Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.

Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.

Yhtäkkiä kaikki on selvää

Sumu on poissa!

Se on poissa!

Yhdessä hetkessä kaikki selkeni. Korpit. Linnut. Kuolema. Voipuminen. Luopuminen. Miten kuolema on lopulta vapahtaja. Syöpä. Irti päästäminen. Helpotus. Korppi. Kultainen korppi.


Voi tätä tunnetta. Se tyhjyyden kausi on aina niin tolkuttoman raastava. Kun mielessään käy yhden taipaleen valmiiksi asti, putoaa aina siihen tyhjyyteen. Siinä mennään melkein mielisairauden partaalle siinä ahdistuksessa ja tuskassa kun pitäis maalata. Tehdä jotain. Mutta kun ei tule mitään. Siitä tulee hirveä tärinä. Vaikka sen on oppinut jo itsestään (ja muilta joilla on sama kaava) että ahdistuksen jälkeen alkaa hyvä matsku virrata, niin voi helvetti kun se polku on pimeä ja kapea ja täynnä juuria kompastella. Kaikki se unettomuus. Kaiveleminen. Valmiustila. Hauduttelu, Ajattelu. Ja niiden ajatusten kanssa painiminen. Kouristava tyhjyys siinä kaikessa.

Sitten yhtenä sokeana hetkenä se tulee. Se järjestys ajatuskaaokseen. Näinhän se menee. Nyt! Tässä se on!

Elämä tiputtelee aiheita, ripottelee ympäriinsä. Tässä kohtaa sitä ajattelee että jonkun valtavan sattuman kautta näitä on ohjautunut silmiini, mutta ehkä ne silmät vaan tarttuu siihen mitä prosessoi itse läpi. Tarttui siihen suomenuskon tarinaan jossa kuolema tulee eläimen muodossa. Ja että henki poistuu ruumiista kuin suusta ulos pyrähtävä lintu. Sitä varten on avattava ikkuna jotta se pääsee avaruuteen. Se viimeinen henkäys.
Linnut. Korpit. Kuolema. Kultainen korppi. Vapautus.

Siskonpäivä 2004. Veljeni halusi kuolla. Joten hän kuoli. Ajatelkaapas, miten kaunista olisi kuolla, jos siihen Suomessakin olisi lupa. Ei tarvitsisi tehdä itselleen niin raastavaa ja väkivaltaista tekoa. Kuolla epätoivon kouristuksessa. Miksei meillä ole armokuolemaa?

Jos joku hakisi armokuolemaa epätoivonsa takia, voisi hänet ohjata "saattohoitoon", psykoterapiaan jossa arvioitaisiin että voitaisiinko tätä ihmistä vielä auttaa. Jos hän edelleen haluaisi kuolla, niin annettaisiin mennä. Kyllä hän päivänsä päättää sitten joka tapauksessa.

Me kuolemme jokainen, varmasti. Mutta kukaan meistä ei halua kuolla yksin ja peloissaan. Voisimme mennä turvassa. Muiden lähellä. Kauniisti ja rauhassa. Jos kerran on mentävä.

Isoisäni kuoli ennen joulua. Hän kävi pitkän kärsimyksen läpi ennen kuin se kultainen lintu päästi tuskista. Voi kuinka me valitsisimme tässä maailmassa toisin, jos kuolemaa ei tarvitsisi pelätä.


Nyt on mielessä niin monta kuvaa. Kohtalon ivaa että nyt joutuu olemaan kotosalla viikon, pari, lapsen sairasloman takia. Tämän voi nyt ottaa hauduttamisaikana mutta nyt haluaisi alottaa. Heti. Jos vielä ehtisi Salmelaan tämän ajatuksen kanssa.

SUMU ON POISSA! HAHAA!

Jostain tuli tunne

Tunne täältä kotoisin

Suunnilleen näin vanha, johonkin aikaan "kauan sitten" sijoittuva. Oikeasti tuosta kuvasta ei ole kuin reilu vuosi aikaa, mutta olipahan pitkä vuosi. Tunteen siivittämänä valkeni mitä pitää tehdä tuolle ongelmaiselle maalaukselle. En tiedä onko miten hyvä idea vetää se täysin uusiksi just ennen näyttelyä mutta ei sitä kyllä noinkaan voi sinne laittaa.

Nyt kaksin käsin lakumixiä ja batteryä (virheestä on opittu) ja kohti ehkä suurta virhettä!

Kohta maalataan..

Sain viimein luonnosteltua miten jatkan jumiin jäänyttä maalausta. Luulen että huomenna otetaan ihan kunnon erä! Pitkästä aikaa oikein kunnolla ja isosti. Toivottavasti kunto kestää. Vielä on aika räkä&yskäshowta tämä influenssan jälkeinen elämä. Kovasti kovistelevat että vielä ei ole mitään asiaa pensselinvarteen. Mummikin soitti ja kielsi maalaamasta. Ounasteli että influenssani johtuu siitä että olen niin kamalan laiha. Pitäisi kuulemma syödä enemmän. Koska mummia pitää totella, kävin hesellä ja eilenkin söin pullaa. Ja koska olen vaan istunut täällä syömässä (tällä hetkellä chilipähkinöitä) enkä maalannut ole lainkaan (paitsi tuota edellisen postauksen pikkumaalausta ja sekin pre-influenssa), olo on niin turpea että maalit pitää nostaa lattialta valmiiksi pöydälle kun en varmaan maalatessa taivu kyykkyyn ilman, että herkut mahasta pakenee nauttimisväylää myöden takaisinpäin. Röyh.