Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

Uudenvuodenlupaus

Harvemmin tulee tehtyä uudenvuodenlupauksia. Tässä tulee nyt kuitenkin yksi.

Järjestä päiväsi uudelleen.

Jokin ei ole toiminut. Vaikka työtilani Turussa on oikein hyvä moneen käyttöön, se on huono siitä, että siellä ei voi kovasti sotkea. Työskentelyni on melkolailla aina tukeutunut sotkemiseen, joten tämä on näkynyt töissä (ja niiden puutteessa). Olen siivoillut autotallia alkaakseni maalaamaan täällä. Toivottavasti tämä parantaa työmotivaatiota.

Kotona työskentelyssä on toivottavasti myös toinen etu: kiireettömyys. Työskentelyaikaa on enemmän. Toivottavasti pääsee myös eroon siitä piinaavasta tunteesta että pitäs nyt saada hommat alkuun äkkiä äkkiä kiire kiire. Alan korvata tuota tunnetta rauhalla.

Ala syömään aamiaista.
Aloita päivä rauhoittumalla ja keskittymällä.

Harvemmin ehdin syödä aamupalaa. Tästä lähtien istun rauhassa alas syömään. Lapset päiväkotiin, aamiainen, rauhoittuminen. Se voi olla vaikka neule, kuten nyt tänään koska eilen riivittiin irti viisurit eikä viitsi humppailla, mutta vaihtoehtoisesti vaikka pilates, jooga tai pieni kävely koirien kanssa. Tai  vaikka viulunsoittoa. Ajatusten virittelyä jos tarve on. Soittelin muuten piiitkästä aikaa, oli kivaa, pitäs useammin. Eiku aion useammin.

Sen jälkeen voi alkaa hommiin. Tarkoituksena siis laskeutua rauhaan ja keskittyneeseen tilaan eikä juosta ja hosua. Ommm. Peace.

Vuosi vaihtui muutoin rauhallisesti Rymättylässä veljenpojan synttäreillä ja tuoretta vaavia ihaillessa. Bonuksena vielä kuvatodiste hassunhauskoista pikkujouluistamme. Näil eväil nyssit uutte vuatte.

Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Voimalauluja

 What doesen't kill you makes you stronger. Olen tasolla timantti :D

 
C'est la vie my friends, it will be allright
Fuck it all and goodbye

 
Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Joten anna mennä

 
Ihan vaan koska siinä sanotaan Maria :D



 Hold on little girl
Show me what he's done to you
Stand up little girl
A broken heart can't be that bad
When it's through, it's through
Build up your confidence So you can be on top for once
wake up who cares about Little boys that talk too much

 

You shout it out, But I can't hear a word you say
I'm talking loud, not saying much
I'm criticized
but all your bullets ricochet
Shoot me down, but I get up

I'm bulletproof, nothing to lose
Fire away, fire away
Ricochet, you take your aim
Fire away, fire away

You shoot me down but I won't fall
I am titanium
You shoot me down but I won't fall
I am titanium

Cut me down
But it's you who'll have further to fall
Ghost town and haunted love
Raise your voice, sticks and stones may break my bones
I'm talking loud not saying much

Stone-heart, machine gun
Firing at the ones who run
Stone heart loves bulletproof glass

You shoot me down 
but I won't fall 
I am titanium

Liquitex Diamond Artist!

Hyviä uutisia: Matskuvalmistaja Liquitexillä on 60v - juhlavuosi. Pulju valitsee tänä vuonna joka kuukaudelle Diamond Artistin, ja sain kunnian olla Liquitexin toukokuun taiteilija! Galleriaa on tulossa sekä artikkelia ja ehkä jotain videomatskuakin. Miss Toukokuu palkittiin myös materiaalipaketilla, jossa tulee myös noita ink! - akryylimusteita. Pannaan kokeiluun ruiskun kera ja mieluusti cotton duckille! Enpä malta odottaa!

Sitten huonoja uutisia: Tiedätte sen tunteen kun lähtee kotoa ja mieleen hiipii pelo, että on unohtanut kahvinkeittimen/hellanlevyn/tms päälle? Hyvin samanlainen tunne sen kanssa kun aavistelee että unohti allekirjoittaa ja päivätä hakemuksensa Barkerin ateljeesta. Ihan oikeesti. Kuka unohtaa sellaista? No, nostan käteni sen merkiksi että kyllä, näin taisi päästä käymään. On kyllä varsin nihilististä jos hakemus sen takia hyllytetään, mutta jos niin käy, niin aion taatusti manata että homma johtuu siitä, eikä esim. siitä että oon vaan ihan paska. En ole. Kysykää vaikka Liquitexiltä!

Näyttelyrintamalle

Joku on taas vanhan paskan maalauksen kimpussa. Mutta nyt säästetään ja kierrätetään se mikä voidaan..

Noni, päivähoitohakemus on nyt tehty. Hirvittää. Rahaa ei jää juuri yhtään elämiseen. Saati matskuihin.

Ehkä olen sitten onnellisempi kuitenkin töissä kuin kotona sitten niine rahoineni. Ja tarvitsee ne lapsetkin aktiviteettia. Vili on nyt vielä tosi pieni ja tuntuu vähän pahalta mutta osapäiväisellä mennään, ehkä tästä selvitään. Itse nettoan viikkoon kolme pitkää työpäivää. Tälläkin hetkellä ne kyllä jo pyörii, kun lapset on mummolassa hoidossa. Työhuone muuttaa sitten majaa Naantaliin Peltosen Essin katon alle. Pitkästä aikaa työhuonekämppis, mitenköhän sitä sopeutuu!

On nyt sitten jotain mihin maalatakin. Art Fridaan tulee helmikuussa 25 x 25 - näyttely johon tulee neljä maalausta. Fridan nettisivuille tulee myös matskua esille. Ensivuodelle on alustavasti suunnitteilla Fridan lisäksi sitten ehkä toinenkin näyttely, jää nähtäväksi (milläköhän rahalla? Sen ajan ongelma..). Tampereellepäin hakeudumme yhteisnäyttelyn hengessä ja mitäs tässä muuta vielä. Loppuvuoden jämäpaikkahakua ja 2015 - aikojen tuumailua. Fridan duunien lisäksi työn alla on yksi tilaustyö ja tuo vastikään aloittamani naamataulu. Hihat ylös siis!

Paras pick-me-up

Valmis luonnos!

Uudet siveltimet, valmis pohja!

Tulkoon mitä vaan

Koin meritaulujen Marilan suuruisen valaistumisen hetken kun kuulin tämän biisin.

Ja eikö oikeasti olekkin niin? Mietin vaan, että mikä ihmiset saa lannistumaan? Mikä luopumisessa on niin kipeää? Ajatellaan vaikka tätä omaa tilannetta: piti olla uusi koti, piti olla ydinperhe ja valoisa mieli, no, ei olekkaan. On hometta, käräjöintiä, eroamista ja aivan järjetöntä ahdistusta. Tai oli. Väittäisin, että suunta on parempaan vaikka päivät pimeneekin. No nyt meinaa karata aiheesta. Ajattelin nimittäin näin hienosti:

Olenhan pärjännyt ennenkin.

Siis ennen näitä odotuksia. Se, että luuli saavansa pussillisen kultaa ja saikin säkillisen paskaa, harmittaa ihan varmasti ketä tahansa. Mutta jos kerta oli ihan tyytyväinen elämäänsä silloinkin, ilman minkäänlaisia toiveita tai lupauksia kultapussista, niin miksi siihen alkutilanteeseen palaaminen voi olla niin vaikeaa? Sitähän se nimittäin on. Takaisin lähtöpisteeseen siirtymistä.
On tässä tilanteessa sivujuonensakin, mutta pääpiirteittäin noin.

Tuossa Egotripin veisussa asia ilmaistaan hyvin. Tarviiko mennä sen kummemmin kuin hetki kerrallaan? Ja jos se hetki on hyvä, niin eikö sitten ole hyvä.

Printscreeniä inspisruudusta.

Levittelen täällä gessoa pohjalle. Jopa tämä tuntuu pitkän maalaustauon jälkeen aika mahtavalta.
Olen kerännyt meritauluja varten jo vähän inspiraatiokuvia. Hiukan se meni nyt myös maan puolelle, eli meri ja maa. Lähinnä tekis mieli rapsutella ja pestä ulos pintoja kankaalta. Kattellaa.

Syksyinen kuvasade

Tää veijari seuraa aina kävelyllä mukana. Myös umpimetsässä, huolissaan maukumassa.

Ja sit tää pysähtyy.

Syksyn hienous on tässä:

Kuten jo aikaisemmin todettu, vaikka kesä onkin vuodenaikojen kuningas, syksy on vähintäänkin kuningatar.
On ihanaa kun elämässä on rytmiä ja sisältöä.. kesä on lämpöä ja (oletettavasti) toimintaa, kun taas syksyllä saa ottaa esille villasukat, pitää pipoa päässä, noukkia välipalan suoraan puusta ja jotenkin kaikki tuntuu aidommalle. Silti on lämmin, silti paistaa aurinko. Aamulla on raikasta ja viileää. Vielä on kesän jäljet näkyvissä, mutta nyt voi hengittää. Muutenkin.

Syksyllä luovutaan hiljaa. Haikeana ja lämmöllä hyvästellään kesää. Miksei koskaan haikeudella hyvästellä syksyä? Ehkä siksi kun siirtyminen syksystä talveen on raakaa selviytymistaistelua. Matka työpaikan ovelta auton ovelle taitetaan vaakatasoon lentävässä rännässä niin että tuuli kääntää sateenvarjon ympäri. On mustaa, pimeää. Nyt on lämmintä, valoisaa ja raikasta...
En oikein osaa tavoittaa ajatustani nyt sanoin. Kesä on kuin juhlapäivämasennus. Jos itsellään on asiat perseellään eikä tavoita ilon tunnetta, masentuu entisestään. Juhlapyhinä tuleekin piikkejä itsemurhatilastoihin.. Muiden ilon näkeminen oman epätoivon rinnalla on entistäkin epätoivoistavampaa. Tätä vertaan kesään: kun pitäisi ilkamoida, grillata, nauraa ja nauttia, ja tosiasiassa ei oikeastaan pääsyt koko kesänä ovesta ulos, ei muuta odotakkaan kuin sen perkeleen kesän päättymistä. Kesään on kirjoitettu rivien väliin se sama mitä juhlapyhiin. Syksyyn ei. Nyt kuuluukin olla vähän pysähtynyt ja hiljaa. Ja voi hengittää.

Musiikkikin kuulostaa syksyltä paremmalta. Kesällä ei Damien Rice kuulosta yhtään näin hyvältä.
Musiikin sävytkin ovat ruskan sävyissä. Tai sitten se johtuu siitä, että en ole pitkään aikaan kuunnellut musiikia tai fiilistellyt värejä. Tai mitään. 

En ole pitkään aikaan ollut työhuoneella. Kuvista huomaa.

Tervetuloa töihin!
Parin tunnin raivaamisen jälkeen on maata näkyvissä.

Kahvipannu tapansa mukaan homeessa.

Ja mikä parasta, tyhjä maalauspohja, gessoa vailla vain. Ja tähän tulee jotain hauskaa..
Näin unessa että tituleerasin itseäni meritaulujen Marilaksi.
Se lausahdus nauratti vielä aamullakin. Mitäs muutakaan maalaisin kuin meritauluja? Tätä on nyt vähintäänkin kokeiltava.

No mutta tässä istutaan. Vastasiivotun työhuoneen vielä tomuttamattomalla sohvalla.
Aivan kuin ennenkin. Minä ja Damien Rice. Puuttuu vaan kaffe ja berliininmunkki ja/tai suklaata.
Tässä on nyt hyvä olla ilmankin. I love my job.

Valoa tunnelin päässä (onko se juna?)

Allukka on erittäin innostunut ja hyvä kokki, mutta huono syömään. William on taas erityisen lahjakas syömis- ja minä juomapuuhissa, joten asiat ovat hyvässä tasapainossa siinä suhteessa. En nyt viittaa tällä ryypiskelyyn vaan jos olisi mahdollista elää mehuja juomalla, niin eläisin todellakin niin (kuvan pullo ei kuitenkaan ole viinaa eikä mehua, vaan oliiviöljyä neidin keitoksiin). Heikoin lenkki olen kuitenkin minä, jonka pitäisi siivota toiminnan jäljet, mutta olen siinä sittentaas todella, todella huono. Joten kello 22:00 istun tässä syömässä suolatikkuja sen sijaan että olisin siivoamassa keittiötä.

Kerkeehän sitä.

Mutta siitä valosta tunnelin päässä! Olen nukkunut kaksi edellistä yötä jopa melkein hyvin, ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Tässä jo kolmisen viikkoa olen nukkunut aivan älyttömän huonosti, heräillen kokoajan katsomaan kelloa, ja unta saa joskus kahden maissa. Ja sitten heräillään tunnin välein, ja 05:30-06:30 William herää aamiaiselle. Joten päivät ovat menneet aika ankeassa sumussa. Nyt jo jaksoi saada jotakin aikaan, ja jopa kakarat kunnon kylpyyn eikä vaan suihkun alle. Nyt vaan tosiaan toivon, että valo tunnelin päässä ei ole se juna vaan jotakin aivan muuta! Eteenpäin sanoi marsu paskassa.