päätöksiä, jossa naisvaltaiset alat, lapsiperheet ja pienituloiset laitetaan maksamaan talkoot ja raha suunnataan työnantajaosapuolelle, miksi pakkoa ei laiteta toiseenkin päähän? Miksi osinkoja ei veroteta niin raskaalla kädellä, että investoinnista ja palkkaamisesta tulisi lähes puolipakko? Verotulon voisi palauttaa takaisin vähätuloisempaan päähän verokevennyksinä. Kyllä se on jo huomattu, että kun on tarjottu pakon sijasta porkkanaa työllistämisen helpottamiseksi, seurauksena onkin ennätyssuuret osinkokemut.

Taiteilijathan varsin riemastuivat tästä uutisesta, että jatkossa ei ole ammattitaitosuojaa työnhaussa. Liikkeellä on kaikenlaista suunnitelmaa esim. siitä, että jos heti työnhaun alkaessa on todettavissa että oman alan työtä ei ole odotettavissa seuraavalle 3 kuukaudelle, on otettava vastaan mitä tahansa työtä. Tämähän on ollut käytäntö, että taiteilijat roikkuvat työttömyystuella. Olen aina ollut sitä vastaan enkä ole siihen suostunut, juuri sen vuoksi että pelkään sen jossain vaiheessa kostautuvan. Yhteiskunta näkee taiteilijat työttöminä lorvijoina tasan niin kauan kuin sellaiseksi mennään itse ilmottautumaan. Tästähän olikin vääntöä aiemmin. Olin rahallisessa ahdingossa ja käännyin sossun puoleen, joka ohjasi minut TE - keskukseen koska heidän näkemyksensä mukaan taiteilija on yhtä kuin työtön. TE - keskuksessa oltiin kuolla nauruun, että juu, jos kerta työskentelet joka päivä, olet yrittäjäksi verrattavissa ja saadaksesi päivärahaa on toiminta ensin lopetettava ja julistauduttava työttömäksi. Työskentelen joka arkipäivä ja välillä viikonloputkin. Työttömäksi en tunnustaudu, joka oli sossulle kovempi pala purtavaksi. Halusivat haastatella ja selvitellä tilannettani alalla jossa köyhyys on kroonista. Mutta näin sen pitäisikin mennä. Taiteilija joko ottaa riskin ja työskentelee täysipäiväisesti ja yrittää tulla toimeen ja saada apurahaa ja asiakkaita, jos (ja kun) ei onnistu, hakeutuu sivutöihin lisäksi. Jos sekään ei riitä, sitten on viimeisenä keinona sossu.

Taiteilija ei voi olla työtön. Sellaiseksi julistautuminen tekee vaan hallaa koko ammattialalle ja vaikuttaa jatkuvasti siihen, miten taiteilijuuteen suhtaudutaan. Tästä asiasta pitäisi jonkun tahon todella ottaa koppi. Taiteilija pitäisi ottaa ilman ennakkoasenteita toimeentulotukiasiakkaaksi samoin kuin muutkin itseään työllistävät, mutta jonkinlainen toimintamalli pitäisi alalle räätälöidä. Tarvitaan kulttuurialan toimeentulotuki, joka voisi olla koulutus- ja toimintaperusteinen. Sen sijaan että tukea lähdettäisiin laskemaan jos tuloja ei ala tulla, tai vaatimaan uudelleenkouluttautumista tai siirtymään kokonaan työkkärille, pitäisi tehdä yhteistyötä työkkärin kanssa ja auttaa etsimään sivutyömahdollisuuksia. Kokoajan pitäisi pitää katse siinä että taiteilija pysyy työssään ja ylläpitää ammattitaitoaan, mutta samalla auttaa työllistymään mikäli tilanteeseen ei näy muutoin tulevan muutosta. Tämä voisi olla vaikka toimeentulotuen pidempiaikaisen maksamisen edellytys. Tällaisista kuvioista tosin pääsisi eroon heti perustulon myötä. Tosin vähän luulen että tuohon kokeiluun tulisi sisältymään myös elvytystoimet palkkatasoa laskemalla tai vasiten hintatason nousulla, kun kerta maksukyky kasvaa.

Mutta sellasia pohdintoja. Mut onneks ei tarvitse pelätä, kun tiedän, että se kipeämpikin puoli siellä on. Siitä muistuttaa mm. juuri sähköpostiin kilahtanut "valitettavasti meillä ei ole tarjota töitä" - viesti. Ei sitten.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Uudet tuulet

Pum! Muutettu on uudelle työhuoneelle. 

Aloitetaan positiivisella: Täällä tosiaan ollaan Turussa uudella työhuoneella salaattia nauttimassa. Lämpöä ja luonnonvaloa riittää, juokseva vesi, keittiö ja WC - tilat, jes! Kyllä nyt kelpaa. Kyseessä on pienimuotoinen YYA - sopimus erään paikallisen firman kanssa; autan heitä, auttavat minua. 

Meinasin jo kirjoittaa että lieventää mukavasti vaalipettymystä, mutta oikeastaan vain lykkää sitä kun tarkemmin ajattelee. Nyt mietityttää leikkaukset päivähoitoon. Mietityttää se, että missä asemassa kaltaiseni maalarit jatkossa nähdään lapsineen. Minullahan ei ole juurikaan tuloja, mutta töitä on. Malaaan, tai pyrin maalaamaan, joka arkipäivä. Sen lisäksi tulot koostuu pienistä puroista, pienistä tuloista: kuvankäsittelystä, kuvaushommista, suunnitteluhommista, opetustyöstä jonka suunnitteluaikaa on myös tämä työaikani. Yrittäjäksi en voi silti ruveta työntekoani osoittaakseni, sillä yhä tulee kuukausia jolloin toimeentulotukea joutuu nostamaan. Tällöin se yritystoiminta joka tapauksessa ajettaisiin aina alas. Jos nollatuloluokka päiväkodista taasen poistuu ja joudun pulittamaan päivähoitomaksuja, tarkoittaa se sitä että loputkin pienet tuloni menee suoraan päivähoitoihin ja olen vaikuisesti toimeentulotukiasiakas. Tai, koska en ole varsinaisessa työsuhteessa, tuleeko päivähoitopaikasta puolipäiväinen? Tietäisi kuoliniskua työlleni suoraan. 

No, ihan heti näitä muutoksia ei olla toteuttamassa, joten ainakin vuoden loppuun saan rauhassa nyt tehdä töitäni ja yrittää tulla toimeen, ennen kuin mahdollisesti - toivottavasti ei - olen pakotettu jäämään kotiin täysille tuille. Todella toivon että asiassa oltaisiin hieman pitkänäköisempiä. 

Jotta tämä ei menisi liian vähän negatiiviseksi, niin kerrotaanpa vielä, että homeoikeudenkäynnissä tuli turpiin niin että tutisee. Ei tullut kaupanpurkua, tuli hyvin pieni hinnanalennus. Hovioikeuteen ei ole varaa valittaa, rahaa ei ole. Käsissä on nyt sitten hometalo ja hurjat lainat. Se taas on niin karmiva asia että ei siitä osaa sanoa tai kirjoittaa juuri mitään. Ei mitään käsitystä miten sen asian kanssa tulee pysymään pää pinnalla. Toivon nyt vaan parasta sieltä leikkauslistaneuvotteluista. Jos lähtee edellytykset tehdä näitäkin pikkupuroja, on ns. kusi todella sukassa. 

Ei mitään. Syödään sipsejä salaattia ja hymyillään kameralle. 

Kermavaahto ja kuumat keskustelut

Onkohan näin?

Ylläoleva kuva on Instagram - tililtäni. Menin sitten lankeamaan minäkin, kun vaihdoin pertti peruspuhelimeni älypuhelimeen. Refloja menin rajalacameran nettialesta ostamaan, mutta Samsung galaxy s4 zoom - digikamerapuhelin oli hyvässä alessa. Oon tyytyväinen. Järkkäriä ei tuu mukana raahattua ja tarkoituksena oli sijoittaa taskukokoiseen pokkariin. Tässä on nyt sitten ihan riittävän hyvä kamera ja intternettikin (ja puhelin!)sitten aina taskussa. Nykyaika, täältä tullaan, joskin perässä ja painavin askelin!

Instatilini on väijyttävissä täällä: http://instagram.com/liitola

Tänään yksin kotona. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Pyjamassa koko päivä. Tämä on enemmän kuin harvinaista, oon liian kiltti enkä osaa pitää puoliani. Oon vähän alkanut lyödä jalkaa maahan ja pitää omasta edustani kiinni. Sen verran väsymys taas painaa. Väsymystä taitan tänään sohvakuurilla, ja tornin korkuisella kermavaahtokuorrutuksella jonka kahvin päälle olen koonnut. Nothing else. Ja taidelehti ja blogi. Onpa muuten pitkästä aikaa niin ajatuksia herättäviä lauseita taidelehdessä että tekis mieli markkerilla alkaa tussaamaan.

Näin normaaliarkipäivänä herätys olis 06:45 ja aamutoimet sitten. Lapset päiväkotiin ja itse työhuoneelle. Siinä sitä sitten ollaan tukka pystyssä ihmettelemässä että miksi taas oli niin kova kiire. Kiirehän syntyy siitä että muksut pääsee hoitoon sellaiseen aikaan että se olisi päiväkodin rytmien kannalta järkevää. Jos maalaisin omien rytmieni mukaan niin olisin työhuoneella klo 12 ja lopettaisin klo 18. Nyt sitten herätään Aivan Liian Aikaisin ja kotiin palattua melkeestä nappulat jo suoraan nukkumaan. Lopputulos: kaikkia väsyttää. Ja vaikka työpäiviä on nyt enemmän kuin koskaan, on tuotteliaisuus huonointa ikinä. Kiire ja väsymys ei ole hyvä lähtökohta työskentelylle. Mutta vaikea tähän on keksiä vaihtoehtoa kun lapset on lähes yksin minun vastuullani. Maalaamisen lisäksi on nyt riittänyt valokuvaustöitä ja opetushommia. Päivät on kaksitoistatuntisia.

 Pitkän himottelun jälkeen sain lopulta tilattua hyvän valikoiman akryylispraymaaleja ja tusseja. Olen aivan ihastunut tähän tekniikkaan ja myös työhuonekämppis Essi on innostunut näistä. Märkää spraytä on ihana käsitellä palettiveitsellä ja märällä pensselillä. Ja tussilla piirtäminen nyt on ylipäätään parasta. Eka sprayduuni näyttää tällä hetkellä tältä:

                                                                Jee. Kovastitykkään.

Mutta takaisin taidelehteen. Eipä olisi voinut olla ajankohtaisempi kirjoitus tämä Annamari Vänskän kolumni jossa pohdiskellaan taiteilijan toimeentuloa. Taidanpa kopioida tuon ja liittää toimeentulotukihakemukseen. Juu. Olen nyt toista kertaa joutunut tuota hakemaan. Ensimmäinen asiointikerta oli ennakkoluuloistani poiketen ihan positiivinen. Toki harmitti että näin nyt täytyy toimia, mutta virkailija oli positiivinen ja ymmärtäväinen. Nyt tässä kuussa rahaa on vielä viimekuutakin vähemmän (kilometrikorvaukset näköjään työnantajalta unohtunut maksaa ja palkkatuloja ei laisinkaan). Joten samalla nousi myös maksettavan toimeentulotuen summa. Tässä kohtaa alkoi virkailijalla ääni kellossa muuttumaan. Mikäli tulot pysyvät jatkuvasti näin huonoina, minut ohjataan työvoimatoimiston puolelle ja sitten minulle katsotaan jokin työ. Jokatapauksessa suositellaan sitten yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Siis kuvataiteen yritystoiminnan lopettamista kannattamattomana. Tämän jälkeen kyseli vielä että enkö kouluja käydessäni tullut ajatelleeksi että tällä alalla ei pärjää taloudellisesti. Tulin, sanoin. Mutta kun taidetta ja sen tekemistä on vaikea perustella rahallisin hyötyperustein. Asia jonka selittämistä en edes yrittänyt.

Hiukan nyppii. Virkailijan kummastus oli nimittäin se, että saisin tismalleen saman verran (toimeentulotuen verran) rahaa kotihoidontukena jos olisin lasten kanssa kotona. Minullahan olisi vielä 2 vuotta tätä tukea jäljellä. Että kyllä ensisijaisesti pitäisi sitä hyödyntää eikä toimeentulotukea, joka on se viimeinen vaihtoehto kun muuta ei enää ole. Mutta mietitäänpäs. Kummalla on pitkällä tähtäimellä positiivisempi vaikutus - pyrkiä työllistämään itseään seuraavan 2 vuoden ajan ja nostaa tarvittaessa (huom! vain tarvittaessa) toimeentulotukea, vai istua 2 vuotta toimettomana kotona ja nostaa 800e/kk joka kuukausi? Ilmaisinkin tämän kantani ja totesin, että se on ihan sama kumpaa tukea nostan. Samoista verovaroista ne menee, ja vain toisessa vaihtoehdossa minulla on mahdollista tehdä samalla töitä. Ei ole sama asia, totesi virkailija. Minusta on, enkä saanut vastausta sille mikä nämä kaksi asiaa erottaa. Sitten on tietysti tämä virkailijan osoittama vaihtoehto, eli alavaihdos. Mietitäänpäs taas. 9 vuoden taidekoulutus ja nostetut opintolainat. Sen hukkaan heittäminen on valtiolle taatusti kalliimpaa kuin satunnainen toimeentulotuki tässä vaiheessa elämää. Ja minkä työn saisin? Vaihtoehdot tällä koulutuksella olisi lehtimyynnissä, siivouksessa tai kassamyyntityössä. Ensimmäisestä ei saa rahaa edes työmatkoihin. Jälkimmäisiä ei invalidi ihan tuosta vaan tee. Plus että työpaikan pitäisi olla pysyvä ja palkan tarpeeksi hyvä, että pystyisin kustantamaan lasten päivähoidon ja omat työmatkakuluni muiden laskujen ohella. Tämä tietäisi myös sitä että en voisi enää pitää opetustyötäni, enkä voisi harjoittaa omaa amattiani. Onko tämä ihan todella parempi vaihtoehto kuin ajoittainen toimeetulotuki?

Pitäisihän sille vaihtoehto olla. No apurahat tietty, mutta se nyt on ajatuksena aika utopistinen. Vänskä kolumnissaan viisaasti asioita pukee sanoiksi. Vaikka jotenkin olen vierastanut ajatusta tutkivasta taiteilijuudesta, niin vielä enemmän vierastan tätä taiteilijuuden rinnastamista yritystoimintaan. Kun virkailija sossussa alkaa puuttumaan siihen että maalaanko nyt ihan varmasti tarpeeksi myyvän näköisiä maalauksia kun en kerta saa taulujani myydyksi, niin kyllä jossain nyt mennään ihan todella ja paljon pieleen. Kolumnin ajatus taiteilijan rinnastamisesta yrittäjää vahvemmin tutkijaan on siinä mielessä hyvä, jos taiteellekin saataisiin sitä myöden tutkijamaailmaan haikailtavaa urapolku- ja vakinaistamissysteemiä rakennettua. Todellisuudessahan tutkijat ja taiteilijat ovat aikalailla saman (leivättömän) pöydän äärellä tutkijoiden kanssa jo nyt.

Istuin kahvilla tähtitieteilijän kanssa ja kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Työn toimintarakenne on molemmissa aika sama: Tehdään tutkimusta, mietitään maailmaa, tuotetaan siitä jonkinnäköinen työnäyte ja presentoidaan se maailmalle. Se mikä työn arviossa eroaa on se, että tutkimustyötä voi arvioida faktisia seikkoja vasten vahvemmin mitä taiteessa. Työ voi olla hyvä/huono, kelpo/epäkelpo, ja jokatapauksessa: esiteltävänä pitäisi olla jotain uutta ja huikeaa oivallusta että se tuottaa kentälleen mitään lisäarvoa. No, kuulostaa tutulta. Taiteilijakin voi tutkia ja tuottaa julkaisuja ja olla hyvinkin analyyttinen, mutta mitä perinteisemmin menetelmin työtään tekee, sitä enemmän läsnä on taiteen vapaa ilmaisullisuus ja tutkiva taiteilijuus kauempana, vaikeammin tunnistettavammassa muodossa. Asiat luiskahtaa taiteessa helpommin subjektiivisen puolelle. Voi olla vaikeampaa perustella tutkivaisuutta siinä yhtälössä, ja toisaalta maalaustaiteessa pystytään kuitenkin raamien sisällä ja pankin räjäyttämisen keinot ovat hienovaraisempia ja mahdollinen kauneus lähtökohtana ansiona vähempiarvoinen. Kuten tähtitieteilijä-keskustelukumppanini totesi, maalaustaiteesta ei välttämättä ymmärrä mitään mutta konseptuaalisempi teos on tähän helpommin kategorisoitavissa. Helpommin apurahoitettavissa, koska löytyy ne faktat joihin nojataan. Kuten tieteessä ja sen apurahoja hakiessa. Sillä samalla menetelmällä toimeen tulee (yksityisen sektorin) tutkija.

Tosin sorruttavahan se oli pakollisiin stereotypioihin: tutkijat kuulemma saavat helpommin apurahaa jos hakijana on useamman lapsen köyhä äiti, kun taas taiteessa sosiaaliset perusteet loistaa poissaolollaan. Taiteessa apurahan saa jos olet pohjoisesta tullut kolmekymppien nuhjuinen miestaiteilija joka maalaa ankean suttuisia fallistisia valtavia maalauksia Palsan ja Särestöniemen verenperinnöllä. Taiteilija on yllättävän iso osa yhtälöä vaikka itse töissä sen usein toivotaankin olevan poissaolevassa roolissa. Itse pyrin läsnäolevuuteen enkä ymmärrä tuota vaadetta. Teoksen täytyy toki voida elää omaa elämäänsä, mutta en minä ainakaan haluaisi irrottaa teosta siitä, mistä se on tullut ja mihin se pohjaa. Enkä usko myöskään siihen että kaikki voi olla ulkoista, puhtaan poliittista, niin äärimmilleen tutkivaa että itse taiteilija on työlle vaan välittäjä kuin tutkija labrassa. Aika usein ansiona halutaan nähdä pyörän uudelleen keksimistä ja jotain tajunnanräjäyttävää uutuutta. Itse näkisin että asiat voi olla pienilläkin momenteilla uusia, tai tuoreempia. Tässä näkyy juuri taiteilijan läsnäolon merkitys. Eri tulkinta. Eri silmät, eri kädet, eri sydän.

Sossun sedän ankea viesti oli se, että toimeentulotukea tullaan leikkaamaan mikäli sen nostamisesta uhkaa tulla tapa. Se on aivan mielipuolista. Mielipuolista, että kotona istumista tuetaan vahvemmin kuin työntekoa. Käsittämättömintä on se, että lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä vakuuttuneeksi siitä että olisi tärkeämpää toimia taiteilijana vaikka se ei ole rahallisesti kannattava yritystoimintaa, vaan se jää kakkoseksi jopa kotona työttömänä oleilulle. Se, että "taiteilija" ei nähtävästi ole hyväksyttävä ammatti, ja taiteilijuus työksi käsitettävä asia, ja sen tärkeyttä arvotetaan kotona notkumistakin alemmalle tasolle, on jotain niin kertakaikkisen halveeraavaa, lyhytnäköistä ja suppeaa että vaikea olla loukkaantumatta. Ymmärrän että elämäntapanotkujalle pidetään näitä palopuheita mutta minulle ja miksi tässä tilanteessa kaikista maailman tilanteista. Ole kotona ja syrjäydy, on suositeltavampaa kuin harjoita ammattiasi ja työllisty. Samalla veronmaksajien kustantamalla summalla, vaan eri luukulta. Ehkä mielikuva on punkkua kittaavasta laiskanpulskeesti pensseliä heiluttelevasta kukkahattutädistä joka hyväksikäyttää systeemiä. Minä 12 tuntisine päivineni olen sitä mieltä että kyllä ihan oikeasta työstä käy ja yhtä mieltä siitä että mielettömyys on se, että polte tähän on niinkin kova että tätä tekee vaikka perhe persnetolla. Mutta itse halusin uskoa että ihmisten työllistymisen tukeminen olisi vaihtoehdoista ensisijainen ja se, että mitään alaa ei katsottaisi toista vähäpätöisemmäksi - on kyseessä sitten matala-palkka-ala tai jokin vakaampi malli. Kaikkia tarvitaan. Muttakun se hyötyperuste. Kuinka perustella että tämä on tärkeää jos toisen työ on nähdä tärkeys numeroissa?

Tutkiva taiteilija. Miksen pidä siitä käsitteestä? Ajatellen taiteilija versus tutkija: Työ on samanlaista. Yksinkertaistettuna taiteellista työskentelyä voi rinnastaa vaikkapa humanistisiin tieteenaloihin, ja niiden tutkimus... tutkitaan nyt vaikka yhteiskuntaa ja elämää siinä, tehdään siitä työ joka presentoidaan yleisölle. Tadaa. Puhuinko nyt taiteesta vai tieteellisestä tutkimuksesta? No, kummasta tahansa. Taiteilija tekee tämän kuvallisesti tai muodollisesti tai kirjallisuuden keinoin. Raja tutkijaan on häilyvä. Kumpikin ala käy apurahoilla, tai joku voi tämän työn myös tilata. Mutta yksityishenkilö voi ostaa taiteilijalta työn kotiinsa hyödykkeeksi. Ja tämä erottaa. Tällä perusteella voidaan ilmaista että taiteilija, sinun työsi on hyödykkeiden myyntiin perustuvaa liiketoimintaa, vaikka se ei olisikaan toiminnan polttomoottori, joskaan ei suinkaan pahitteeksi tai välteltäväksi, tuo myynti. Mutta työ sama, keino eri. Kun taas vähemmän konseptuaalinen taide, joka ei tutki välttämättä muuta kuin yhtä käsitystä estetiikasta, lompsahtaa entistä vahvemmin siihen lokeroon jossa puhutaan liiketoiminnasta. Silloin astuu kehiin sossun setä joka kysyy että miksi helvetissä maalaat 150 senttisiä rumia naamoja jos niitä ei kukaan osta. Noku. 
Hirvittää hieman, että tutkiva taiteilijuus jyrää alleen ehkä hivenen klassisemman tekoon ja tunteeseen perustuvan maalaustaiteen. Ihan jokainen taiteilija ei ole sanaseppä ja pysty tukka nutturalla luennoimaan tästä työnsä tutkimuksellisesta puolesta vaan kuva puhuu puolestaan, jos on puhuakseen. Mutta sitä on silloin myös vaikeampaa perustella yhdellekään virkailijalle oikeasti tärkeänä työnä. Tutkivassa taiteilijuudessa piilee kulttuurinen hyötymomentti mitä artefaktina nähdyssä Pertti Perusmaalarissa ei, vaikka Pertti samaa tutkivaa työtä maalaustaiteellaan tekeekin. Tietoista tai ei.

Ymmärrän kyllä sen ajatuksen että ei ole sosiaalitoimiston asia rahoittaa taiteen tekemistä eikä todella olekkaan. Mutta mikä ratkaisuksi? Vastaukseksi en kelpuuta "ei muutkaan rahoita kannattamatonta yritystoimintaansa veronmaksajilla". Koska ensinnä, se ei pidä paikkaansa, ja toiseksi, taide ei ole yritystoimintaa. Tai onhan se jossain määrin (jos nyt kovasti myy niin tulee siitä sitäkin) ja joissain olosuhteissa ja muodoissa (niille tahoille jotka tekee sillä bisnestä sivuroolissa, esim galleristi), mutta lähtökohtaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja siihen sisältöä tuovana tekijänä ei. Taide lopultakin kuuluu ja antaa kaikille jo itsessään. Taiteen lopettaminen ei ole ratkaisu, eikä myöskään päättäjien aiheesta huolestuminen aina vaalien alla, kun mitään ei kuitenkaan tapahdu. "Kyllä me muutkin joudutaan menee oikeisiin töihin että saadaan rahaa" on se argumentti jonka usein kuulee.

Define oikeat työt. Define taide. Ja mihin kaikkeen se kulttuurissamme vaikuttaa, ja millaisessa maailmassa eläisimme jos se vaan raa'asti poistettaisiin - ja kaikenkaikkiaan - se on taide. Se on taito. Se on tieto, ja jos sitä ei tee jonkinlaisella jatkumolla, taito puuttuu. Ei oo laadukasta taidetta ilman tietoa ja taitoa. Tarvii aikaa, toistoa ja tavoitteita. Oivalluksia ja kokeilua. Taidetta ei vaan tapahdu liukuhihnalta.
Ja siitä ei makseta kuukausipalkkaa.

Näyttelyrintamalle

Joku on taas vanhan paskan maalauksen kimpussa. Mutta nyt säästetään ja kierrätetään se mikä voidaan..

Noni, päivähoitohakemus on nyt tehty. Hirvittää. Rahaa ei jää juuri yhtään elämiseen. Saati matskuihin.

Ehkä olen sitten onnellisempi kuitenkin töissä kuin kotona sitten niine rahoineni. Ja tarvitsee ne lapsetkin aktiviteettia. Vili on nyt vielä tosi pieni ja tuntuu vähän pahalta mutta osapäiväisellä mennään, ehkä tästä selvitään. Itse nettoan viikkoon kolme pitkää työpäivää. Tälläkin hetkellä ne kyllä jo pyörii, kun lapset on mummolassa hoidossa. Työhuone muuttaa sitten majaa Naantaliin Peltosen Essin katon alle. Pitkästä aikaa työhuonekämppis, mitenköhän sitä sopeutuu!

On nyt sitten jotain mihin maalatakin. Art Fridaan tulee helmikuussa 25 x 25 - näyttely johon tulee neljä maalausta. Fridan nettisivuille tulee myös matskua esille. Ensivuodelle on alustavasti suunnitteilla Fridan lisäksi sitten ehkä toinenkin näyttely, jää nähtäväksi (milläköhän rahalla? Sen ajan ongelma..). Tampereellepäin hakeudumme yhteisnäyttelyn hengessä ja mitäs tässä muuta vielä. Loppuvuoden jämäpaikkahakua ja 2015 - aikojen tuumailua. Fridan duunien lisäksi työn alla on yksi tilaustyö ja tuo vastikään aloittamani naamataulu. Hihat ylös siis!

Paljon maksaisit taiteilemisesta?

Oon kotona.

Enkä otsakkeella nyt viittaa siihen että paljonko olisi valmis maksamaan siitä että joku maalaisi sinulle, ja antaisit vaihtokaupaksi rahaa. Vaan..

Olen pähkäillyt pidempään lasten laittamista päivähoitoon jotta pääsisin maalaamaan. Kolmasti viikossa ainakin alkuun. Negatiivisena puolena tässä on se, että sitten lähtee kotihoidontuet joka tällä hetkellä esiintyy päätulon roolissa tässä tragikomediassa. Päälle tulisi sitten luonnollisesti päivähoitomaksut (tai tuloni jäävät kyllä niin pieniksi että maksua ei välttämättä perittäisi lainkaan). Mutta esimerkiksi tässä kuussa kotihoidon tuen määrä oli 800 euroa. Sanotaan nyt vaikka, että päivähoidon kulu olisi kahdesta lapsesta 150 euroa kuukaudessa jos vaikka sattuu palkkaa tulemaan. 950 euroa vähemmän pelimerkkejä kuukaudessa. Työstä tulee kallis harrastus. Liksaa opetustöistäkään kun nyt ei kerralla tule yli kolmeasataa.

Jäljelle jäisi asumistuki, lapsilisät ja elatustuki. Semmosen 700e. Työtulot on koko vuodelle jaettuna jonkun satkun kuussa. Eli karkeasti arvioiden 800€.

Kyllä me sillä pärjätään, kun katson rahojen perään. Mutta sylettää silti tuo kelan touhu tässä asiassa. Jos tienaan pennin pari enemmän jossain kuussa, kotihoidontukea leikataan heti. Mutta jos laitan lapsen tunniksikin kuukaudessa kunnalliseen päivähoitoon, tuki lähtee kokonaan. Miten tämä auttaa sitten niitä kotona olevia äitejä työllistymään, siitä kun ollaan niin kovin huolissaan?

Varsinkin sitten tässä tapauksessa kun työ sattuu olemaan sellaista laatua josta ei makseta palkkaa. Oma moka sanoo varmasti moni, että menis oikeisiin töihin. Helppo huudella sohvanmutkasta kun samalla katselee telkkaria, kuuntelee musiikkia, suoristelee seinällään Ikeasta ostettua Van Gogh - julistetta ja nauttii kaikesta siitä mistä ei pitäisi joutua mukamas maksamaan mitään, ja minkä tekemisestä ei kenenkään artistin pitäis myöskään saada mitään, koska kutsumusammatti ja luomisen ilo ja muuten on ahne ja taiteelta puuttuu sielu. Usein kuulee myös niinpäin että taiteilija joka ei myy on turha taiteilija ja sen pitäis vaihtaa alaa. Hemmetti. Aika kova jätkä tai muija on se, joka tauluista käydään kauppaa verissäpäin ekasta näyttelystä lähtien. Oikeesti. OIKEESTI. Töitä tarvii painaa ehkä pikkasen pidempään. Ja kyllä, se on ihan oikeaa työtä vaikka siitä ei saa palkkaa. Maksat oman työtilas. Omat työvälinees. Matkas, kuljetukses, työn esittelyt, provisiot työs myynnistä ja verot päälle ja avot - loppusumma on helposti miinusmerkkinen. Se on se sama hullu usko mikä sinut, nihilistinen taiteilijain arvostelija, valtaa lottotiskin äärellä. Sama valtaa taiteilijan. Ehkä enskerralla sitten. Pitää vaan tehä kovemmin hommia. Periksi ei anneta. Mutta se raha. Ei ole ehkä se päämotivaattori siinä mielessä että hahaa, teenpä tämän maalauksen nyt näin että saan taskut täyteen rahaa, ei - vaan just ehkä se, että eläis nyt tällä, edes ihan vähän. Ei sitä käy kieltäminen. Kaikki haluaa rahaa, jotka haluaa olla täyspäiväisiä pensselinheiluttelijoita. Vai?

En nyt tarkoita sitä että yhteiskunnan on varsin kotihoidontuista maksettava taiteilijoiden luomistyö. Mutta yrittäjää mielestäni sorsitaan tässä asiassa. Oletuksena on, että kun lapsi pannaan hoitoon ja mennään töihin, on luonnollisesti sitten säännölliset palkkatulot jotka paikkaa sen kotihoidontuen aukon tilipussissa. Mutta entäs ne, joiden työ ei tuota, vielä? Tähän ei ole minkäänlaista tulotasoon sidottua tukimuotoa toimeentulotuen lisäksi. Ja se, että kotihoidontukea ei saa edes niistä päivistä jolloin hoitaa lasta kotona, on vaan väärin, koska sillätapaahan tätä ongelmaa voisi ratkoa. Eikä se työ tule koskaan tuottamaankaan jos sen äärelle ei pääse.

Ei ole varaa.
Se maksaa melkein tonnin kuussa.

Hajaantukaa

Täällä ei ole mitään nähtävää.
Paitsi tuo yllä oleva kuva ihastuttavasta Alexandrasta. Pikkuinen keijukainen.

Tarttis varmaan pikkuhiljaa olla jotain taiteellista kirjoitettavaa? Vaan eipä ole. Tässä on viimeaikoina tullut painittua monenlaisten asioiden äärellä, mutta taide ei ole kuulunut niihin. Yleensä tällaisina aikoina kaipaa työhuoneen rauhaa ja ajatusten keskittämistä vain yhteen asiaan kerrallaan, mutta nyt ei kykene edes siihen. Enpä olisi kuvitellut tällaisia aikoja olevankaan. Bipoystäväni on ollut laitoshoidossa ja elämä hänen tukenaan (tai ainakin perseelleen menneet tukemisen yritykset) on/ovat tehnyt päivistä hernerokkasumua. Askel painaa. Mieli painaa. Taide tuntuu juuri nyt niin turhalta. Kun pitäisi pystyä ensisijaisesti elämään kunnolla. Lisätään kakkuun vielä stressin kärjistämät avio-ongelmat. Onkohan kenellekään muulle taiteilijalle tullut vastaan tilannetta jossa puoliso kuittailee työstä joka ei tuota mitään? Heh heh! Retorinen vitsi joka saa varmasti artistin purskauttamaan aamukahvinsa näytölle hillittömän (itku)naurun siivittämänä. Ai että onko! Onko vähän joskus ehkä! Ja tuleeko ehkä kuulemaan saman joka riidan aikana? Kyllä. Taiteilijan ammatti on ehkä sosiaalisesti jostain syystä hyväksyttävää mutta aviollisesti ei aina olekkaan (vaikka kuinka suhteen alkuhuumassa vakuutellaan että juujuu se on ihan ok että olet taiteilija ja tulet aina olemaan. Asia joka paljastetaan vähän samalla vakavuudella kuin kertoisi sairastavansa HIV:ta). Taidetulokortin vetäminen esiin on varma resepti totaaliseen räjähdykseen, jota kohdallani voisi luonnehtia kuvallisesti seuraavalla tavalla:

Eli en ota asiaa kauhean hyvin. Kehoitan vastapuolta usein kuvan osoittamin, värikkäin sanankääntein, suksimaan vaikkapa vittuun. Se saattaa tuottaa pientä kitkaa parisuhteeseen pidemmän päälle. Mutta niin kyllä edellä esitetty puolison perseilykin.
Mutta niin se on: työ, joka on ainaista itsensä kritisoimista, epävarmuustekijöitä, onko tämä nyt mistään kotoisin - pohdintaa, kritiikkituskissa kieriskelyä, suuria tai edes keskikokoisia odotuksia ja massiivisia pettymyksiä, (ja ajoittain myös pieniä onnistumisia ehkä) vaatii kyllä huikeasti puolison tukea. No, saanhan mä sitä, mutta on se selkeästi myös aika herkullinen ase kesken mehevän perheriidan.

No mutta asiasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti "siihen työhön josta ei edes tienaa mitään mutta rahaa kyllä menee": On mulla yksi pohja liimattu vaan ei gessottu. Ja mielessä on kuva, ei tosin ihan vielä kaikki värit. Mutta ajatus on ja se on tärkein, tiedän mihin pyrkiä. Muuallekin kuin salen kassalle rahaa tienaamaan. Rahaa! R A H A A AAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrgghhh.

Yksi pyrkimys on nämä: Sarjamurhaaja Alcalan valokuvat. Jostain kumman syystä haluaisin maalata noita. Varmaan samasta syystä miksi maalasin kirpparikuvista. Koin nekin tyypit jotenkin kadonneiksi ja keksin niille mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja tarinoita piirrellessäni ja tuijotellessani niitä kuvia. Sama tunne yllättään Alcalan kuvien parissa.
Jotenkin aiheen pohdinta tuntuu pliisulta edellisen kappaleen avautumisen jälkeen. Mutta elämä on.